kolumnissaan näin: "Sosiologien mukaan me kaikki tunnemme keskimäärin 300 ihmistä jollain tavalla. Onnekkuuden kaava on yksinkertainen: mitä enemmän ihmisiä tunnemme, sitä suurempi on mahdollisuus, että onni osuu kohdalle. Kannattaa siis mennä ihmisten joukkoon, rakentaa siltoja ja solmia siteitä. Sen verran kavereita tule jokaisen elämänsä aikana hankkia, että lähtiessä löytyy neljä arkunkantajaa ja yksi vielä saattojoukoksi. Siis yhden käden sormien verran."
Ja jatkaa: "On hyvä aina välillä laskea läheiset ja uskolliset sormi sormelta. Niin kauan kuin niitä löytyy peukalosta pikkusormeen saakka, ei ole hädän päivää. Ellei, on viisainta lähteä päivätansseihin, lähikuppilaan tai porukkaan mukaan linnunpönttöä ja lyhdettä tekemään."
Lainaus oli Me-lehdestä 3/09
Uskomattoman hyviä ajatuksia tuossa kirjoituksen pätkässä. Monikohan teistä on huolehtinut siitä, että tarvittava turvaverkko ja tukijoukko kulkee mukana elämässä?
Ja jatkaa: "On hyvä aina välillä laskea läheiset ja uskolliset sormi sormelta. Niin kauan kuin niitä löytyy peukalosta pikkusormeen saakka, ei ole hädän päivää. Ellei, on viisainta lähteä päivätansseihin, lähikuppilaan tai porukkaan mukaan linnunpönttöä ja lyhdettä tekemään."
Lainaus oli Me-lehdestä 3/09
Uskomattoman hyviä ajatuksia tuossa kirjoituksen pätkässä. Monikohan teistä on huolehtinut siitä, että tarvittava turvaverkko ja tukijoukko kulkee mukana elämässä?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hyvä jos tiedän kolmeakymmentä.
Sinänsä nykyaikana ihmisiä tuhkataan, joten arkunkantajia ei pahemmin tarvita.
Sinänsä Tommy kirjoittaa hyviä runoja.
300... tiukoiksi vetää ellei lasketa mukaan jokaista henkilöä jonka kanssa olen joskus keskustellut. Kaupan kassoille heitetyt tervehdykset ja kiitokset mukaan niin ollaan jo lähellä. Läheisiä on vähän, yksi läheisimpien verisukulaisten lisäksi. Enkä nyt tiedä mitä turvaa noista ystävistä on, lounaan oon joskus piffannut mut muuten jokainen huolehtii omista ongelmistaan.
Kuoleman jälkeen mut voi dumpata vaikka lähimpään ojaan, en mää siellä kauaa haisis, ja entä sitten vaikka haisisinkin.
Tunnemme jollain tavalla keskimäärin 300 ihmistä. Tarkoittaako tuo esim. oman kotikadunkin ihmisiä, kaupan tätejä...? Ei tuota kolmeasataa saa kyllä omasta suvusta ja ystävistä kasaan millään. Kaikkea ne muuten tutkiikin :)
Mutta ihan hyvä tuo kirjoitus sinällään. Ihmisiä kuolee nykyisin koteihinsa, eikä kukaan tiedä ennen kuin porraskäytävässä alkaa haista tai jotain vastaavaa...surullista :(
amerikkalaisia sosiologeja, jotka 300 ihmisen keskiarvoon pääsevät, elleivät peräti intialaisia
YX blondi lähetteli minulle runojaan.Yhdenkin Kynnys kilpalun voittaneen.Tsekkasin Runoilija Liiton sivulta----määhän sai rakkauskirjeitä
Taaprmannilta--pitäiskö tehdä ruususet!!!
hienosti kirjoitettu, joskaan asiat eivät ihan noin yksiselitteisesti varmaankaan mene. Varmasti on ihmisiä, joille riittää yksi oikeasti läheinen ihminen, ehkä niitäkin, jotka eivät tarvitse eivätkä halua ketään(?).
