olen ollut avomieheni kanssa yhdessä 8 vuotta. Minun puolelta kyse ei ollut ihastumisen huumasta vaan ajauduimme tavallaan yhteen, häneen sittemmin rakastuen. Tämä on vaivannut minua melkein koko suhteen ajan, tavallaan tuntuu että en lähtenyt juttuun mukaan yhtä ihastuen mitä hän. Toisaalta tuntuu, että jäin oikeastaan kaipaamaan tuota huumaavaa ihastumista ja rakastumista, vaikka tiedän että se on ohimenevää. olemme kyllä puhuneet tästä ja se on ok. Mieheni on Belgiasta ja minä suomalainen, asumme Suomessa. Ehkä tästä syystä hän on jäänyt turistiksi ja minä ottanut väistämättä tilaa enemmän matkanjohtajana omassa maassani.
Arki meillä sujuu ihan hyvin, riidat juontavat juurensa lähinnä siitä että toivoisin miehen olevan jämptimpi. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että joudun järjestämään kaikki käytännön asiat, lomareissut, talon korjausjutut jne. - ehkä osittain siksi, että lapsuuden kodissani isäni hoiti tuollaiset asiat ja nämä saavat itseni tuntemaan oloni jotenkin miehiseksi. Mies on ihana ihminen ja samalla kuitenkin paras ystäväni.
Olen kuitenkin alkanut miettimään olemmeko me toisillemme ne oikeat sittenkään. En tiedä enää pidänkö itsestäni hänen seurassaan, huomaan ärsyyntyväni helposti jos huomaan että pallo on koko ajan minulla. Olen itse melko päättäväinen ja haluan että asiat hoidetaan kunnolla eikä hutaisten ja että asioista päätetään yhdessä, eikä odoteta että elämä vie aina itsellään.
Usein mies myöntyy tahtooni, tekee niin kuin toivon. Haluaisin että hän näyttäisi enemmän omaa tahtoaan. En tahallani häntä "pompota", enkä kaipaa mitään lapsellista ilkeilyä, tai teennäisiä vastalauseita, vaan jollain tasolla haastetta. Keskustelu on yksioikoista, jos toinen aina myötäilee eikä edes uskalla kyseenalaistaa.
Olen ollut se,joka kantaa vastuun isoista päätöksistä ja mies tulee perässä. Tämä ei siis ole tasa-arvoinen suhde ja olenkin miettinyt mitä teen itse väärin. Olen joissain asioissa jättänyt asian pöydälle ja jäänyt katsomaan mitä mies tuumaa asioista. Hän tulee kysymään neuvoa minulta. Jos sanon että hän saa nyt päättää itse, tulee hän kuitenkin monta kertaa varmistamaan asian minulta että meneekö tämä nyt ihan oikein.
Minusta on ikävä kirjoittaa tällaista tekstiä miehestäni, mutta näin minä tunnen. Onko muita jotka ovat olleet samassa tilanteessa? Voinko itse tehdä mitään asialle, ehdotuksia? ei ole mielestäni myöskään oikein että yrittäisi muuttaa toista ihmistä
Arki meillä sujuu ihan hyvin, riidat juontavat juurensa lähinnä siitä että toivoisin miehen olevan jämptimpi. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että joudun järjestämään kaikki käytännön asiat, lomareissut, talon korjausjutut jne. - ehkä osittain siksi, että lapsuuden kodissani isäni hoiti tuollaiset asiat ja nämä saavat itseni tuntemaan oloni jotenkin miehiseksi. Mies on ihana ihminen ja samalla kuitenkin paras ystäväni.
Olen kuitenkin alkanut miettimään olemmeko me toisillemme ne oikeat sittenkään. En tiedä enää pidänkö itsestäni hänen seurassaan, huomaan ärsyyntyväni helposti jos huomaan että pallo on koko ajan minulla. Olen itse melko päättäväinen ja haluan että asiat hoidetaan kunnolla eikä hutaisten ja että asioista päätetään yhdessä, eikä odoteta että elämä vie aina itsellään.
