Synttärit boikotissa

Mulle on pienenä käynyt niin ettei kummit, mammani muistaneet ollenkaan synttäreitä.
Me tehtiin äitini kanssa pöytä koreaksi ja ketään ei kuulu.
Täytin silloin 9v.
Äiti soitti ja soitti, siellä ei vastattu, silloin oli lankapuhelin, ja lohdutti että ovat jo matkalla varmaan.
No, menin sitten nukkumaan tosi surkeana, muita meille ei sitten tullutkaan.
Seuraavana iltana ne sitten tuli, ei se että unohtaa, haitannut, vaan se että ne nauroi sitä niin kauheasti ja se että ne ei pahoitelleet sitä lainkaan minulle vaan iskivät siitä vitsiä koko illan äidilleni.
Istuin siinä yksin, olemattomana, muistan sen tunteen vieläkin vaikka olen jo 40v.

Mitenkään en ole tuota kostanut, kai, tietoisesti, mutta se ettei sitä pidetty minään koko juttua satutti.

sydän puristuu kirjoitti:

Mulle on pienenä käynyt niin ettei kummit, mammani muistaneet ollenkaan synttäreitä.
Me tehtiin äitini kanssa pöytä koreaksi ja ketään ei kuulu.
Täytin silloin 9v.
Äiti soitti ja soitti, siellä ei vastattu, silloin oli lankapuhelin, ja lohdutti että ovat jo matkalla varmaan.
No, menin sitten nukkumaan tosi surkeana, muita meille ei sitten tullutkaan.
Seuraavana iltana ne sitten tuli, ei se että unohtaa, haitannut, vaan se että ne nauroi sitä niin kauheasti ja se että ne ei pahoitelleet sitä lainkaan minulle vaan iskivät siitä vitsiä koko illan äidilleni.
Istuin siinä yksin, olemattomana, muistan sen tunteen vieläkin vaikka olen jo 40v.

Mitenkään en ole tuota kostanut, kai, tietoisesti, mutta se ettei sitä pidetty minään koko juttua satutti.

Tässä vähän vertaistukea sinulle. Itse olen aikuisikäinen kaksonen. Jonka kaksossisarus on menehtynyt aikoinaan lapsena.

Iäkäs äitini soitti minulle, kun minulla oli syntymäpäivä. Hän kertoi käyneensä hautausmaalla. Ja vieneensä edesmenneen kaksossisaruksen haudalle 5 valkeaa ruusua ja kynttilän. Ja nyyhkytykset päälle.
Vaikka minullakin oli myös tuolloin syntymäpäivä. Ei hän minua edes onnitellut. Mutta, minähän olenkin *elossa*. Eihän minua tarvitse muistaa :)

eräsN1 kirjoitti:

Tässä vähän vertaistukea sinulle. Itse olen aikuisikäinen kaksonen. Jonka kaksossisarus on menehtynyt aikoinaan lapsena.

Iäkäs äitini soitti minulle, kun minulla oli syntymäpäivä. Hän kertoi käyneensä hautausmaalla. Ja vieneensä edesmenneen kaksossisaruksen haudalle 5 valkeaa ruusua ja kynttilän. Ja nyyhkytykset päälle.
Vaikka minullakin oli myös tuolloin syntymäpäivä. Ei hän minua edes onnitellut. Mutta, minähän olenkin *elossa*. Eihän minua tarvitse muistaa :)

on hänen mielestään "hyvä."

Tuota noin ,muuten en kyllä tahdo ymmärtää vanhojen ihmisten kummallista surua jota tuodaan julki mitä oudoimmissa paikoissa ja yhteyksissä.
Olen sanonut äidilleni että hänen surunsa oman veljensä kuolemasta on omituista joko teeskentelyä tai sitten hän tarvitsee psykiatrillista apua.
Tästä tietysti vedettiin herneet.
Hänen veljensä on kuollut, kauan sitten, jo ennen minun syntymää.
Äitini nyyhkii ja odottaa jotain myötäelämistä.
Ihmeellisyyttä lisää se, ettei syytä kuolemaan saa kysyä, en edes tarkalleen tiedä mitä on tapahtunut.

vaikka tarkoitus ehkä kirjoitti:

on hänen mielestään "hyvä."

