Olen 28v ja mieheni saman ikäinen. Olemme seurustelleet reilun 5 vuotta ja asuneet yhdessä 4 vuotta. Muuten kaikki on hyvin, rakastan miestäni ja hän sanoo rakastavansa minua.
Mutta se suurin ongelma: haluaisin ostaa oman asunnon hänen kanssaan, mennä naimisiin ja saada lapsia. Kun otan nämä asiat puheeksi niin mies ei pysty puhumaan asioista juuri lainkaan, vaan yrittää vaihtaa puheenaihetta. Joskus aikaisemmin kun puhuimme naimisiin menosta, niin kyselin miten olisi vuosi 2008 ja hän oli sitä mieltä että 2009 olisi parempi ja tässähän se vuosi menee eikä mitään ole tapahtunut. 2010 vuodeksikin pitäisi olla juhlapaikat varattuna, mutta ei ole tietoakaan mistään sellaisesta.
Olen sanonut hänelle, ettei naimisiin meno tai kirkkohäät ole minulle mikään pakko, jos se häntä kauhistuttaa, mutta lapsia haluaisin kovasti. Siihen hän sanoo, että pitää olla naimisissa ennen kun hankitaan lapsia ja oma asuntokin pitäisi olla. Aika ristiriitaista. Olen jo monesti sanonut että lähden, mutta aina hän on tullut anelemaan ja luvannut muuttua.
Joitakin asuntoja ollaan käyty katsomassa, mutta mikään ei hänelle kelpaa.
Kaveripiiristä kaikki alkaa jo olla naimisissa tai menossa ensi kesänä ja tuntuu välillä tosi ahdistavalta kun ihmiset kyselee, että koskas teidän häät on. Vähän on myös ikävää välillä järjestää vain muiden häitä ja polttareita, vaikka olenkin kaikkien muiden puolesta onnellinen. Melkein joka kuukausi saa onnitella jotakuta kaveria raskausuutisesta tai vauvan syntymästä. Tuntuu etten ikinä saa tässä parisuhteessa itse mitään sellaista mitä eniten haluaisin.
Okei tiedän että olen katkera ja kateellinen, mutta ahdistaa, kun pelkään, että ollaan samassa tilanteessa vielä 35 vuotiainakin. Vuokrakämpässä (minun vuokrasopimuksella) lapsettomana avoparina. En tajua että mitä ihmettä pitää tapahtua, että mieheni kykenee/uskaltaa/haluaa sitoutua jotenkin vähän vakavammin minuun. Olemme molemmat hyvissä työpaikoissa. Mikä sitä vaivaa?
Mutta se suurin ongelma: haluaisin ostaa oman asunnon hänen kanssaan, mennä naimisiin ja saada lapsia. Kun otan nämä asiat puheeksi niin mies ei pysty puhumaan asioista juuri lainkaan, vaan yrittää vaihtaa puheenaihetta. Joskus aikaisemmin kun puhuimme naimisiin menosta, niin kyselin miten olisi vuosi 2008 ja hän oli sitä mieltä että 2009 olisi parempi ja tässähän se vuosi menee eikä mitään ole tapahtunut. 2010 vuodeksikin pitäisi olla juhlapaikat varattuna, mutta ei ole tietoakaan mistään sellaisesta.
Olen sanonut hänelle, ettei naimisiin meno tai kirkkohäät ole minulle mikään pakko, jos se häntä kauhistuttaa, mutta lapsia haluaisin kovasti. Siihen hän sanoo, että pitää olla naimisissa ennen kun hankitaan lapsia ja oma asuntokin pitäisi olla. Aika ristiriitaista. Olen jo monesti sanonut että lähden, mutta aina hän on tullut anelemaan ja luvannut muuttua.
Joitakin asuntoja ollaan käyty katsomassa, mutta mikään ei hänelle kelpaa.
Kaveripiiristä kaikki alkaa jo olla naimisissa tai menossa ensi kesänä ja tuntuu välillä tosi ahdistavalta kun ihmiset kyselee, että koskas teidän häät on. Vähän on myös ikävää välillä järjestää vain muiden häitä ja polttareita, vaikka olenkin kaikkien muiden puolesta onnellinen. Melkein joka kuukausi saa onnitella jotakuta kaveria raskausuutisesta tai vauvan syntymästä. Tuntuu etten ikinä saa tässä parisuhteessa itse mitään sellaista mitä eniten haluaisin.
Okei tiedän että olen katkera ja kateellinen, mutta ahdistaa, kun pelkään, että ollaan samassa tilanteessa vielä 35 vuotiainakin. Vuokrakämpässä (minun vuokrasopimuksella) lapsettomana avoparina. En tajua että mitä ihmettä pitää tapahtua, että mieheni kykenee/uskaltaa/haluaa sitoutua jotenkin vähän vakavammin minuun. Olemme molemmat hyvissä työpaikoissa. Mikä sitä vaivaa?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Joo mulla hieman samat fiilikset välillä, mutta ollaan oltu vasta 2 vuotta yhdessä, joten ei sikäli kiirettä vielä, joten odottelen kosintaa rauhassa. Ollaan siis puhuttu, että naimisiin mennään ja lapsia tehdään kolmen vuoden sisällä.
