Olo on ihan epätodellinen. Avomies lähti täysin yllättäen vko sitten. Soitti töistä että pitää erota ja sitten tuli kotiin palauttamaan auton ja lähti. Ei mitään viitteitä siitä etukäteen. Olimme vielä ed vkl katsomassa asuntoja. Sanoi ihan loppuun asti rakastavansa.
Meillä on 7 kk vanha poika ja 2 kissaa ja kaikki jäi täysin minun harteilleni nyt.
Syyksi sanoi ensin ettei ehkä rakastakaan tarpeeksi jotta voisimme mennä naimisiin. Seuraavana päivänä sanoi että tunteet olivat hiipuneet ja sitä seuraavana ettei ollut rakastanut minua enää aikoihin. En pysty mitenkään uskomaan sitä. En vaan pysty uskomaan että olisin ollut niin sokea. Meillä on siis mennyt todella hyvin, tosin nämä 7 kk on olleet erilaisia kun vauva on vienyt aikaa ja energiaa.
Sanoi että lähti niin äkkiä sen takia että yksi hänen kaverinsa teki eroa vuoden verran ja se oli hänen mielestään turhan pitkä prosessi, helpompi erota nopeasti.
Eilen hän oli sitten meidän luona käymässä ja käyttäytyi kuin ennenkin. Siis ennen eroa. Oli kuin olisimme olleet treffeillä omalla sohvalla. Pyöritti poikaamme kuten ennenkin, silitti kissoja, otti minut syliin ja rakastelimme. Kysyin taas syytä eroon, sanoi ettei osaa vastata. Ei enää sanonut ettei rakasta tai ole rakastanut.
Taustaksi, hänen toimintatapansa ongelmiin on aina ollut pakeneminen.
Minä en pysty päästämään irti sen paremmin hänestä kuin toivosta. Ainakaan eilisen jälkeen. Nyt hoidamme yhdessä muuttoa ja muita asioita. En usko, en ymmärrä, en pysty jatkamaan. En jaksa nähdä ihmisiä, mutta vauvan takia on pakko jaksaa eteenpäin.
Meillä on 7 kk vanha poika ja 2 kissaa ja kaikki jäi täysin minun harteilleni nyt.
Syyksi sanoi ensin ettei ehkä rakastakaan tarpeeksi jotta voisimme mennä naimisiin. Seuraavana päivänä sanoi että tunteet olivat hiipuneet ja sitä seuraavana ettei ollut rakastanut minua enää aikoihin. En pysty mitenkään uskomaan sitä. En vaan pysty uskomaan että olisin ollut niin sokea. Meillä on siis mennyt todella hyvin, tosin nämä 7 kk on olleet erilaisia kun vauva on vienyt aikaa ja energiaa.
Sanoi että lähti niin äkkiä sen takia että yksi hänen kaverinsa teki eroa vuoden verran ja se oli hänen mielestään turhan pitkä prosessi, helpompi erota nopeasti.
Eilen hän oli sitten meidän luona käymässä ja käyttäytyi kuin ennenkin. Siis ennen eroa. Oli kuin olisimme olleet treffeillä omalla sohvalla. Pyöritti poikaamme kuten ennenkin, silitti kissoja, otti minut syliin ja rakastelimme. Kysyin taas syytä eroon, sanoi ettei osaa vastata. Ei enää sanonut ettei rakasta tai ole rakastanut.
Taustaksi, hänen toimintatapansa ongelmiin on aina ollut pakeneminen.
Minä en pysty päästämään irti sen paremmin hänestä kuin toivosta. Ainakaan eilisen jälkeen. Nyt hoidamme yhdessä muuttoa ja muita asioita. En usko, en ymmärrä, en pysty jatkamaan. En jaksa nähdä ihmisiä, mutta vauvan takia on pakko jaksaa eteenpäin.
