Heips!
Olen täältä lukenut näitä äiti-poika juttuja ja itselläni on toinen poika oikein kiukuttelija, äksyilijä vain minulle, ei isälleen, ei tyttöystävälleen, vaan minulle.
Kysyinkin kerran pojaltani, että mitä pahaa sulle olen tehnyt, ei osannut mitään sanoa.
Itselläni huono omatunto, että olenko ollut huono äiti tms. Jonkun verran olen joutunut käyttämään piiskaa kasvatuksessani, mutta aina olen sen pojilta anteeksi pyytänyt jne.
En vain jaksa uskoa, että se mistään piiskaamisesta johtuu, koska se oli silloin kun pojat olivat tosi ilkeitä toisilleen (poika silloin noin 13-14v.)ja kun ei puhe auttanut ja anteeksi joka kerta pyysin, sanoin, että anteeksi kun suutuin, mutta kun te ette näköjään muuten usko.
Sitä vain kaikkea pienessä mielessään ajatteleen, että siitäkö se johtuu tms., vaikka ei nuorimmainen ole ikinä ollut minua kohtaan ilkeä, vaikka täyttää jo 17v.En hyväksy fyysistä kurittamista, mutta joskus tilanne vain ajautui siihen tilanteeseen, kun pojat olivat pienempiä, kun ei mikään muu enää auttanut. Tiedän, että se on väärin, mutta ihmisiähän me kaikki vain olemme.
Vanhin huutaa, jos ei mene joku asia niinku hän sen haluaisi.
Tuntuu niin äärimmäisen pahalta. Olen ollut yksinhuoltajana 10v., ja yrittänyt pojille kaikkea hankkia, vaikka tulot pienet.
Kun vielä koittaisi se päivä, että vanhin poikanikin lopettaisi ton huutamisen ja äyskimisen minulle, eikä hän tietysti sitä aina tee, osaa olla kilttikin ja kertoa omia kuulumisiaan.(ei asu enää kotona)Olenkin miettinyt, että voisko olla myöhäinen murrosikä?!!Pojalla ei käytännöllisesti katsoen ole ollut murrosikää, niin voisko se nyt tällä tavalla oireilla?
Olen täältä lukenut näitä äiti-poika juttuja ja itselläni on toinen poika oikein kiukuttelija, äksyilijä vain minulle, ei isälleen, ei tyttöystävälleen, vaan minulle.
Kysyinkin kerran pojaltani, että mitä pahaa sulle olen tehnyt, ei osannut mitään sanoa.
Itselläni huono omatunto, että olenko ollut huono äiti tms. Jonkun verran olen joutunut käyttämään piiskaa kasvatuksessani, mutta aina olen sen pojilta anteeksi pyytänyt jne.
En vain jaksa uskoa, että se mistään piiskaamisesta johtuu, koska se oli silloin kun pojat olivat tosi ilkeitä toisilleen (poika silloin noin 13-14v.)ja kun ei puhe auttanut ja anteeksi joka kerta pyysin, sanoin, että anteeksi kun suutuin, mutta kun te ette näköjään muuten usko.
Sitä vain kaikkea pienessä mielessään ajatteleen, että siitäkö se johtuu tms., vaikka ei nuorimmainen ole ikinä ollut minua kohtaan ilkeä, vaikka täyttää jo 17v.En hyväksy fyysistä kurittamista, mutta joskus tilanne vain ajautui siihen tilanteeseen, kun pojat olivat pienempiä, kun ei mikään muu enää auttanut. Tiedän, että se on väärin, mutta ihmisiähän me kaikki vain olemme.
Vanhin huutaa, jos ei mene joku asia niinku hän sen haluaisi.
Tuntuu niin äärimmäisen pahalta. Olen ollut yksinhuoltajana 10v., ja yrittänyt pojille kaikkea hankkia, vaikka tulot pienet.