Usein mies myöntyy tahtooni, tekee niin kuin toivon. Haluaisin että hän näyttäisi enemmän omaa tahtoaan. En tahallani häntä "pompota", enkä kaipaa mitään lapsellista ilkeilyä, tai teennäisiä vastalauseita, vaan jollain tasolla haastetta. Keskustelu on yksioikoista, jos toinen aina myötäilee eikä edes uskalla kyseenalaistaa.
Olen ollut se,joka kantaa vastuun isoista päätöksistä ja mies tulee perässä. Tämä ei siis ole tasa-arvoinen suhde ja olenkin miettinyt mitä teen itse väärin. Olen joissain asioissa jättänyt asian pöydälle ja jäänyt katsomaan mitä mies tuumaa asioista. Hän tulee kysymään neuvoa minulta. Jos sanon että hän saa nyt päättää itse, tulee hän kuitenkin monta kertaa varmistamaan asian minulta että meneekö tämä nyt ihan oikein.
Minusta on ikävä kirjoittaa tällaista tekstiä miehestäni, mutta näin minä tunnen. Onko muita jotka ovat olleet samassa tilanteessa? Voinko itse tehdä mitään asialle, ehdotuksia? ei ole mielestäni myöskään oikein että yrittäisi muuttaa toista ihmistä
Vastaukset 4
Vanhimmat
En nyt tiedä osaanko vastata mihinkään kysymykseen, mutta kertoilen miten meillä on ongelmaa yritetty lähestyä.
Koko homman tiedetään alunperin johtuvan minun lapsuudestani, jossa totuin äitini kanssa eläessäni antamaan päätäntävallan elämästäni toiselle. Tämä toimintamalli tuli sitten opittua niin totaalisen hyvin että muunlaista yhdessä elämistä en nyt vanhemmalla iälläkään kertakaikkiaan osaa aloittaa. Äidin vallan alta lähdettyäni elelin muutaman vuoden yksin, silloin hoidin kyllä omat asiani kun oli pakko. Sitten hyppäsin parisuhteeseen, jossa varsinaiset ongelmat alkoivat.
Olin kai alkuun saavinani toiselta sellaisia viestejä että minun ehdotukseni eivät olleet ihan niitä parhaimpia. Pian aloinkin välttelemään pallon kuljettamista aivan kuten äidin kanssa eläessäni. Kysyen ja kysymättä toisen mielipidettä toteutin vain kumppanini toivomuksia ilman omaa aloitteellisuutta missään molempia koskevassa asiassa. Silloisessa suhteessa ei ollut sellaista ihastumisen kipinää ja eroottista latausta mitä ehkä tämä päivänä osaisin jo toivoa. Suhde kaatuikin omaan laimeuteensa, olimme vain ystäviä. Poikkeuksena sääntöön minä tein päätöksen suhteen lopettamisesta, selkeän neuvon ulkopuolisilta saaneena tosin.
Nykyinen kumppanini taistelee varmasti pitkälti samanlaisten tunteiden kanssa kuin aloittaja. Hän kertoi minulle varsin suoraan heti suhteen alussa ettei kestä kaltaistani jeesmiestä. Siinä vaiheessa tajusin itsekin että meininki ei vetele ja aloin määrätietoisesti muuttaa käytöstäni. Se on osoittautunut uskomattoman pitkäksi ja raskaaksi prosessiksi. Olen hakenut ja saanut myös ulkopuolista apua. Silti ollaan edelleen tilanteessa, jossa puolisoni on kaikkea muuta kuin tyytyväinen ja minä koen muuttumispaineet hyvin rasittavina.
Tänä päivänä koetan asia kerrallaan muodostaa omia mielipiteitä asioista ja ilmaista niitä myös parisuhteessa. Yritän olla aloitteellinen edes yhdessä asiassa kerrallaan, joutuen kuitenkin toteamaan, että aloitteeni tyrmätään lähtökohtaisesti enkä osaa niitä puolustaa vaan vahvempi persoona päättää mitä tehdään.
