Asiahan on niin, että tosiystävyys ei muutu miksikään vuosien saatossa vaikka välillä ei pidäkään niin tiiviisti yhteyttä.
Miten sitten sellaisessa tilanteessa, että ei osaa päättää pitäisikö kokonaan "lopettaa" ystävyys? Asuin vuoden ajan poissa nykyiseltä paikkakunnalta ja kun palasin takaisin, niin piirit ovat muuttuneet. Itse olen yrittänyt olla tämän kaveripiirini kanssa tekemisissä, kysellyt kuulumisia, soitellut, ehdotellut tapaamisia jne. mutta vuoden vaihteessa tilanne on muuttunut todella tylyksi.
Minä olen se aktiivinen osapuoli ystävyydessämme ja tavallaan joudun anelemaan, että he "huolisivat" minut seuraansa, mikä minusta on todella alentavaa. On todella kurjaa, kun he jättävät kertomatta omista asioistaan tai juhlista eivätkä pyydä minua mihinkään tai peruvat tapaamiset. Ehkä loukkaavin asia oli kun tänä vuonna YKSIKÄÄN heistä ei muistanut syntymäpäivääni tai edes onnitellut missään vaiheessa, vaikka vuosi sitten järjestin heille (20 "kaveriani") hienot juhlatkin.
En tiedä pitäisikö vain antaa asian olla ja jatkaa välittämättä, mutta otan sen hyvin henkilökohtaisesti ja tunnen oloni vialliseksi. Yksi parhaimmista kavereistani asuu vartin kävelymatkan päässä emmekä ole nähneet kolmeen kuukauteen, koska päätin etten enää halua olla se, joka tekee aina aloitteen.
Muutan tältä pikkupaikkakunnalta pois syksyllä, joten en halua kantaa mukanani näin huonoa ystävyyttä läpi elämän. Tuntuu vain niin pahalta jäädä ulkopuolelle ilman syytä. Tekeekö se minusta huonon ihmisen, jos vain en enää ota yhteyttä, poistan numerot puhelimesta ja muutenkin alan itse käyttäytymään näitä kavereitani kohtaan kylmästi? Itse en aina haluaisi antaa saamatta mitään takaisin.
Miten sitten sellaisessa tilanteessa, että ei osaa päättää pitäisikö kokonaan "lopettaa" ystävyys? Asuin vuoden ajan poissa nykyiseltä paikkakunnalta ja kun palasin takaisin, niin piirit ovat muuttuneet. Itse olen yrittänyt olla tämän kaveripiirini kanssa tekemisissä, kysellyt kuulumisia, soitellut, ehdotellut tapaamisia jne. mutta vuoden vaihteessa tilanne on muuttunut todella tylyksi.
Minä olen se aktiivinen osapuoli ystävyydessämme ja tavallaan joudun anelemaan, että he "huolisivat" minut seuraansa, mikä minusta on todella alentavaa. On todella kurjaa, kun he jättävät kertomatta omista asioistaan tai juhlista eivätkä pyydä minua mihinkään tai peruvat tapaamiset. Ehkä loukkaavin asia oli kun tänä vuonna YKSIKÄÄN heistä ei muistanut syntymäpäivääni tai edes onnitellut missään vaiheessa, vaikka vuosi sitten järjestin heille (20 "kaveriani") hienot juhlatkin.
En tiedä pitäisikö vain antaa asian olla ja jatkaa välittämättä, mutta otan sen hyvin henkilökohtaisesti ja tunnen oloni vialliseksi. Yksi parhaimmista kavereistani asuu vartin kävelymatkan päässä emmekä ole nähneet kolmeen kuukauteen, koska päätin etten enää halua olla se, joka tekee aina aloitteen.
Muutan tältä pikkupaikkakunnalta pois syksyllä, joten en halua kantaa mukanani näin huonoa ystävyyttä läpi elämän. Tuntuu vain niin pahalta jäädä ulkopuolelle ilman syytä. Tekeekö se minusta huonon ihmisen, jos vain en enää ota yhteyttä, poistan numerot puhelimesta ja muutenkin alan itse käyttäytymään näitä kavereitani kohtaan kylmästi? Itse en aina haluaisi antaa saamatta mitään takaisin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voisitko vaikka kysyä tältä lähellä asuvalta ystävältäsi suoraan mistä moinen käytös. Kovin kivalta tuo ei tosiaan kuulosta. Mikäli asia ei selviä kehottaisin sinua unohtamaan koko jutun ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Tuollainen kuulostaa jo jonkinasteiselta kiusaamiselta minusta. Vaikutat mukavalta ja sosiaaliselta ihmiseltä joten varmasti pystyt jatkaan elämääsi ilman heitä. Älä anna heidän nujertaa itsetuntoasi äläkä mielellään jatka seuran anelemista. Me naiset osaamme olla totta tosiaan melkoisia bitchejä välillä. Voimia sulle.