Vastaukset 18
Vanhimmat
aikaa. Sinun ei toki tule suostua väliaikaiseksi lohduttajaksi hänen "parempaa etsiessään". Mies on kuitenkin sinulle ilmoittanut että eroatte, joten kun jaksat, hoida käytännön asiat omalta kohdaltasi kuntoon mm. elatusmaksu, tapaamiset yms.
Älä painosta miestä, se ei tuo häntä takaisin, päinvastoin. Voisiko kyseessä olla miehen uusi ihastus? Yleensä tällaisesta ei haluta sanoa koska ei haluta riitaa ja pahaa mieltä.
Pidä mieheen välimatkaa, älä suostu hänen oikkuihinsa ja mielihaluihinsa. Hän ei tule koskaan paluupäätöstä tekemään, jos olet "aina valmiina" hänelle. Jos alat elää omaa elämääsi, on hänen pakko tehdä oma ratkaisunsa, muuten menettää sinut lopullisesti.
Tsemppiä ja voimia!
Huomasin itse samassa tilanteessa olleena että ero tekee ihan hyvää. Saatte molemmat tunteitanne selvitettyä. Oltuanne vähän aikaa erillään miehesi toivottavasti ymmärtää, mitä menettää kun ei ole kanssasi. Ei kannata lähteä seksitouhuihin, ettei miehellesi tule sellaista kuvaa että hän voi pitää sinua varalla siihen asti että löytää jonkun toisen. Parempi olla reilusti eri kattojen alla, ja jos haluaa toista tavata niin tehdä se ihmisten ilmoilla ja käydä treffeillä.
Älä missään tapauksessa luovu toivosta. Rakkauden takia kuitenkin yleensä aina kannattaa taistella!
Kiitos teille vastauksista! Olen elämässäni kokenut jo kaikenlaista mutta tämä on kaikista pahinta mitä olen koskaan kokenut. Kun elämä suistuu raiteiltaan hetkessä. Toinen jättää perheensä tuosta vaan ilman minkäänlaista varoitusta puhelinsoitolla. Nukkuu nyt kaverinsa kämpillä lattialla.
Itse olen tähän asti ajatellut että elämästä selviää kun luottaa intuitioonsa. Ja ihmisiin ylipäänsä. Kun toinen yhtäkkiä kertoo että on hautonut eroa jo syksystä asti ja ettei enää rakasta, putoaa pohja oikeastaan ihan kaikelta. Siksi on jotenkin vaikea ymmärtää miten tästä eteenpäin. Kun tunteeseensa eikä toisen sanaan voi luottaa eikä voi ikinä tietää että lähteekö toinen huomenna vai tunnin päästä niin miten voi luottaa enää yhtään mihinkään?
Haluaisin kovasti saada mieheltäni edes jonkinlaisen selvityksen asiaan (tämänhetkinen selitys on ettei osaa sanoa) ja mahdollisuuden yrittää edes siihen asti että vauvamme olisi vähän vanhempi. Se että tunteet ovat viilentyneet vauva-aikana ei ole mikään yllätys eikä edes uutinen eikä sen mielestäni pitäisi riitää syyksi eroon. Itsekn sanoi että meillä menee hyvin mutta se "jokin" puuttuu. Sellaista se on pitkässä suhteessa ja etenkin vauva-aikana, ei aina voi olla vastarakastunut. Itse asiassa mielestäni se että vauva-aikana on mukavaa yhdessä on jo tosi paljon, paljon enemmän kuin monilla ikinä. Pitäisi kuitenkin selittää pojalle kun se tulee vanhemmaksi että miksi äiti ja isä erosivat. Vaikea selittää ellei sitä tiedä sen paremmin isä kuin äiti.
Mutten ole vielä luovuttanut. Olen samaa mieltä, rakkauden takia kannattaa taistella. Yksin ei kuitenkaan voi rakkautta pitää yllä, siihen tarvittaisiin sen toisenkin osapuolen tahto ja nyt sitä ei tunnu löytyvän. Olen todella loukkaantunut miten helposti hän oli valmis jättämään kaiken mitä meillä oli.
on lamaannuttavaa. Mies ilmoitti muutama viikko sit pettäneensä mua ja haluavansa tapailla tätä juuri tapaamaansa naista ja haluavansa erota minusta. Olimme yhdessä neljä vuotta, rakensimme yhteistä tulevaisuutta. kuukausi ennen eroa suunnittelimme kesähäitä ja perheen perustamista.