Tässä voin yrittää antaa vihjeen vastapuolelle. Ilmaise selkeästi mutta ystävällisesti että kyseessä on vakava ongelma, jota et pidemmän päälle voi sulattaa. Jos toinen tunnustaa ongelman ja kumpikin on valmis tekemään suhteen eteen töitä, pääsette muutoksen alkuun. Muista kuitenkin myös oma osuutesi, pyri antamaan positiivista palautetta aina kun puoliso harjoittelee aloitteellisuutta. Tällaisella "sparrauksella" läheisessä ihmissuhteessa luulisin olevan tehokkain positiivinen vaikutus aloitteellisuuden ja itsenäisyyden oppimiseen.
että toista voi alkaa opettamaan aloitteellisemmaksi tai niinkuin aloittaja kutsui "miehisemmäksi". Kyllä se on niin syväänjuurtunut se perusluonne -toinen on hidas ja toinen nopea, minkäs sille voi..
Hei!
Olemme olleet avomieheni kanssa yhdessä vasta kolme vuotta ja tämä sama ongelma on ajanut meidät etsimään erillisiä asuntoja. Minä päätän aina ja kaikesta. En koe asuvani oikean miehen kanssa. Mies tekee, mitä käsken ja muuten ei mitään. Minä päätän kaikista asioista sekä hoidan kaikki asiat. Niin kutsutut miesten ja naisten hommat, jos sellaisia nyt onkaan. Mitään "iltamenoja" meillä ei olisikaan ellen minä järjestäisi. Jos joskus kysyn mieheltä 'mitä tänään tehtäisiin' on vastaus aina sama 'mitä sinä haluat' tai perus 'en tiiä'. Kysymys on sekä isoista että pienistä asioista. Kaupassa jos mietitään, mitä ostettaisiin, niin häneltä on turha kysyä, kun ei osaa vastata. Olen alkanut antaa pienissä asioissa vaihtoehtoja (otetaanko minttu vai lakritsijäätelöö...). Kuulostaa ihan naurettavalta, mutta siltä se tuntuukin. Ja by the way, silti vastaus on mitä vain haluat. Tämä ajaa minut hulluuden partaalle. Hoidan asunnot, laskut, hankinnat ja suunnittelen kaiken itse. Tuntuu, että asun lapseni kanssa enkä ollenkaan mieheni. Olemme jutelleet asiasta, mutta tällaista tämä nyt vaan on. Huoh.
Aivan kuin itseni kirjoittamana. Sillä erotuksella, että olemme olleet yhdessä kuusi vuotta.
Pidän miehestäni juuri siksi, että hän on niin herttainen ja kiltti, mutta joskus salaa toivon että hänestä myös kasvaisi joskus jonkin verran miestä.
Tuntuu välin vain niin raskaalta kun kaikki käytännön ratkaisut ja ehdotukset tulevat aina itseltäni. Tuntuu kun kantaisin vastuuta yksin taloudestamme ja elämästämme yleensä.
Olen itse todella voimakastahtoinen, mutta osaan kuunnella ja keskustella asioista, ja tehdä myös kompromisseja. Olen myös sinun laillasi vetäytynyt päätöksen teosta, jotta toinen kantaisi jostain vastuuta.
Joten en voi valitettavasti auttaa, kun painin samojen asioiden kanssa. Toisaalta tiedän, etten löydä näin paljon rakkautta jos lähden siipiäni levittelemään.
Olenkin ratkaissut asian omalla tavallani ja kertonut miltä tuntuu ja että odotan oikeasti muutosta ja yhteistä kiinnostusta yhteisiin asioihin. Jonkun verran muutosta on jo tapahtunutkin. Minä olen yrittänyt olla välinpitämättömämpi ja mies taas aktiivisempi.
Pikku hiljaa hyvää tulee. Muista, että se pohjimmainen tunne kuitenkin ratkaisee.