Tuota noin ,muuten en kyllä tahdo ymmärtää vanhojen ihmisten kummallista surua jota tuodaan julki mitä oudoimmissa paikoissa ja yhteyksissä.
Olen sanonut äidilleni että hänen surunsa oman veljensä kuolemasta on omituista joko teeskentelyä tai sitten hän tarvitsee psykiatrillista apua.
Tästä tietysti vedettiin herneet.
Hänen veljensä on kuollut, kauan sitten, jo ennen minun syntymää.
Äitini nyyhkii ja odottaa jotain myötäelämistä.
Ihmeellisyyttä lisää se, ettei syytä kuolemaan saa kysyä, en edes tarkalleen tiedä mitä on tapahtunut.

niin kovasti rypeä siinä omassa "surussaan". Ja jos ei sellaista olisi niin se tehtäisiin joka ikinen päivä jostain aiheesta, ne vaan on MARTTYYREJA joilla on oikeus omasta mielestään pilata sekä oma että muidenkin lähipiirissä asuvien elämä....
Kun ymmärtää ettei asiaa voi kukaan muu korjata kuin asianomainen itse, niin pääsee miettimästä koko asiaa. Edellyttää tietenkin ettei asu samassa taloudessa sairastuneen kanssa, sairaushan tuokin on ettei pääse mistään yli vaan jää rypemään siihen omaan säälittävyyteensä.

vaikka tarkoitus ehkä kirjoitti:

on hänen mielestään "hyvä."

Tuota noin ,muuten en kyllä tahdo ymmärtää vanhojen ihmisten kummallista surua jota tuodaan julki mitä oudoimmissa paikoissa ja yhteyksissä.
Olen sanonut äidilleni että hänen surunsa oman veljensä kuolemasta on omituista joko teeskentelyä tai sitten hän tarvitsee psykiatrillista apua.
Tästä tietysti vedettiin herneet.
Hänen veljensä on kuollut, kauan sitten, jo ennen minun syntymää.
Äitini nyyhkii ja odottaa jotain myötäelämistä.
Ihmeellisyyttä lisää se, ettei syytä kuolemaan saa kysyä, en edes tarkalleen tiedä mitä on tapahtunut.

No kyllähän se tietenkin on raskas paikka menettää lapsi, tai muu läheinen. Mutta, kun siihen suruun jäädään *lepäämään* vuosikymmeniksi. Niin se pistää jo miettimään, että mistä tähän käytökseen löytyisi järkevä selitys.

Itse olen tämän äitini käytöksen tulkinnut pelkäksi huomionkipeydeksi ja todistelun tarpeeksi. Hän haluaa, että (ulkopuoleiset)hautausmaalla käyvät muut ihmiset, huomaisivat hänen kiistattoman hyvyytensä äitinä/ihmisenä.

Todellisuudella lienet ei niin väliä. Pääasia on se, että mitä muut ajattelevat ja uskovat. Äitini kohdalla on kysymys sairaudesta. Ja tuon *sairauden* taakse on todella helppo mennä tarvittaissa piiloon. Ja vaikka nuo ikävät *lipsahdukset* ovatkin ihan harkittuja ilkeyksiä. Niistä voi syyttää aina sairautta, jota *potee*.

eräsN1 kirjoitti:

No kyllähän se tietenkin on raskas paikka menettää lapsi, tai muu läheinen. Mutta, kun siihen suruun jäädään *lepäämään* vuosikymmeniksi. Niin se pistää jo miettimään, että mistä tähän käytökseen löytyisi järkevä selitys.

Itse olen tämän äitini käytöksen tulkinnut pelkäksi huomionkipeydeksi ja todistelun tarpeeksi. Hän haluaa, että (ulkopuoleiset)hautausmaalla käyvät muut ihmiset, huomaisivat hänen kiistattoman hyvyytensä äitinä/ihmisenä.

Todellisuudella lienet ei niin väliä. Pääasia on se, että mitä muut ajattelevat ja uskovat. Äitini kohdalla on kysymys sairaudesta. Ja tuon *sairauden* taakse on todella helppo mennä tarvittaissa piiloon. Ja vaikka nuo ikävät *lipsahdukset* ovatkin ihan harkittuja ilkeyksiä. Niistä voi syyttää aina sairautta, jota *potee*.