Kun vielä koittaisi se päivä, että vanhin poikanikin lopettaisi ton huutamisen ja äyskimisen minulle, eikä hän tietysti sitä aina tee, osaa olla kilttikin ja kertoa omia kuulumisiaan.(ei asu enää kotona)Olenkin miettinyt, että voisko olla myöhäinen murrosikä?!!Pojalla ei käytännöllisesti katsoen ole ollut murrosikää, niin voisko se nyt tällä tavalla oireilla?
Vastaukset 10
Vanhimmat
omiksi aikuisiksi ihmisikseen, ja se irtautumisvaihe tulee ennemmin tai myöhemmin. Joillain teini-iässä, ja joillain keski-ikäisenä. Jos poika joutui olemaan sulle kovasti emotionaalisena tukena esim. eron jälkeen, niin irtautuminen on voinut myöhentyä. Omat ahdistuksentunteesi kuuluvat myös asiaan, ja välien rakoilu: ei ole helppoa määritellä äiti-lapsi-suhdetta uudelleen, kahden aikuisen ihmisen suhteena. Yritä miettiä sitä kautta, että vaikka kuinka tekee välillä pahaa, niin kyseessä on lapsen kypsyminen itsenäiseksi aikuiseksi, joka pärjää elämässä. Jos käytös on hävytöntä tms. mitä et keltään muultakaan ihmiseltä suvaitsisi, niin siitä voi sanoa ihan reilusti ja napakasti, ihan niin kuin muillein ihmisille.
Isänsä on varmaan jäänyt eron jälkeen sen verran vieraammaksi muutenkin, että eroa ei tarvitse "tehdä" vaan se on ajan myötä jo tapahtunut muutenkin.
Jaksuja!
Vanhin huutaa, jos ei mene joku asia niinku hän sen haluaisi.
Sanot ,että sulle ei kiljuta ja painuu hevon kuuseen kiljumaan.
Teet selväksi, että pysyy pois ellei osaa käyttäytyä.
Itse pistin aikanani isäni koville, koska hän sortui kouluttamaan minua piiskalla. Pidin häntä heikkona, koska hän ei osannut kasvattaa auktoriteettiään muuten. Muistan suoranaisesti halveksineeni häntä tästä syystä ja tarttuneeni kerran jopa piiskaan piiskatakseni häntä. Ajattelin, ettei hän ansainnut kunnioitustani, koska en saannut sitä ihmisenä itsekään.
Ja nyt itse pienten lasten äitinä ymmärrän sen kuinka tärkeä lapselle on osoittaa jo pienestä pitäen henkinen ylivalta, siinä missä rakkautta ja huolenpitoakin. Auktoritääriys on äärimmäisen tärkeää, ja täysin harjoiteltavissa oleva ominaisuus. Siihen kuuluu tärkeänä osana juuri itsehillintä, johdonmukaisuus ja ehdoton linjanveto, kuin myös palkitseminen.
Teille voisi olla hyväksi käydä pereheterapeutin vastaanotolla ja avata menneitä solmuja. Jos lapsesi innostuu herkästi uudesta, voisit houkutella heitä leikkimään leikkiä paras/pahin sinussa ja minussa. Olemme kavereiden kanssa leikkineet tätä joskus parikymppisinä. Siinä osallistujat istuvat ringissä je heittävät esim. palloa toiselta toiselle, ja jokainen joutuu vuorollaan kertomaan mikä vierustoverissa ihastuttaa ja vihastuttaa. Näin opitte avoimemmiksi ja tuntemaan toisianne paremmin.
Muistathan myös kaiken negatiivisen lisäksi osoittaa välittämisesi selkeästi. Itse halaan paljon lapsiani, vaikka joudun heille pitämään yksioikoista kuriakin. On myös hyvä itkeä vapaasti lastensa edessä jos siltä tuntuu.
Ymmärrän taakkasi yksinhuoltajana ja varmasti olet tehnyt parhaasi olosuhteisiin nähden. Toivon, että jaksat välittää, vaikka toisen paha olo leimahtaakin suoraan itseäsi vasten.
