Olen antanut elämäni valua sellaiseen tilanteeseen että inhoan jo itseäni. Olen elänyt viimeiset pari vuotta pahasti masentuneena. Millään ei niin sanotusti väliä. Suurena vaikutuksena asialle oli kun menetin elämäni kaksi tärkeintä ihmistä. Enää en voi vajota tähän vitun itsesääliin. Pohja on nähty.
Jos jollakin olisi omakohtaisia kokemuksia elämän nostamisesta jalkeineen niin kertokoon sen minulle. Haitko apua ihan lääkäristä yms. ja miten nyt menee..
Jos jollakin olisi omakohtaisia kokemuksia elämän nostamisesta jalkeineen niin kertokoon sen minulle. Haitko apua ihan lääkäristä yms. ja miten nyt menee..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Joskus on vain nöyrryttävä asioiden edessä ja tunnustettava ettei pysty itse asioita käsittelemään. Itselleni kesti pitkään tunnustaa että ulkopuolinen apu on ainoa toivoni ennenkuin tilanne pahenee liian pahaksi. Toipumiseni on tosin vasta alussa mutta tuntuu paremmalta kun tietää että joku ottaa asiani vakavasti.Tsemppiä ja uskallusta sinulle!
Joskus pitäisi kyllä jo nöyrtyä asioiden edessä.
Lääkäriin en vain jostakin syystä koskaan pääse.
Jotenkin sitä yrittää aina yksin selvitä kaikesta.
Kait tämä masentunut olotila on jo jollain tapaa tullut "minun normaaliksi olotilaksi". sitä on vain oppinut elämään sen kanssa.
Jotain sisältöähän tähän elämään pitää saada. ehkä se lähtee siitä nöyryydestä.
Tsemiä sinulle jatkoonkin!
Tiedän miltä tuntuu. Mulla on mennyt yli vuosi täysin suossa. Ei mitään toivoa näkynyt missään. Meni hyvä työ,talo ja kaunis nainen jätti.
Join suruuni ja itseinho lisääntyi vaan joka krapula aamuna. Yksinäisyydessäni toin aina baarista "jonkun vaan" naisen, jos en ollut liian kännissä, ja aamulla karmea morkkis.
Kävin useita kertoja lääkärissä kun en jaksanut enään muuten. Onneksi lekuri oli erittäin ammattitaitoinen ja jaksoi kuunnella aina loppuun asiani. Sain nukahtamiseen apuja ja yritin vähentää viinaan määrää. Välillä on tullut takapakkia, mutta jotenkin olen alkanut uskoa taas parempaan vaikka paljon on vielä tehtävä.
Käy lääkärissä,älä juo,älä erakoidu! Hanki jotakin mielekästä tekemistä missä tapaat uusia ihmisiä. Liiku ulkona tai jossakin harrastuksessa. Ennenkaikkea anna itsellesi anteeksi ja ajan kulua. Tämä kuuluu ihmisen elämään vaikka rankkaa onkin. Elämä ja taistelu jatkuu, hyvää kevättä.
Anteeksiantaminen on pirun vaikeaa, mutta ehkäpä sekin onnistuu sitten kun tietää tehneensä asioille tarpeeksi.
Ketä ihmiset olivat? Mitä tapahtui? Voiko välejä korjata tai onko se ihminen sen arvoinen vaikka näet upeana? Ei normaali ihminen katoa, vaan tukee.
Koko elämä vain meni kerralla hajalle..
En kyennyt vain käsittelemään kaikkea sitä mitä elämässäni tapahtui lyhyenajan sisällä. Alussa tukea kyllä riitti. Elämä vaan kuitenkin mureni murenemistaan. Välillä yritin kasata itseänikin, mutta useat epäonnistumiset ja itselleni luomat tulevaisuudenpaineet ovat vieneet itseluottamuksen lähes täysin. Elämä itsensä kanssa on pirun vaikeaa kun tietää että itsekin on oman onnensa seppä.
Ilman tukea on pirun paljon vaikeampaa potkia itseänsä eteenpäin. Varsinkin kun joskus tuntuu ettei kukaan ymmärrä sinun tuskaasi. Mutta ehkäpä se on kuitenkin se parempi tie nousta ylös.
En halua mitenkään kommentoida sen kummemmin kysymyksiäsi.
Matkan on vain jatkuttava kun olen jo liian kauan ollut pysäkillä.
Vedän sua kevyesti turpaan, en mä raaski kovaa mättää. Mut vedän, jos sä vastavuorosesti tapat mut. ;-)
Ottaisin ilomielin vastaan kuulan kalloon. Loppuis tää pohjaton ikävöinti.