Päivää ennen pettämistä vietimme ihanan päivän yhdessä, rakastelimme viimeistä kertaa (en tosin sillon tienny sitä vielä). Päätti sitte yllättäen lähteä kavereitten kans "parille" ja sillä reissulla tapasi naisen ja lähti sen mukaan. Tuli kuiten vielä kotiin. Seuraavana päivänä oli kuin ei ois tapahtunu mitään. Halaili minua ja sanoi rakastavansa yli kaiken. Teimme ruokaa ja vietimme aikaa yhdessä. Lähdin sitte reissuun, ja reissun aikana mies oli ilmeisesti miettiny asioita ja ilmoitti kun tulin kotiin et oli pettäny ja halus tapailla sitä uutta. Rupesivat sitten seurustelemaan =) ja mä jäin shokissa yhteiseen kotiimme sydän särkyneenä ihmettelemään miten täs näin kävi.
En edelleenkään ymmärrä miten täs kävi näin. Kysyin mieheltä miksi saattoi tehdä näin. Ei kuulemma osaa sanoa. Niin et en varmaan koskaan tiedä syytä, eikä ilmeisesti hän itsekään tai ei halua kertoa. En voi ymmärtää miten hän saattoi hylätä kaiken. Meillä meni hyvin, riitelimme harvoin. Meillä oli hauskaa yhdessä. Ei ollut halukas taistelemaan suhteemme eteen.
Mut nyt elämä on pirstaleina ja mun on alettava rakentaan elämää uudestaan. On hyväksyttävä tosiasiat. eikä tehtyä saa tekemättömäksi. On aateltava tulevaisuutta vaikka tekee kipeetä.
En nyt halua luoda sinuun yhtään enempää epävarmuutta... Mutta pisti silmään tuo "nukkuu nyt kaverinsa kämpillä lattialla"... Niin sanoi ukkonikin ja budjasikin vuoden verran toisen naisen luona. Kun tuli ilmi niin jo tuli kiirus kotio. Toivottavasti asia teillä ei ole näin. Anna aikaa, kyllä ne asiat siitä suttaantuu suuntaan tai toiseen. Valoisampaa kevättä sinulle ja pojallesi!!!
Minua ei huoleta nyt ollenkaan se että kenen luona nukkuu. En epäile että hänellä olisi toinen mutta jos olisi niin sekin olisi parempi kuin se että lähti siksi ettei rakasta enää. Olisi edes joku järkevä syy, en nimittäin voi mitenkään uskoa ettei rakasta enää. Tai muussa tapauksessa kannattaisi vaihtaa alaa näyttelijäksi. Koko lähipiirimme on täysin puulla päähän lyöty. Suurin osa ei usko tätä vieläkään. Tuntuvat odottavan että mies palaa takaisin. On siis ollut todella huomioiva ja rakastava, lämmin puoliso ja isä meille. Yhtäkkiä voimat sitten ilmeisesti loppuivat. Tai rakkaus loppui, kuten hän sen muotoilee.
Ja se sattuu. Niin ettei vieläkään mene montaa hetkeä ilman kyyneleitä. Kun on niin uskonut ja luottanut toiseen. Ja sydämeensä. Sitten kun hetkeksi kääntää huomionsa vauvaan niin toinen lähtee. Miten helposti ja nopeasti rakkaus voi kuolla? Jos näin nopeasti niin rakastiko hän ollenkaan? Onko koko tähänastinen elämä ollut feikkiä? Historia piirtyy mielessä uusin silmin. Vaikea kuvitella että miten voisi luottaa enää kehenkään.
Voih. Otan osaa. Lohduttavaa kuulla etten ole ainut jätetty ja petetty maailmassa vaikka se oma tuska on tietysti aina suurin.