Niin, nää iäkkäiden hautausmuistelot.
Jokin muu funkio, kuin suru siinä on pakko olla jos joskus niin sopivasti tulee edesmennyt vainaja kuvioihin.
Meillä äitini ottaa hyvin nopeasti nämä mukaan seuroihin kun meillä kotona on esimerkiksi juhannusjuhlat tai joulu.
Ja joka armas juhannus.
Ihan kuin tahallaan siinä äkkiä letkauttaa jonkin ihmeellinen lauseen edesmenneestä, värisevällä äänellä, joka raivostuttaa ihan kauheasti.
Silmiin hän ei katso.
Kummallista, kuitenkaan hän ei koskaan muistele edesmennyttä isääni. Aina niitä vainajia joita en tunne, ylistetään korkeuksiin saakka.

vaikka tarkoitus ehkä kirjoitti:

on hänen mielestään "hyvä."

Tuota noin ,muuten en kyllä tahdo ymmärtää vanhojen ihmisten kummallista surua jota tuodaan julki mitä oudoimmissa paikoissa ja yhteyksissä.
Olen sanonut äidilleni että hänen surunsa oman veljensä kuolemasta on omituista joko teeskentelyä tai sitten hän tarvitsee psykiatrillista apua.
Tästä tietysti vedettiin herneet.
Hänen veljensä on kuollut, kauan sitten, jo ennen minun syntymää.
Äitini nyyhkii ja odottaa jotain myötäelämistä.
Ihmeellisyyttä lisää se, ettei syytä kuolemaan saa kysyä, en edes tarkalleen tiedä mitä on tapahtunut.

Oman lapsen tai sisaruksen kuolemaan liittyy usein niin paljon syyllisyyttä (turhaa useimmiten), pohjatonta murhetta ja käsittelemättömiä asioita, että sanoisin: armahtakaa nyt edes hiukan toisianne. Ja samalla itseänne.

Ei lapsuuden pettymyksissä ole syytä liikaa vuosikymmeniä lillua. Elämä on tässä ja nyt. Kaikilla meillä on pettymyksiä jokaiselta vuosikymmeneltä. me suutumme ja kannamme kaunaa emmekä käsitä.
Jonkinlainen empatian harjoittaminen vähin erin helpottaisi itse kunkin nykyhetkeä.

Kaikilla meillä on surumme, joista ei pysty puhumaan muille.

Hyviin - aivan alkeellisiinkin! - tapoihin kuuluu että kerrotaan isäntäväelle että meiltä ei nyt tullakaan vaikka oltiin etukäteen sovittu.

Ei siinä tarvitse ruveta repostelemaan mitään syitä, sanoo vain vaikka tuon mainitsemasi "on tilanne päällä" - ja sorry.

Kauhean epäkohteliasta vain jättää menemättä ja panna isäntäväen ihan turhaan pohdiskelemaan syitä.

joka tapauksessa kirjoitti:

Hyviin - aivan alkeellisiinkin! - tapoihin kuuluu että kerrotaan isäntäväelle että meiltä ei nyt tullakaan vaikka oltiin etukäteen sovittu.

Ei siinä tarvitse ruveta repostelemaan mitään syitä, sanoo vain vaikka tuon mainitsemasi "on tilanne päällä" - ja sorry.

Kauhean epäkohteliasta vain jättää menemättä ja panna isäntäväen ihan turhaan pohdiskelemaan syitä.

olisi keksinyt jonkin kunnollisen tekosyyn, vaikka mahataudin tms.
Jos ei kerkiä,ja sen sanoo, on aika moukkamaista.

Mutta meille on käynyt aivan toisinpäin.
Synttäreitä valmisteltiin ja kutsuttiin sukulainen joka on iäkäs, no, 62vee.
Hän siihen kutsuun voivotelemaan ettei tiedä pääseekö kun jalat on niin huonot. Ainakin on varmaa ettei osaa kellonaikaa sanoa.
Siihen minä: että tule sitten kun pääset, kaakut on pöydässä klo 12 reikäreikä.
Sillä kellonaika on tarpeen koska pieni lapsi ei osaa odottaa milloin joku tulee, kellonaika on kivaa ja saa rynnätä ovelle avaamaan ovia.

Täti tuli hiukan ennen 11 ja naama venyi, kun pöytää ei ollut katettu. (ei ihan)
Varmaan hän sekoitti ajan tai mikä, se ei meitä ainakaan haitannut.
Haittasi se kun takanapäin mussutti tyhjästä pöydästä ja että vanhaa juoksutetaan.

Kun meillä oli vaan hyvät mielessä, hänellä ei juuri ole näitä pienten juhlia kun lapsia ei ole, niin ajateltiin että kiva olisi hänellä.
Eikä lahjan takia, vaan sen juhlan.
Häntä ei ole enää kutsuttu.Koskaan.