Kiitoksia kaikille ymmärtäväisille ihmisille. Joo niin minäkin luulen, että ei se mistään selkään antamisesta johdu, olen itsekin saanut selkään, mutta ei siitä mitään traumoja tullut, asiastahan sain, olen sen nyt vanhempana ymmärtänyt.
En usko, että saan poikaani mihinkään perheterapeutille, vaikka hyväähän se varmaan tekisi meille kummallekin. Olen häneltä kysynyt, että miksi minulle äyskit, samoin hänen tyttöystävänsä, mutta ei hän pysty vastaamaan eli ei mitään syytä, kunhan pitää vain mieltänsä osoittaa. OUskon, kuten joku kirjoittikin, että nyt on pojallani menossa se pahin itsenäistymisvaihe elämässä.
Seuraavan kerran kun poikasi alkaa verbaalisti pieksämään sinua:
- pysähdy. Nouse seisomaan ja katso poikaa suoraan silmiin.Laita käsi hänen olkapäällle tai käsivarrelle. Hyvin rauhallisella, auktoriteettisella äänellä, samalla silmiin katsoen, kerrot että
"älä koskaan, niin kauan kuin elät, käytä minua kohtaan tuollaista kieltä tai äänensävyä"
Ei muuta. Sitten käännyt. Asia on loppuun käsitelty.
On aivan tarpeetonta alkaa rukoilemaan kunnon käytostä. Olethan huomannut että se on bensan kaatamista tuleen.
Tuo ei suinkaa tarkoita ettei poika voisi kertoa asioistaa sinulle, mutta näin opetat hänelle hyvin tarpeellisen asian: itsehillinnän. Riehumalla ei koskaan kenenkään kanssa ratkaista mitään.
Toi oli tosi hyvä, olen kyllä hänelle noin sanonutkin, mutta en vielä varmaan tarpeeski vaativasti..aion ton tehdä kun poju seuraavan kerran mulle ärhentelee.
että iske kerrankin (siis sanallisesti) kunnolla takaisin.
Ei se äksyileminen mistään piiskaamisesta johdu (ihmettelen kylläkin miten olet pystynyt piiskaamaan 13 - 14v poikaa).
Jos siitä kipuja olisi todella aiheutunut, niin poika olisi kyllä päässyt irti otteestasi ja ehkä jotenkin vastannut tilanteeseen fyysisesti.
En missään tapauksessa kannata fyysistä kurittamista, mutta itse olen kyllä saanut lapsena kokea sitä sekä äitini, että isäni tahoilta.
Äitini muutamat piiskaamiset sota-ajan kiristämine hermoineen pystyn jopa ymmärtämään.
Isäni myöhemmin antamia korvapuusteja taas en ymmärrä ollenkaan.
Muistan vaan kuinka äitini yleensä huusi väliin, että älä päähän lyö. En tiedä tarkoittiko hän, että muualle kyllä olisi sopinut lyödä.
Kuitenkaan niistä ei ole jäänyt minulle minkäänlaisia traumoja. Ei olisi tullut mieleenikään niiden vuoksi myöhemmin vanhemmilleni kiukutella, koska kuitenkin muuten olivat kunnon vanhempia.
Ajattelen, että onkohan pojallasi hermot kireinä esim. opiskelun, työpaikan, kavereiden, tyttöystävän, toimeentulon tms. johdosta.
Äitihän on lähin ja ehkä ainoa ihminen, johon poika uskaltaa purkaa pahaa mieltään.
Kyllä hän tietää, että äiti ei hylkää, eikä edes suutu, vaikka hänelle kuinka äyskisi ja tiuskisi.
Meidän poikamme on jo aikuinen, kolmen lapsen erittäin hyvä isä, joka aikoinaan kyllä yritti avella sekä minulle, että isälleen.
Minä kuitenkin suutuin niin, että joskus jopa kirosanat lentelivät suustani. Minun silmilleni ei hypitty. Eikä hypitä vieläkään ja poika kyllä huomioi sen, vaikka onkin oma itsensä minunkin kanssani. Ei kuitenkaan niin läheinen kuin isänsä kanssa.