Omasta näkökulmastani tuo teidän tilanteenne on kuitenkin jotenkin "lupaavampi" kuin meidän, siis jos sitten olisit vielä valmis miehesi takaisin ottamaan. Nimittäin ihastuksia tulee ja menee ja harvemmin tuolla lailla löytynyt ihastus kestää. Siitä haetaan vaihtelua mutta äkkiä huomataan ettei se vaihtamalla parane. Ja kun on lähdetty suhteesta lennossa niin asiat jää käsittelemättä ja voi tulla sitten äkkiä koti-ikävä kun uusi ihastus menettää hohtonsa.
Mutta eihän sitä tietysti koskaan tiedä. Voi olla että jää ihastuksensa matkaan ja voi olla ettet enää pysty etkä halua häntä takaisin ikinä. Mutta se on sitten oma valintasi. Itse en pysty vielä edes itseäni huijaamaan siinä ettenkö ottaisi rakastani ihan koska tahansa takaisin jos vain tulisi. Olisin valmis antamaan anteeksi, olisin valmis yrittämään. Erosta on niin lyhyt aika ja olen vielä niin palasina että ellei tuota ihanaa poikaa olisi en ole ihan varma olisinko enää hengissäkään.
Joo. Tuttua. Ei osaa sanoa. Miksi rakkaus loppui muutamassa kuukaudessa lapsen syntymästä? Ei osaa sanoa. Olisiko tämä sitä samaa kriisiä jonka kaikki muutkin vauvaperheet kokevat ja jonka läpi vaan on mentävä jos pitkässä suhteessa haluaa olla? Ei osaa sanoa. Ei tiedä. Ei varmasti tiedäkään. Tuntuu ettei oikein osaa eritellä tunteitaan, kun miettii niitä yksin puhumatta kenellekään ja lopulta sisällä on niin suuri möykky ettei auta kuin juosta karkuun ja lujaa. En tiedä sitten miten kauas pitää juosta että omasta tuskastaan pääsisi. Ainakin niin kauas ettei poikaansa pysty näkemään eikä kotiinsa oikein enää tulemaan.
Niin meilläkin oli hauskaa yhdessä. Ihanaa elämää. Ainakin omasta mielestäni. Nyt tietysti mietin että oliko se vain oma näkökulmani enkö pystynyt näkemään toisen ihan erilaista kokemusta asiasta. Mutta annan sen anteeksi itselleni koska mielestäni jokainen lapsi on vauvana ansainnut sen että saa olla perheen keskipiste. Silti on vaikea olla syyttämättä itseään ettei osannut järjestää enempää niitä kahdenkeskisiä hetkiä eikä tajunnut puhua tästä asiasta, oletti vaan että molemmat tajuavat että vauvavuosi on poikkeuksellinen ja sen jälkeen helpottaa. Olisin tietysti puhunut jos toinen olisi sanallakaan osoittanut olevansa tyytymätön.
Silti. On niin hirveä ikävä.
häntä ja olisin ollut valmis yrittämään vielä, mut hän ilmoitti ettei halua. Uusi kiinnosti enemmän ku meidän yhteinen arkipäivä. Jatkaa elämäänsä uuden kans niin ku mitään ei ois tapahtunu..
Päätin et koska hän ei halunnu yrittää,niin minunki on unohdettava ja jatkettava eteenpäin. On hyväksyttävä se tosiasia et meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta. Koko elämä on laitettava uusiksi. Aikaahan tää vie mut sitähän mulla on nyt ku ei tarvi miettiä ku itseäni...
Ehkä hänkin tajuaa tekonsa ja sen seuraukset joku päivä. Joutuu käsittelemään kesken jääneet asiat. Vaikka eihän sitä tiedä jos hän on nyt löytänyt sen elämänsä naisen...