Sinuna kysyisin mieheltä suoraan, että mikä häntä pelottaa. Ja sopisin hänen kanssaan sen hääpäivän. Lapsiakaan ei saa tilaamalla, vaan voi joutua vuosia yrittämään. Ehkä häntä pelottaa se lopullisuus, joka lapsiin ja avioliittoon liittyy. Ehkä hän haluaisi elää nuoruuttaan vielä. Yleensä miehet alkavat tuossa 30 vuoden tienoilla haluamaan perhettä, joten on teillä vielä aikaa.
Miksi sinä haluat naimisiin ja perheen? Siksikö, että muillakin on? Mihin sinulla on kiire?
sitä mä oon kyllä itsekin välillä miettinyt et mihin mulla on kiire, onhan tässä aikaa, mut mä vaan haluaisin jo lapsia. Biologinen kello tikittää... Niin ja pelkään, että et en ikinä saakaan lapsia, jos liian myöhään alkaa yrittämään. Oon vaan aina ollut tosi lapsirakas ja olisin halunnut lapsia jo aikoja sitten :S Ja oon mä siltä kysyny, mut vastatusta ei tuu. Niin ja sen mielestä miehen kuuluu ehdottmasti kosia... Tuntuu välillä vaan et se ei oikeesti haluakaan olla mun kanssa, vaik se niin kovasti sitä väittää. Tuntuu, että mun pitää elää sen tahdon mukaan (tai siis niin mä teen, ehkä ei pitäis) ja mun toiveilla ja sillä mitä haluaisin ei oo mitään merkitystä. Sil on tavallaan kaikki langat käsissä, niin kauan kun mä tässä suhteessa olen, koska en kuitenkaan halua toista painostaa ja pakottaa.
Oon miettinyt, että vaikuttaakohan asiaan se, että miehen vanhemmat on eronnut, sillon kun se oli lapsi ja kuulemma kotona riideltiin aina. Ehkä se ajattelee, että naimisiin meno ja perhe tarkottaa automaattisesti riitelyä ja eroa...
"et mihin mulla on kiire"
Kyllä sulla on jo kiire. Naisen hedelmällisyys alkaa laskea 25-vuotiaasta eteenpäin ja tuolla jahkaamisella voip käydä niin ettei lapsia tule ollenkaan!
Ehkä se ajattelee,ehkä,ehkä,ehkä.Tunnetteko toisianne ylipäätänsäkään?Mies sanoo rakastavansa sinua,mutta tarkottaako sitä?Uskotko sä pelkästään sanoihin?
Ei pahalla,mut tuli semmonen olo tosta sun tekstistä,että teillä ei ole oikeesti mitään yhteistä.
No ei se aika vielä lopu. Olen itsekin 28 ja ajattelin, että josko 32 viimestään tekis ekan lapsen, jos onnistuu. Jos ei niin ei elämä ole lapsista kiinni, voi niitä ilmankin elää.
Siskoni teki ekan 37-vuotiaana ja toisen 39-vuotiaana. Hyvin meni, ei ongelmia.
Pitäisi muistaa, että elämää ei voi suunnitella. Sitä ei voi tietää, milloin vaikka kuolee. Pitäisi nauttia tästä päivästä ja olla liikaa haluamatta asioita. Hitaammin ja vähemmän.
Kyllä mä ymmärrän sun tunteet, mutta toisaalta myös miehen. Voisitte ihan oikeasti keskustella, kohtaako teidän toiveet ja miten. Ettet tuhlaa aikaa väärän ihmisen kanssa. Peloista voi keskustella, kaikesta voi keskustella.
Jos hän ei voi, voit kertoa, että sinusta tuntuu pahalta, kun asioita ei voi selvittää. Ei kannatakaan mennä naimisiin ja perustaa perhettä, jos ei voida keskustella tärkeistä asioista. Ei niistä sitten voi keskustella myöhemminkään. Eikä miehellä ole oikeutta sivuuttaa sinun unelmia ja tunteita. Sinulla on ainakin oikeus kertoa ne miehellesi ja hänen on pitää ne kuunnella.
Mä olen sopinut mieheni kanssa, että hän kosii minua tänä vuonna. Ja jos ei sitten vuoden loppuun mennessä kosintaa kuulu, aion selvittää, miksi näin ja mikä mättää. Ja kyllä niitä paikkoja saa vielä vaikka tänä vuonna pitäisi häät, pakkoko sen on olla joku suosittu kirkko ja kartano.
