Aattelin et löytyisköhän täältä muita nuoria aikuisia, jotka ovat kokeneet/kokemassa avioeron, ois "kiva" löytää kohtalotovereita, ja vaihtaa ajatuksiakin. Itse olen 27-vuotias, juuri avioeron läpikäynyt...
Eronneet nuoret
*Stella*
141822
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
mä oon vähän vanhempi kun sä mut mun ex vaimo on sun ikänen. Nyt ollaan hiihtolomalla mä ja mun tyttö on ollu ihan hauskaa. Mut vielä on se ero mielessä. Kesä on tulossa kyllä se siitä).
En mä varsinaisesti "mitään halua tietää", kyllä mä tiedän mikä avioero on ja miltä se tuntuu..Haluan vaan löytää kohtalotovereita kenen kans vois jakaa ajatuksia, tällä hetkellä vaa jotenkin tuntuu että ainoa nuori ketä on eronnut, vaikka tiedän etten ole! Kaikki tuntuu vaan niin turhalta ja tyhjältä, tä ero nyt tuntuu vaan oikealta ratkasulta mutta ne mä osaa sanoa miksi mä erosin, vaikka mä itse lopullisen ratkaisun teinkin niin kyllä mä rakastin ja rakastan yhä mun ex-miestäni, me vaan kasvettiin totaalisesti erillemme, ja ollaankin hyvissä väleissä, mut enemmän kuin ystäviä. Lapsia meillä ei ole, joten tavallaan molemmilla on edessä uusi alku puhtaalta pöydältä, vaikka tietysti mikään ei pyyhi menneitä monia vuosia pois, eikä tarvikkaan pyyhkiä, ne on rakkaita muistoja, mitä kantaa mukanaan koko loppuelämän, samoin kuin tätä eroa...
Täällä on sulle myös kohtalontoveri..
Ikää löytyy kohta 27v ja avioeron harkinta-aika, jonka ite laitoin vireille, loppuu kohta. Me saatiin tähän maailmaan ihana lapsi v.05, samana vuonna meidät vihittiin. Yhteiseloa meiltä löytyy melkein 8vuotta.
Kun tän ero asian otin esille, tunteethan siinä meni molemmilla laidasta laitaan, mutta nyt voin sanoa, että nyt kaikki on paremmin meidän välillä. Me ei tapella, me puhutaan melkein kaikista asioista ja päästään yhteisymmärrykseen asioista, meillä itse asiassa menee nyt paremmin, kuin koskaan. Me nauretaan, soitellaan, pelleillään. Molemmat on jotenkin vapautuneenpia.
Mä oon sun kanssas samaa mieltä siitä, ettei menneitä vuosia mikään pyyhi pois. Eikä saakaan. Ne on meidän menneisyyttä, mitä emme voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voimme vaikuttaa. Koskaan ei tiedä, mitä elämä meille eteen kantaa ja se on vaan otettava vastaan.
Päätimme erotessamme, että lasta emme pidä välikappaleena ja voinkin sanoa, että se on onnistunut. Me molemmat rakastamme häntä suunnattomasti, vaikka meidän yhteiselomme päättyikin.
Eli et ole ainoa nuori eronnut :)
Kiva kuulla että jollakin on aika paljonkin hyvin samanlainen tilanne, me ei myöskään tapella, ei olla koskaan tapeltu joten mitä järkeä sitä nyt olis aloittaa..Me myös puhutaan hyvin paljon asioista, nauretaan, soitellaan, nähdään, eli ollaan paljon tekemisissä ja tosiaan tuntuu että kaikki on pitkästä aikaa paremmin meidän välillä, jopa ehkä paremmin kuin koskaan, vaikka tunteet tosiaan heittelehtiikin laidasta laitaan ja molemmat käydään tätä eri tavalla läpi, myös tiettyjen tapahtuneiden asioiden takia.
Mutta tuo tunne on kans päällimmäisenä et ollaan molemmat jotenkin vapautuneimpia nyt, ja mulla on ainakin sellanen olo, että me ollaan mun ex-miehen kanssa molemmat jotenkin estetty toisiamme elämästä, ehkä niinkuin oltais haluttu jollakin tasolla,ollaan kuitenkin aika erilaisia,ja tavallaan molempien pitää nyt löytää se oma itsensä ja juttunsa taas, että voi jatkaa ja alkaa elämää tätä elämää uudelleen, ja tosiaan koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan ja se kaikki on vaan otettava vastaan..
Itsellä on vähän sellanen hukassa oleva, tyhjä olo, että mitä tässä nyt on tapahtunut ja mitä nyt sit pitäis tehdä..Hirveesti ajatukset ja mieli heittelehtii laidasta laitaan, ehkä päällimmäisenä on vaan niin pettynyt olo, koska onhan tää ero mulle tosi suuri pettymys, en mä ois koskaan halunnut erota, mut se nyt vaan meni näin..sitä kai se elämä sit on. Tiedän kyllä paikkani, ja et tää on tosiaan se oikea ratkaisu, mutta silti ne tunteet ja yhteiset vuodet, ne merkkaa tietenkin tosi paljon, ja kyllä tästä ylipääseminen tulee itsellä ainakin kestämään tosi kauan, mutta eihän tässä mihinkään kiire ole, nyt on hyvä hengähtää ja miettiä ja koota itsensä ja lähteä sitten kohti uusia tuulia!