On löytänyt elämänsä naisen tai ei, silti joutuu eron jossain vaiheessa käsittelemään. Ei ihmiset ja suhteet ole mitään huvipuistoja joissa käydään ja lähdetään kun alkaa väsyttää tai kyllästyttää. Siitä jää arpensa, ne käsittelemättömät asiat tulevat pintaan sitten myöhemmin siinä uudessa suhteessa. Siis syyt miksi lähti. Jotain tietysti oli vialla, muuten ei olisi ihastunut toiseen. Harmi vaan ettei sitä sinulle ole suostunut kertomaan että mikä oli pielessä. Ehkei tiedä itsekään.
Minun mieheni sanoi, että ei vain ole tuntunut enää pitkään sellaiselta, mitä olisi kuulunut olla. Hyväksyn, että hän lähtee, mutta en oikein ymmärrä sitä, että millaista siten oliis kuulunut olla, koska hän ei koskaan puhunut tunteistaan, toiveistaan tai odotuksistaan. Nyt hän kertoo asioista, joita ei olisi vaja vuosi sitten halunnut tehdä. Mikä ihme mieheiä vaivaa, että vasta vuosi asunnon ostonkin jälkeen voidaan kertoa, että en olisi oikeastaan halunnutkaan tätä. Kai mieheltäkin voi vaatia sen verran selkärankaa ja suoruutta, että pystyy sanomaan oikella hetkellä, mitä haluaa ja mitä ei.
Nyt jää meikäläiselle pelkkä siivoushomma - joko lunastan asunnosta itselleni puolet, jos vaan saan lainaa lisää tai sitten en tiedä mitä teen.
Kyllä niin perhanasti vituttaa, että näin paskasti voidaan toiselle tehdä. Itsekin ole nihan rikki, mutta kaipa vielä muutman viikon jaksaa esittää hänelle ja muille, että tämä on kahden aikuisen yhteinen päätös.
Fiilikset on sellaiset, että illalla nukkumaan mennessä toivoo, että aamu ei enää valkenisi.
Samat sävelet täällä. Kysyin että millaisen suhteen sitten haluaa, kukaan kun ei voi olla täydellisen rakastunut koko aikaa ainakaan kun ei kerro toiveistaan eikä edes yritä hoitaa suhdetta. Sanoi että haluaa sellaisen sutheen missä on mukavaa. Niin, no eihän se vauvan hoito aina pelkästään mukavaa ole. Aika raskasta on ekat kuukaudet. Jos siinä vaiheessa alkaa miettimään että nyt en tunne rakkautta kumppaniani kohtaan eikä tajua että kyseessä on poikkeustilanne suhteessea ja elämässä ylipäänsä niin minkä sille sitten voi? Ellei sitten edes yritä tehdä asialle mitään. Olen niin vihainen, niin pettynyt, niin loukattu, niin petetty. Itseni ja poikani puolesta. Varsinkaan kun ei tosiaan varoittanut mitenkään, halusi lähteä yllätyksellisesti. Ja siinä todella onnistui. Tekisi mieli järjestää hänelle vastaavia yllätyksiä pojan hoidon suhteen mutta lapsi ei ole pelinappula vaikka hän on kyllä yhtä lailla huoltaja kuin minäkin.
Meikäläiselle jää lapsen ja kodin hoito ja purkaminen, hän hakee vaan vaatteet ja muutaman huonekalun, ei kuulemma tarvi muuta. Näiden vuosien aikana meille on kertynyt kaikkea yhteistä. Hienoa että hän haluaa jalomielisesti antaa ne minulle, mutta rahallista arvoahan niillä esineillä ei paljon ole, vaan todella raskasta käydä ne läpi. Saan tehdä sen yksin. Kämppä pitää tyhjentää joten jonkun ne pitää kuitenkin siivota. Kukas muu kuin minä?
Ihmettelen vaan että miten ihminen voi muuttua yhdessä päivässä noin totaalisesti. Loppuun asti kantoi vastuun kaikista yhteisistä asioista, vähän aikaa sitten varasi meille matkan kesäksi, sekään ei nyt kiinnosta.