Mulle ainakin riittää 20 hengen häät pienissä puitteissa vaikka keskellä talvea. Tärkeintä on saada se ihminen rinnalleen, jonka kanssa loppuelämän jakaa.
oikeasti olla sen miehen kanssa? Vai onko ne lapset ja naimisiinmeno se pääasia? Siltä vaikuttaa tuon tekstisi perusteella. Jos "pakotat" miehen naimisiin ja tekemään lapsia ilman että hän itse niitä oikeasti haluaa, ero on vääjäämättä edessä ennemmin tai myöhemmin.
"Tuntuu, että mun pitää elää sen tahdon mukaan (tai siis niin mä teen, ehkä ei pitäis) ja mun toiveilla ja sillä mitä haluaisin ei oo mitään merkitystä."
Mutta sinä voit pakotta miehen toimimaan sinun tahdon mukaan, vai? Ja miehen toiveilla ja haluilla ei ole mitään merkitystä, kunhan sinä saat tahtosi läpi?
mutta omia valintojaan -ja valitsematta jättämisiään- täytyy perustella jos yhdessä ollaan! ei voi vain paeta keskustelua!
Haluaisit koko paketin: isä, äiti, kaksi lasta, omistusasunto, oma auto ja kesämökki. Niin, ja kun toisillakin on.
Aina ei löydä samanhenkistä ihmistä, ikävä kyllä. Vaikuttaa siltä, ettei poikaystäväsi ole tuon "paketin" perässä, vaikka haluaakin olla sinun kanssasi.
Ei poikaystävääsi siis välttämättä mikään vaivaa, hänellä ei mahdollisesti ole tuollaisia toiveita.
joo no oon ite kätilö ja tiedän et sillai biologian kannalta on kiire kohtapuolin...
niin ja en siis halua tätä kaikkea sen takia, kun muillakin on. ihmisluonto nyt vaan on yleensä sellainen, että se haluaa sellaisia asioita.
Enkä mä tosiaan kahta lasta halua vaan kolme ainakin. Autoa en haluu enkä oikeestaan sitä kesämökkiäkään... mut joo ihan haluaisin kuitenkin samoja asioita kuin niin monet muutkin ikäiseni.
Ei siinä mitää vikaa oo haluta samoja asioita kun muillakin ihmisillä on! En mä niitä kuitenkaan sen takia halua. Vaan miks nyt ihmiset yleensä haluaa lapsia...
Mut kiva kun vastailette :)
No mitä sä nyt teet? Etsit miehen, joka haluaa samoja asioita kuin sinä. Minä olen nainen, ja jos minulle joku mies ehdottaisi samaa kuin sinä olet ehdottanut poikaystävällesi - en suostuisi. Mutta - älyäisin varmaan itse lähteä.
häntä ja kertoa,että et hyväksy kieltävää vastausta.Kaikki tai ei mitään periaatteella.
minäkin kosin ja mies humalassa vastasi myöntävästi,mutta perui selvittyään :D
...
Niin kiva kuin kaveri onkin, hän ei ole aviomies tai isäehdokas lapsillesi.
Tekisit kaikista viisaimmin jos laskisit hänet menemään, on paljon naisia jotka eivät halua perhettä eivätkä omaa kotia yms.
Mutta on myöskin paljon miehiä jotka haaveilevat sinunlaisesta naisesta, naisesta joka olisi valmis perustamaan perheen ja yhteisen kodin.
Poista mies asunnostasi ja elämästäsi, - -ei suinkaan vihamiehenä-- vaan neutraalina ihmisenä josta aikanaan (nyt) huomasit ettei teillä ole yhteistä päämäärää. Ja ala katsomaan eteenpäin.
Olen seurustellut 3 vuotta kohta mun poikaystävän kanssa, reilu vuosi ollaan asuttu yhdessä. Heti ku haluan puhua tulevaisuudesta ja lapsista, se sanoo, ettei vielä. Kun kysyn, että milloinka sitten, niin se vastaa, että myöhemmin joskus.
Täällä on kirjoiteltu samoja asioita. Kiva kun en ole yksin. Mun poikaystävä ei ole sellainen, joka on perusromanttinen ja haluais naimisiin ja hankkia lapsia. Ehkä joskus. Mutta mistä tiedän, että se JOSKUS oikeesti tulee edes? En halua että vuodet vaan menee ja muutosta ei näy.
Rakastan poikaystäväni paljon, enkä halua luopua hänestä.
Hän on 23, minä 24v. Hänen vanhemmat eivät ole onnellisia yhdessä, mutta asuvat vielä saman katon alla.
Voin luottaa poikaystävääni ja tiedän että olen hänelle tärkeä. Millainen teidän arki on? Onko teillä arjessa kivaa yhdessä? Keksiikö mies paljon ohjemaa teille?