Haluaisin tietää minkälaista muilla on liitossaan, pelkkää rakkautta ja romantiikkaako?
Löytyykö samoja piirteitä kellään:
Eli ollaan tosiaan oltu alle vuosi naimisissa, mutta jo suhteen alusta asti mietittiin suhteen jatkamista. Kuitenkin mentiin kihloihin, naimisiin, ostettiin oma asunto, saatiin ihana poika ja nyt ehkä toinen tulossa. Kuitenkin ollaan vaan niin erilaisia, että tuntuu et koko suhde on sopeutumista toisen tapoihin. En kylläkään ole varma, että ollaanko me itsessään kovinkaa erilaiset vaan meän lähtökohdat, tavat ja vanhemmat. Miehelläni on mummoni ikäinen äiti, joka on hyvin läheinen ja vanhanaikainen, joten voitte kuvitella paljonkin... Anoppi totta tosiaan... Auttavainen, mutta itselläni on olo kuin kahlitulla vaikka eteenpäin ollaan asiassa päästy. Joitakin esimerkkejä mainitakseni eri tavoista: Minä olin ennen sotkuinen ja hän aina hyvin siisti, tästä tullut melkein kompleksi että siivotaan siivotaan... Minulla koira, hän ei pidä koirista, joten koirakin vähemmällä huomiolla josta tietenkin huono omatunto... Hänellä äiti joka huolehtii ja stressaa niin paljon että menee hermot, omani elää täysillä omaa elämäänsä... Ja Mieheni on kiltti, joka on monelle ongelma et miehen pitäs olla mies... Tuhoonko sit tämä on tuomittu kun ei pelkkää hartautta? Vai toisaaltahan ollaan kuin liimattu toisiimme kun ei irti olla osattu päästää...
Löytyykö samoja piirteitä kellään:
Eli ollaan tosiaan oltu alle vuosi naimisissa, mutta jo suhteen alusta asti mietittiin suhteen jatkamista. Kuitenkin mentiin kihloihin, naimisiin, ostettiin oma asunto, saatiin ihana poika ja nyt ehkä toinen tulossa. Kuitenkin ollaan vaan niin erilaisia, että tuntuu et koko suhde on sopeutumista toisen tapoihin. En kylläkään ole varma, että ollaanko me itsessään kovinkaa erilaiset vaan meän lähtökohdat, tavat ja vanhemmat. Miehelläni on mummoni ikäinen äiti, joka on hyvin läheinen ja vanhanaikainen, joten voitte kuvitella paljonkin... Anoppi totta tosiaan... Auttavainen, mutta itselläni on olo kuin kahlitulla vaikka eteenpäin ollaan asiassa päästy. Joitakin esimerkkejä mainitakseni eri tavoista: Minä olin ennen sotkuinen ja hän aina hyvin siisti, tästä tullut melkein kompleksi että siivotaan siivotaan... Minulla koira, hän ei pidä koirista, joten koirakin vähemmällä huomiolla josta tietenkin huono omatunto... Hänellä äiti joka huolehtii ja stressaa niin paljon että menee hermot, omani elää täysillä omaa elämäänsä... Ja Mieheni on kiltti, joka on monelle ongelma et miehen pitäs olla mies... Tuhoonko sit tämä on tuomittu kun ei pelkkää hartautta? Vai toisaaltahan ollaan kuin liimattu toisiimme kun ei irti olla osattu päästää...
Vastaukset 9
Vanhimmat
ymmärtää... Siis mikä nyt on niin verrattoman ongelmallista teidän ts lähinnä sinun elämässäsi?
Vaikuttaa ihan tyypilliseltä yhteiselämältä ; siipan mukana saa yleensä "kaupan päälle" elämäänsä liudan ihmisiä, joiden tavat saattavat olla hyvinkin vastakkaisia kuin omat tavat tai omien vanhempien tavat. Mutta mitä sitten??? Teillä on miehesi kanssa jo lapsikin eli kokonainen perhe - eläkää te omalla tyylillänne niin kuin parhaaksi näette. Miksi ihmeessä tuhraat aikaa vertailemalla anoppiasi omaan äitiisi? Asuuko anoppisi kenties samassa taloudessa vai miksi koirasi saa anopin myötä vähemmän huomiota? Anna sinä sen anopin elää tavallaan ja hössöttää!
Oma anoppini on hyvin erilainen kuin äitini oli. Mutta kyllä maailmaan meitä mahtuu, hieno ihminen omalla tavallaan hänkin, vaikkemme mitään ylimpiä ystäviä olekaan.
Ja mitä tulee mieheesi... Hän on siis nk kiltti mies? Ja se sopii kaiketi sinulle? Hittoako sen on väliä, jos joku muu on sitä mieltä, että miehen "pitäs olla mies" - mitä tuo tarkoittaneekin..?