Samat fiilikset. Mutta ehkä pitää uskoa siihen että aika auttaa aina.
Aika auttaa ja parantaa, mutta tuntuu, että tässä tilanteessa aikakin kuluu matelemalla.
Eilen illalla neuvoteltiin, mitä hän ottaa mukaansa ja mitä jää minulle. Oikeastaan tuntui ihan samantekevältä, ottaako mitään vai viekö kaiken. Tietokoneen halusin pitää, koska mulla ei ole liiemmälti omia ystäviäkään enää. On sitten ainakin mahdollisuus kijroitella keskustelupalstoille, kun paha olo iskee.
Olen ajatellut, että enää en yhtään miestä tosissani ota, enkä yhteistä pesää rakenna. Kaikki ne on varmaan samanlaisias tuuliviirejä - kymmeniin vuosiin ei saa sanaa suustaan ja sitten yhtäkkiä pitää kaikki paska purkaa ja kaataa toisen niskaan. En väitä, että en olisi mitään huomannut olevan pielessä, mutta sen verran odottaisin, että asiat sanotaan silloin kun on oikea aika.
Joulun aikoihin mekin vielä oltiin yhdessä matkoilla ja välittömästi sieltä tullessa alkoi taas tuttu jurotus kotona ja samoihin aikoihin alkoi tulla harrastusten lisäksi kaikenlaisia muitakin menoja. Rahaa ei löytynyt enää mihinkään yhteiseen menoon, ruoatkin minä ostin vuosikaudet omista rahoistani. Ainoastaan asumisesta maksoi puolet...Taidan olla tosi tyhmä höynäytettävä!
Luien jostain nettipalstalta otsikon, että kuka tukee silloin kun putoaa ja kyllä tuli kyyneleet silmiin.
Joo, tukea tässä todella tarvitsee. Sehän se on pitkässä suhteessa ja näin pienen vauvan äitinä äitiyslomalla että yhteydet ystäviinkin on vähentyneet. Kaikilla ystävilläkin on tässä juuri syntynyt vauvoja, eletään sitä elämänvaihetta. Mies on käynyt kerran viikossa kavereidensa kanssa kaljalla ja se on ollut minulle ihan ok, mutta sekin tuntuu nyt sitten jotenkin niin epäreilulta että hänellä on piirit mihin luontevasti palata, minulta putosi pohja ihan kaikelta. Ei kai elämää voi elää niin että pitää varaporttia koko ajan auki valmistautuen siihen että toinen jättää koska tahansa.
Minulla on tosiaan sinänsä vähän eri tilanne kuin sinulla että mies oli mielestäni täysillä mukana loppuun asti. Ei tietysti ollut, mietti hiljaa mielessään ja kuulemma sanoi rakastavansa etten epäilisi että suunnittelee eroa. Se sattuu ehkä kaikkein eniten. Olen luullut eläväni elämäni onnellisimpia hetkiä kun toinen laskee päiviä että koska jättää meidät.
En usko minäkään että osaan enää uutta suhdetta solmia eikä se nyt vauvan takia ole aikoihin mahdollistakaan (sekin vielä, hän voi käydä baarissa vaikka joka ilta) kun luottamus toiseen ihmiseen on rikottu niin pahasti. Se on ihan tärkeimpiä asioita mitä minulla on ollut. En ajattele olleeni tyhmä höynäytettävä koska ei voi elää koko ajan epäillen mutta olen todella pettynyt että luottamukseni rikottiin niin pahasti.
Siksi haluaisin selvittää asian hänen kanssaan, se että rakkaus sammui ei riitä minulle. Kun en usko siihen. Ei rakkaus sammu parissa kuukaudessa. Ja kai siitä jotain merkkejä näkyisi toisen käytöksessä jos niin olisi.
Nyt hän ei sitten vastaa enää puhelimeen kun yritän soittaa hänelle käytännön asioista. On sanalla sanoen juossut ulos omasta elämästään. Ei mene jakeluun. Jos pitää erota niin eikö voisi erota edes sivistyneesti?