Ja sitten taas joillakin on uskomattoman laaja verkko ihmisiä ja vieläpä energiaa pitää yhteyttä kaikkien kanssa.
Minulla onnekseni on sellainen suku, että yhtä pidetään ja yhdessä viihdytään. Mun suvussani on helppoa olla sukurakas. :) Ja niihin ihmisiin luotan, vaikkei muita olisikaan.
Minusta Tabermannin sanat olivat perin viisaita. Monelle varmaan riittäisi yksikin läheinen. Mutta entäpä, jos se puoliso tai muu läheinen vaikkapa kuolee? Minusta laaja kaveri-, ystävä- ja sukulaisverkko on kuin vakuutus mahdollista yksinäisyyttä vastaan.
Tuo sukuasiakin on vähän niin ja näin. Ystävänsä kuin voi valita, tosin kuin sukulaisensa.
itse en jättäisi sen yhden varaan, mutta minkäs teet jos ei enempään kerrallaan pysty tai halua?
Laaja verkko ON hyvä, mutta mä itse suosin myös laatua. Mieluummin niin, että on vähemmän kuin että on ns. feikkikavereita. Mä en ainakaan vielä ole onneksi (heh) niin rikas ja vanha, että mun tarvitsisi miettiä ihmisten motiiveja, mutta ehkä sekin aika joskus koittaa..?
Kuten sanoin, niin mä olen tosi onnekas, kun mulla on tällainen suku täynnä ihmisiä, joiden kanssa viihtyisin ilman verisidettäkin. Ja musta on sekin kiva, että on ihmisiä, jotka on tuntenut ihan taaperosta tai syntymästä asti.
Minulla on ainakin monen tasoisia tuttavuuksia. On mukavaa mennä kantabariin, jossa voi mennä puolitutun pöytään turisemaan niitänäitä. Siitä on pitkä matka läheisimpiin ystäviini, jotka auttaisivat hädän hetkellä vaikka keskellä yötä.
Näistä ystävistä lähes jokainen on lapsuus- tai teinivuosilta. Aikuisiällä ei ole tullut vastaan kuin pari pari läheisempää ihmistä. Systerin ja parin serkkupojan kanssa aina sanomme, että olemme ystäviä sukulaisuudesta huolimatta, ei sen vuoksi. ;-)
kantajat. En meinaan tunne läheisemmin kuin kolme miestä ja niistäkin varmaan yks kuolee ennen mua...:)
Mut hei, eiks seurakunnalta saa kantoapua?
*Panikoi*
Enpä ole ennen ajatellutkaan, mutta ei todellakaan ole ketään miehiä. Papat ovat kuolleet, isä on kuollut, sedät ja enot ovat kuolleet lukuunottamatta kahta enoa, joita en oo nähnyt varmaan viimeksi kuin joskus vauvana. Eli ei siis tunneta toisiamme. Veli(tai -puoli)kin on ja ihan oikea velipuoli, mutta mekään ei tunneta toisiamme. Miespuolisia serkkuja on muutama, mutta heitäkään en tunne ketään. Olis aika outoa pyytää kantamaan jotain sellaista, kuka ei edes ole elinaikanaan tuntenut mua.
Mun tarvis nyt siis kiireen vilkkaa tutustua pariin uuteen mieheen :)
viimeisimmän tahtosi olevan polttohautaus.
pärjätään yhdellä kantajalla, eikä senkään tarvi olla riuska :)
se tuntuu paljon juhlallisemmalta lähteä arkussa pois. :)
Ja pelkään, et mun tuhkat heitettäis kuitenkin johonkin tonne paikalliseen jokeen. Tuskin kukaan mun lähipiiristä haluis mun jäännöksiä kotiinsa takkansa päälle...:/
lapset vois haluta, mut sit niillekin tulisi tappelu, et kumpi sen uurnan saa ja sit se putoaisi ja menisi rikki ja mä leviäisin ympäri olohuoneen lattiaa. Olisko se sit kivaa? :)
fisuille mineraaleja ja terveitä, ravitsevia kaloja ruokapöytään :)