No, mieheni on tehnyt työuransa armeijassa ja joutunut käsittelemään kaikenlaisia poikia. Hänellä on todella pitkä pinna ja hän kesti pojan uhittelut siitä vaan.
Heidän suhteensa on edelleenkin hyvin läheinen. Se tarkoittaa sitä, että poika kääntyy tarpeen tullen isänsä puoleen, kertoo hänelle vaikeuksistaan ja onnistumisistaan, kyselee ja jakeleekin neuvoja, mutta myös sanoo hänelle suoraan mitä asioista ajattelee, toisinaan mielestäni turhankin nokkavasti.
Olen joskus kysynyt mieheltäni miksei hän räjähdä joistakin pojan kommenteista ja sanomisista.
Mies vastaa, että täytyyhän pojalla olla joku, jolle voi vapaasti paineitaan purkaa.
No, eihän poika sentään nykyään kovin usein ärhentele, mutta ei myöskään esitä mitään.
Mies pelkää sitä, että kun häntä ei enää ole, niin kenelle poika sitten avautuu.
Vaimo varmasti suuttuisi. Lapsille ei voi rähjätä.
Appivanhemmistakaan ei siihen olisi. He kehuvat kilvan kuinka mukava vävy poikamme on, ja varmasti onkin.
Uskon poikammekin pitävän appivanhemmistaan, mutta he ovat kuitenkin vieraita ihmisiä, joiden kanssa on käyttäydyttävä kohteliaasti, olkoon oma mielentila mikä tahansa.
Pojallamme on vaativa työ, joka edellyttää yhteistyötä ja neuvotteluja erilaisten ihmisten ja tahojen kanssa.
Väkisinkin siinä on vedettävä määrätynlaista roolia ja silloin on tärkeää, että on edes yksi ihminen, jonka kanssa voi rentoutua ja olla täysin oma itsensä.
Kyllä minusta tuntuu, että sinunkin pojallasi kysymys on samantapaisesta asiasta, joka kuitenkin on mennyt överiksi.
Poika on tottunut, että sinä nielet kaiken, eikä ehkä enää huomaakaan menevänsä liiallisuuksiin.
Joten rajansa kaikella.
Sano pojalle suorat sanat, että koska ei enää asu sinun kanssasi, niin tulkoon seuraavan kerran vasta sitten, kun pystyy puhumaan ja käyttäytymään asiallisesti. Eihän äitikään mikään sylkykuppi ole.
Jos poikasi ei suostu terapiaan, mene sinne itse. Ja yritä saada poikasi sinne mukaan. Sano ettei se le häpeä! Ja jos asiat eivät ala selvitä esim et pysty kyseiselle terapeutille puhumaan hyvin tai näyttämään tunteitasi, nii vaihda terapeuttia. Toiset terapeutit ymmärtävät kait paremmin toisia ja jotkut toisia asiakkaitaan...tai voivat auttaa tai toisill eon vain helpompi puhua..
Olet pojallesi rakkain ihminen ja hän tietää että
suhteenne kestää huutamisenkin kun ahdistaa ja si-
sältä puristaa.Tyttö-ystävälle ei uskalla pahaa oloa
näyttää.Huutaminen on jäänne vielä murrosiästä.Eihän
tuntemattomille ihmisille voi tuollain käyttäytyä.
Kaikkea ei tarvitse sietää,mutta ymmärtää pitää et-
tei hän omaa äitiään vihaa,vaikka purkaakin kypsymät
tömyytensä huutamalla eli rakkautta väärin päin!
Oma äitini lässyttää vieläkin minulle kuin pikkulapselle ja olen nykyisin 30 vuotias. Joskus tuossa alle parikymppisenä se oli aika rasittavaa. Nykyisin otan asian aika huumorilla kun hän hössöttää lähes kokoajan minulle kuin 10 vuotiaalle lapselle. Suosittelisin että puutu vähemmän hänen asioihinsa ja juttele hänelle jostain muusta kuin hänestä itsestään. Kyllä te äidit olette aika hauskoja tapauksia.