Mulla juoksi ensimmäinen mies samalla tavalla ulso elämästä, eikä suostunut vastaamaan mitään järkevää mihinkään kysymyksiin. Vakutteli vain, että tulen aina olemaan hänen sydämessään ja muuta skeidaa. En edes tiennyt, mihin hän muutti kun jätti minut yksinäni vastaamaan kaikista veloista ja arjen pyörityksestä. Jälkeenpäin selvisi, että hän muutti suoraan toisen naisen luo, joka odotti hänelle lasta. Kyllä se otti koville silloin.
Nyt on menossa tämä toinen ero. Tämä on huomattavasti rauhallisempi, mutta en voi sanoa, että eikö tuntuisi pahalta. Se tässä eniten voimille ottaa, kun taas joutuu yhtäkkiä tekemään suuria ratkaisuja ja päätöksiä. Lueskelin tuossa pankin lainatarjousta, jonka avulla voisin lunastaa miehen puolen tästä asunnosta itselleni.
Kyllä elämä on paskaa suoraan sanottuna. Meikäläisellä näköjään alusta loppuun. Ajattelin tänään, että olisi viisainta olla itselleen se ainoa ihmissuhde loppuelämän ajan.
Mikä ihme tässä ajassa on, kun miehet ei kestä sitä, että suhde muuttuu arkiseksi ja aina ei olekaan niin kivaa tai tunnu taivaalliselta? Vituttaa vaan, kun joku joutuu aina nämä jäljet siivoamaan ja maksamaan aika kalliistikin miehen haihattelut.
...meilläki mies harrasti ekat viikot. Yritin jakaa tavarat ja selvitellä asioita, niin ei vastannu. Ja nyt sit pari päivää sit rupes tekstaileen...ihmejuttu. Mun piti siivota hänen jälkeensä ja hoitaa kaikki käytännön asiat. Jätti kaiken kesken. Autot ostettiin ja mies otti maksetun ja mulle jäi velkanen auto. Ja uus ajelee onnellisena miehen autolla. Välillää kyl v..ttaa, mut ei auta.
Tuen mäkin teitä molempia. Ja en voi kyllä edes sanoa tuntevani samoin ku lapsi ja kaikki, ku me ei ehditty niitä hankkimaan (lähinnä mies ei halnnu vielä). Mut kyl mäkin ole loukkaantunu, pettyny ja vihanen. Leikki mun tunteilla. Mut enpä mäkään jaksa miettiä olevani höynätetty. SEhän on hänen tunnevammasuutta jos ei pystyny kertomaan tunteistaan ja elämään arkea. Aina ois pitäny vaan olla hauskaa ja huoletonta.
Onhan tää kolahtanu itsetuntoon ja elämänuskoon. On luottamus menny rakkauteen ja miehiin. Pitäis varmaan käydä testaamassa omaa markkina-arvoaan joskus..sit ku jaksan lähteä ihmisten ilmoille. Nyt tuntuu ettei jaksa lähteä mihinkään, ihmispelkoa tai jotain. Pohja putos munkin elämältä. Olin kuitenki sitoutunu vakavasti ja oisin halunnu elää hänen kanssaan loppuelämäni. Suunniteltiin kaikkea ja nyt ei mitään. Jääny ihann yksin. Ei oikeen tiedä mitä tässä pitäis tehdä, mitä varten elää, mitä haluan tulevaisuudelta jne. Ehkä aika sit näyttää...
Eroatte kuitenkin " sovussa". avoliitto kun ei tunne mitään lakeja. Itselle kävi niin että lomalla ollessani mies toi "ihanan rakkautensa" yhteiseen kotiimme, nyt vaatii minulta korvauksia ym. ym. ja on viemässä asiaa oikeuteen, joka maksaa, maksaa, kestää kestä...
tänään juuri ilmoitti että ei eroa sovinnolla vaan vie minulta kaiken??? Meillä on omakotitalo puoliksi, samoin lainat, ei yhteisiä lapsia, "onneksi", mutta mikään laki ei ole puolellani. Itse jakaisin kaiken sovinnolla, olen nyt 2kk kestänyt hänen kidutustaan," lähde pois että saan jatkaa elämää ihanan naiseni kanssa."