Sorry, jos vastaukseni on vähäsen tuohtunut... Sinä taidat vaan miettiä ihan liikaa epäoleellisia asioita..? Anna elämän viedä, älä mieti, miten asioiden "pitäisi" olla! Ei ole yhtä oikeaa tapaa, miten ihmiset sopeutuvat toisiinsa. Ei ole yhtä oikeaa anoppityyppiä. Nauti elämästäsi, ja siitä mahdollisesta uudestakin tulokkaasta. Pois turha analysointi.
koira, ikäänkuin lasten hoidossa ei olisi tarpeeksi puuhaa. Harrastakaa yhdessä jotain muuta kuin koiranulkoiluttamista, niin siten perhe hitsautuu.
Avioliitto on pelkkää rakkautta mieheen,lapseen,koi-
raan ja työhön.
ihan rauhassa vaan...
Sinulla ilmeisesti ei koskaan ole ollut minkäänlaista lemmikkiä, koska oi ja voih, niistä on vaivaa!? Kyllä ne koirat hoituvat siinä missä lapsetkin, ja lapset oppivat samalla vastuuta lemmikeistä. No, sinulle sellaista on ilmeisen turha selittää, olet kantasi jo muodostanut. Hah...
ihmettelijälle: Kyllä se eläimistä huolehtiminen ja vastuunotto nimenomaan hitsaa perhettä yhteen juuri noilla argumenteillä, joita edellisessäkin viestissä on mainittu. On oikeasti yhteistä tekemistä ja intressiä muutakin kuin tv:n ääressä istuminen.
herranjumala yhdessä! Ensin mennään hirveällä hössötyksellä yhteen ja saadaan aikaan mukula. Sitten aletaan miettimään sovitaanko yhteen. Erotaan ja ne hosumalla tehdyt lapset ovat sitten riesana uudessa suhteessa johon yleensä olisi tavoitteena tehdä lisää lapsia. Sitten sama kaava ja isiä alkaakin olemaan jo joka kylässä.
Mikä helvetti näitä nykyajan nuoria vaivaa kun vastuuta ei osata enään pitää. Hypitään suhteesta toiseen ja varmaan 90% tällä hetkellä tehdyistä lapsista ei näe isää ja äitiä enään yhdessä reilun parinkymmenen vuoden päästä.
Hei, kiitos kaikille kommenteista! Näitä olen kaivannut, oikeasti tekis mieli sanua vaikka teitä en tunne et oletta tosi ystäviä...
Okei se vielä ongelmista et ku mieheni käyttäytyy kuin anoppini!!! Okei ei enää nii paljo...okei analysoin...nyt lopetan... NYT! STOP!
Pysytään, pysytään!
Kiitos!!!
Poika on muuten aivan ihana ja kun tekee saman virneen ku isänsä ni ei sitä pystyskää lähtä... Eipä tainnu olla olennaista... Nyt Moi ja kiitos!
Se on ihan oikein, että karvaturrit on vähemmällä huomiolla, jos toinen ei elukoista välitä. Olen itse eläinrakas mutta tiedostan sen, että eläin ei sääli itseään. Se on villipeto, joka on tottunut elämän karuuteen. Niin on ihminenkin. Koira tarvitsee huomiota kuten ihminenkin, mutta se pärjää vähemmälläkin!
Puhun koirasta nyt niin paljon, sillä sinulle läheisenä asiana uskon sen antavan sinulle hyvän vertauskuvan siitä, miten suhteenne pitäisi toimia erilaisuudessanne.
Avioelämä on juuri sitä, että sovitellaan erilaisuutta keskenään, otetaan sitä omaa tilaa mutta myös toisaalta uhrataan omasta. Uhraaminen on ruma sana tätä nykyä, mutta se on ainut tapa, millä avioliitto voi toimia -olivatpa puolisot sitten kuinka samanlaisia tahansa.
Kaikissa avioliitoissa tulee vastaan erilaisuus. On toisaalta hyvä, että teillä se tulee jo näin alussa vastaan, kun rakkautenne on vielä alkutekijöissään ja varmaan tunnettakin on enemmän. Takokaa nyt kun rauta on kuumaa. Tehkää omanlaisenne avioliitto, jossa on sellaiset pelisäännöt, että kumpikin voi elää suuremmin ahdistumatta.
Vanhemmat on oma lukunsa. Jännää, miten kotiväki nousee aina esille avioliitossa ennemmin tai myöhemmin. Me kaikki vedämme lapsuutemme kivireet avioliittoomme. Mutta pitää osata pelata järjellä ja tunteella.
Ottakaa omaa tilaa. Tiedostakaa kumpikin erilaisuutenne ja erilaiset vanhempanne. Laskelmoikaa asianne niin, että toisena viikonloppuna tehdään sitä, mistä toinen tykkää ja seuraavana sitä mistä toinen pitää. Ennen pitkää erilaisuudestanne tulee osa arkipäivää -itsestäänselvyys. Pitää vaan totutella, mutta samalla on elintärkeää varmistua siitä, että molempien tottumukset otetaan huomioon arjen pelisäännöissä.
suosittelen John Gray, miehet ovat marsista ja naiset venuksesta & Joyce Meyer, Älä ole kaikille mieliksi kirjoja, niistä vois olla hyvinkin apua!