Tuntui niin tutulle,. minulla oli 1990 luvulla paljon ystäviä ja uusia ystäviä tuli lisää jo yksin työni puolesta, (yrittäjänä ihmisten seassa Etelä-pohjanmaalla) Tuntui hyvälle kun pirautin jollekin kaverille ja pyysin häntä poikkemaan kahvilla yms. Perhe hyväksyi avoimen ja vilpittömän ystävyyden, kuuluihan siihen niin naisia kuin miehiä. Lapset olivat ja on aina minun sydäntä lähellä,.joten otin heitäkin mukaan pikkutyöreissulle. Raha-asiat olivat ok ei puute pikkurahasta ja muutenkin kulissit OK.
Mutta sitten ystäviä alkoi vähetä, kuka muutti, kuka löysi uuden elämän kumppanin, kuka uuden työn,.. kertoivat kiireen tulleen jokapäiväiseen elämään. Sanoivat että kyllä olis kiva, mut ei ehdi, sukulaisetkin rupesivat ns vinoilemaan, että sähän tee töitä ja rikastut,. (selvä kateus) yms. Aikain saatossa minulle jäi perheen ulkopuolelle vain yksi ihminen, joka kanssa pystyin juttelemaan avoimesti, niin kuin ennen kaikkien toistenkin,.. kerran kerroin hänelle, et hiukan ahdistaa, kun talous ei ole niin hyvälä mallilla että voisin pistäytyä sinun luonasi kahvilla, kun sinne oli 200 km matkaa. Hän oli eronnut nainen ja minä mies, muuta perhetuttavia kun olimme saatoin joskus kun tressi yms. asiat painoivat sanoa lapsille, että lähdetään käymään sen tädin luona, No problem.
Niin tämä ihminen sanoi vain yks kantaan, ett ei sillee pidä elää kuin sinä elät. Jätä se akka ja aloitetaan elämä täällä uudestaan,. Olin tyrmistynyt, hän oli rakastunut tai ajatellut minun kanssani jotain yhteiseloa,.. Mut eihän se niin mene,. tiedätte varmaan.
Siitä meni parivuotta, elin perheen kanssa, lopetin yritystoiminnan kannattamatttomana, kuljin iltaisin metsässä, samoilin luonnossa ja mietin kuin yksin olin, sillä vaikka olen naimisissa, niin kyllä talouden alas ajo vie ihmissuhteet rakkaudesta, vaatimuslinjalle,.. kysymykset, MIKSI ei ole rahaa? Miksi et vaihda parempaa autoa? Miksi emme mena lomille kuin ennen? MIKSI,.. Miksi? kaikui korvissani ja se oli omiaan syömään itsetuntoani tosi paljon.
Miten siitä eteenpäin?
Selailin nettiä eräänä iltana ja sieltä en hakenut mitään,.. mitta katselin luontokuvia Englannista. Silmiini pisti Brightonin engalnnin kielen opetus koulu,.. vai mikähän se lienee ollut, mut kuitenkin oppia ikä kaikki,.. ;)
KAtsoin saldoa ja sieltä löytyi sen verran rahaa että pääsin sinne,.. Alkoi, kuulkaa ihan toinen elämä! Lähtiessä sanoin etten vastaa puhelimeen, e-mailin kerran viikossa jostakin lähetän.
Menin kielitaidottomana sinne ja siellä asuin eräässä perheessä yöt ja viikon loput, tein samalla puutarjhatöitä ja aina kun jokin ihminen tuli vastaan, niin yleensä he tervehtivät ja kysyivät: How are You? ja niin edelleen,..
4 viikkoa meni kuin siivillä, pelasin tennistä, vaelsin luonnossa talon emännän, (Engl. kielen opettaja) koirien, isännän ja lasten kanssa sekä joskus jonkun heidän ystävien kanssa.
Mut sitten kun tulin suomeen ja aloin elämään normaalia, huomasin, kuin entiset ystävät olivat kuin muukalaisia, eivät kyselleet mitä kuuluu kuin englantilaiset, perheessä kävi niin että kun vaimo joutui sillä aikaa huoltamaan lapset ja talouden, niin hänkin toivotti tervetulleeksi minut kotiin,.. jota ei ollut tapahtunut pitkään aikaan,.. Nyt minulla ei ole ongelmia ystävien kanssa, kun niitä ei ole täällä, niin niitä on muualla, ja olen heihin yhteydessä e-mailin ja skypen kautta. olen todennut että mikä vierestä viedään, se edestä annetaan,.. Hyppään paukkupakkaisila Tampereelta koneeseen ja metrolla Lontoon kautta Etelä-englantiin. (Noin 4 tuntia tampereelta)
Tämä on vain minun vajavainen sepustus, omasta ystävä piiristä. Oikeat ystävät saadaan niitä ei oteta, sillä jos ystävää pitää pyyttää, niin hänellä on yleensä hintansa, jota hän pyytää itsestään. Mutta ei kannata jäädä mökkiin tai pikkupaikkakunnlle nysväämään. Kerranhan täällä eletään, otetaan ilo irti elämästä.
Tsemppiä sinulle ja muillekin.