Jos mies on noin sekaisin, mitä tehdä?? Käräjöinti tulee todella kalliiksi. En nuku, en syö, paino pudonnut 10kg, ystävien ja lasten tuella olen jaksanut. Mikä vie mieheltä järjen? Aiemmin lukemistani keskusteluista huomaan, että samaa kuvioo toisti edellisessä liitossaan, mutta ymmärtääkö tallainen ihminen koskaan.... joskus olen sanonut hänelle, että taasko pistät pään pensaaseen ja pakenet totuutta! Olen vihainen itselleni että yritin 11vuotta hänen kanssaan, kannustin, yritin, autoin, neuvoin taloudellisesti ym. Kaikki turhaan. Nyt vielä tuhoaa muistotkin,"ei olisi pitänyt mennä kanssasi yhteen" ja itse sitä aikoinaan ehdotti, halusi, minä olin se joka epäiröi. Kuitenkin olen ollut myös onnellinen, mutta miksi ihmeessä pitää tehdä erosta näin epäinhimmillinen?
Juttelin tästä pakenemisesta tänään terapeutin kanssa, mieheni erosi samoin eksästään, ja hän sanoi että ihmisellä on todella suuri taipumus toistaa opittuja toimintamalleja kriisitilanteissa. No, ei ehkä ollut yllätys kenellekään. Eli juoppo juo ongelmiinsa ja pakenija juoksee karkuun aina kun suhde käy liian arkiseksi. Ja pakenija jättää yleensä vielä asian käsittelemättä jolloin se toistuu melko varmasti seuraavassa suhteessa. Eli siitä kierre. Jotkut jaksavat suhteessa useita vuosia, jotkut kuukausia. Mutta kun tilanne käy sellaiseksi että se vaatisi selvittelyä ja ongelman ratkaisua niin juostaan karkuun.
Terapiakäynti oli kyllä hedelmällinen, suosittelen muillekin. Auttoi vähän ulos siitä kehästä jota olen itsekseni pyörittänyt. Lisäksi kun istunto keskittyi lähinnä miehen motiivien ja ajatusten pohtimiseen niin kysyin häneltä istunnon jälkeen että voisiko hän tulla mukaan koska se olisi minun selviämiseni kannalta ihan välttämätöntä. Korostin ettei se tarkoita yhteenpaluuta vaan erosta toipumista. Hän ei suostunut terapiaan (tietenkään) mutta suostui tulemaan juttelemaan kanssani ja siihen että kysyn terapeutilta vinkkejä että mistä meidän kannattaisi jutella (siis jotain yhdessä pohdittavia kysymyksiä tms).
No, en voi kiistää ettenkö toivoisi että keskustelu johtaisi siihen että hän tajuaisi ettei haluakaan erota ja sitten petyn mutta silti tuntuu paremmalta kun sovimme ajan koska hän tulee ja mietin kysymykset siihen mennessä ja hän vastaa mihin pystyy. Taitaa olla jo vähän valmiimpi puhumaan kun suostui tähän. Kovin suuria odotuksia ei kyllä ole vastausvalmiudesta silti..
ja itsetuhoiset ajatukset,heittäkää "voltti"ja elämässä eteenpäin! Nuo munattomat "miehet" eivät olleet teidän sydämienne ja rakkautenne arvoisia,teillä on elämää jäljellä vaikka kuinka paljon,ja jossain teitä odottaa se todellinen rehellinen RAKKAUS! Älkää ihmeessä sortuko miksikään miestenvihaajaksi jonkun yksittäisen kypsymättömän miehenalun vuoksi!Muistakaa että pimeimmänkin yön jälkeen tulee päivä!Tsemppiä elämäänne ja aurinkoisia kevätpäiviä! Terv.kahdesti eronnut 5 lapsen iskä.