olen ollut avomieheni kanssa yhdessä 8 vuotta. Minun puolelta kyse ei ollut ihastumisen huumasta vaan ajauduimme tavallaan yhteen, häneen sittemmin rakastuen. Tämä on vaivannut minua melkein koko suhteen ajan, tavallaan tuntuu että en lähtenyt juttuun mukaan yhtä ihastuen mitä hän. Toisaalta tuntuu, että jäin oikeastaan kaipaamaan tuota huumaavaa ihastumista ja rakastumista, vaikka tiedän että se on ohimenevää. olemme kyllä puhuneet tästä ja se on ok. Mieheni on Belgiasta ja minä suomalainen, asumme Suomessa. Ehkä tästä syystä hän on jäänyt turistiksi ja minä ottanut väistämättä tilaa enemmän matkanjohtajana omassa maassani.
Arki meillä sujuu ihan hyvin, riidat juontavat juurensa lähinnä siitä että toivoisin miehen olevan jämptimpi. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että joudun järjestämään kaikki käytännön asiat, lomareissut, talon korjausjutut jne. - ehkä osittain siksi, että lapsuuden kodissani isäni hoiti tuollaiset asiat ja nämä saavat itseni tuntemaan oloni jotenkin miehiseksi. Mies on ihana ihminen ja samalla kuitenkin paras ystäväni.
Olen kuitenkin alkanut miettimään olemmeko me toisillemme ne oikeat sittenkään. En tiedä enää pidänkö itsestäni hänen seurassaan, huomaan ärsyyntyväni helposti jos huomaan että pallo on koko ajan minulla. Olen itse melko päättäväinen ja haluan että asiat hoidetaan kunnolla eikä hutaisten ja että asioista päätetään yhdessä, eikä odoteta että elämä vie aina itsellään.
Usein mies myöntyy tahtooni, tekee niin kuin toivon. Haluaisin että hän näyttäisi enemmän omaa tahtoaan. En tahallani häntä "pompota", enkä kaipaa mitään lapsellista ilkeilyä, tai teennäisiä vastalauseita, vaan jollain tasolla haastetta. Keskustelu on yksioikoista, jos toinen aina myötäilee eikä edes uskalla kyseenalaistaa.
Olen ollut se,joka kantaa vastuun isoista päätöksistä ja mies tulee perässä. Tämä ei siis ole tasa-arvoinen suhde ja olenkin miettinyt mitä teen itse väärin. Olen joissain asioissa jättänyt asian pöydälle ja jäänyt katsomaan mitä mies tuumaa asioista. Hän tulee kysymään neuvoa minulta. Jos sanon että hän saa nyt päättää itse, tulee hän kuitenkin monta kertaa varmistamaan asian minulta että meneekö tämä nyt ihan oikein.
Minusta on ikävä kirjoittaa tällaista tekstiä miehestäni, mutta näin minä tunnen. Onko muita jotka ovat olleet samassa tilanteessa? Voinko itse tehdä mitään asialle, ehdotuksia? ei ole mielestäni myöskään oikein että yrittäisi muuttaa toista ihmistä.
Arki meillä sujuu ihan hyvin, riidat juontavat juurensa lähinnä siitä että toivoisin miehen olevan jämptimpi. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että joudun järjestämään kaikki käytännön asiat, lomareissut, talon korjausjutut jne. - ehkä osittain siksi, että lapsuuden kodissani isäni hoiti tuollaiset asiat ja nämä saavat itseni tuntemaan oloni jotenkin miehiseksi. Mies on ihana ihminen ja samalla kuitenkin paras ystäväni.
Olen kuitenkin alkanut miettimään olemmeko me toisillemme ne oikeat sittenkään. En tiedä enää pidänkö itsestäni hänen seurassaan, huomaan ärsyyntyväni helposti jos huomaan että pallo on koko ajan minulla. Olen itse melko päättäväinen ja haluan että asiat hoidetaan kunnolla eikä hutaisten ja että asioista päätetään yhdessä, eikä odoteta että elämä vie aina itsellään.
Usein mies myöntyy tahtooni, tekee niin kuin toivon. Haluaisin että hän näyttäisi enemmän omaa tahtoaan. En tahallani häntä "pompota", enkä kaipaa mitään lapsellista ilkeilyä, tai teennäisiä vastalauseita, vaan jollain tasolla haastetta. Keskustelu on yksioikoista, jos toinen aina myötäilee eikä edes uskalla kyseenalaistaa.
Olen ollut se,joka kantaa vastuun isoista päätöksistä ja mies tulee perässä. Tämä ei siis ole tasa-arvoinen suhde ja olenkin miettinyt mitä teen itse väärin. Olen joissain asioissa jättänyt asian pöydälle ja jäänyt katsomaan mitä mies tuumaa asioista. Hän tulee kysymään neuvoa minulta. Jos sanon että hän saa nyt päättää itse, tulee hän kuitenkin monta kertaa varmistamaan asian minulta että meneekö tämä nyt ihan oikein.
Minusta on ikävä kirjoittaa tällaista tekstiä miehestäni, mutta näin minä tunnen. Onko muita jotka ovat olleet samassa tilanteessa? Voinko itse tehdä mitään asialle, ehdotuksia? ei ole mielestäni myöskään oikein että yrittäisi muuttaa toista ihmistä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
väkisin ihminen muttuu elämän kulussa esim, vanhetessa viisastuu..
ei luonne muutu jos vaikka osaa paremmin asioita käsitellä 8)
opettajatkin opettaa koulussa,
miksei sitten parempaan suuntaa puhumalla tai yhteisoloa parantamalla, voisi ottaa edes vastuuta.
vastuu kuuluu aikuisuuteen, kuin päätösten teot..
mielipiteen kysyminen ei ole pahitteeksi vai onko? esim kysyminen: voisitko edes yrittää, meidän suhteemme parantamiseksi??
tai puhua asiasta: miten muuten meidän pitäisi edetä?
ihastumisesta, aina jotain jää kaipaan mutta onko hyvä parisuhde yrittämisen arvoinen? minusta on. harvoin kunnon miehii löytää ja tietenkin sopivia 8)
Usko pois parempi kun Sinä hoidat ja teet niin, mitään näit asiat parhain...mutta... jos mies alkaa meritella ja tehda oma mielen mukaan? mitä sitten? Olen ollu samassa tilassa, mutta Suomessa sain meritelva,mustasukaista ja väkivaltaista miesta ja sellaista helvetia en toivosin edes viholisele. Mieti!!!!!!!!!