Toivotan sulle voimia ja jaksamista lopullisen eron kanssa :) Uskotaan siihen että huominen on aina parempi, ja täällä ollaan vaan kerran joten tätä elämää pitää Elää täysillä! :)
On mullakin heitellyt ajatukset ja tunteet aikalailla nyt volttia, kun tuo harkinta-aika lähestyy loppuaan. Periaatteessa olisi silti vielä syksyyn asti aikaa hakea sitä virallista eroa, mut eiköhän se ole kaikkien etujen mukaista, että laitetaan homma loppuun, kun kerran siihen ryhdyttiinkin.
Itsellä kyl kans on sellanen turtunut, pettynyt olo itseensä ja kumppaniin, että etteikö me hyvät ihmiset voitu tehdä asioita silloin toisin, kun vielä olisi ollut siihen mahdollisuus. Mä muistan sen nuoruudestani, kun sanoin, "mä odotan mun unelmieni prinssiä, menen naimisiin ja olen loppuelämän hänen kanssaan". Enpä ollut, tuli ero ja siitä asiasta oon jotenkin itselleni katkera/pettynyt, ettei asiat mennytkään niin.
Mutta siitä olen onnellinen tosissaan, että meidän välit on hyvät. Lupasimme toisillemme,ja jos joku huomauttaa, että lupasitte myös vihkivalat, nii niinhän me luvattiinkin, sitä lupausta ei pidetty, niin että ei enää turhia riitoja ja lapsesta kasvatetaan kunnollinen ihminen, vaikka hänellä onkin tässä tapauksessa kaksi kotia eri kaupungeissa.
Nyt ei ole tosiaan muuta vaihtoehtoa, kun pitää silmät ja mieli avoinna ja yrittää nauttia elämästä. Uuteen suhteeseen en ole edes vielä harkinnut ryhtyväni, tarvitsee ensiksi oppia elämään yksin lapsen kanssa ilman toista aikuista, ja niinkuin säkin sanoit, löytää se oma itsensä tuolta jostain :)
Sulle kans paljon voimia! Ja sen huomisen on pakko olla jossain vaiheeessa parempi :)
Mulla/meillä kävi niin että kun tuo harkinta-aika lähestyi loppuaan, tuli sellanen "pakokauhu",ja tuntui että ei ole yhtään vielä valmis siihen lopulliseen eroon (meidän harkinta-aika loppui joulukuussa), juteltiin sit kuitenkin paljon, ja puhuttiin siitä virallisesta erosta, toinen vaihtoehtohan ois sit periaatteessa ollut "yhteenpalaaminen", yrittäminen, mutta se ei tuntunut meistä kummastakaan enää oikealta, joten päätettiin sit yhdessä et se ero on vaan haettava, hoidettava loppuun kun siihen kerran ryhdyttiinkin...
Ehkä siinä on vaikeinta kuitenkin näin monien vuosien jälkeen, se lopullinen irti päästäminen ja se tunne että kaikki tosiaan on niin lopullista. Se tuntuu hirveen pahalta, ja kun on kuitenkin tunteita vielä toista kohtaan. Meillä tuli ne viralliset eropaperit pari viikkoa sitten, sillon mulle iski uudestaan se todellisuus vastaan, että tässä nyt tosiaan sit ollaan eronneita ja "sinkkuja", ja on kyl kieltämättä ollut tosi utopistinen ja outo olo, ja tyhjä, sellanen vaan et on ihan lopussa ja on tosiaan vaan niin pettynyt siihen että kaikki meni näin..
Mut siitä mäkin olen tosi onnellinen että me ollaan niin hyvissä väleissä,
mä ajattelen noista vihkivaloista niin, että siinähän me luvattiin rakastaa toisiamme niin myötä kuin vastamäessa elämämme loppuun asti ja mä voin kyllä ainakin ihan puhtaasti sanoa että mä olen rakastanut ja yrittänyt parhaani, niin myötä kuin vastamäessa, mut se ei vaan riittänyt. Ja toisaalta kyllä mä tulen rakastamaan mun ex-miestäni elämäni loppuun asti, vähän eritavalla vaan..
Siitä mulla on kuitenkin hyvä olo siitä, että mä tiedän että tää oli kuitenkin oikea ratkaisu ja sen kanssa tarvii vaan oppia elämään, pikku hiljaa päivä kerrallaan. Nyt on kaikki edessä, täytyy vaan alkaa taas Elämään ja nauttimaan kaikesta ja uusista jutuista,silmät avoimina. Uutta suhdetta en tosiaankaan ole edes miettinyt, eikä siihen ole edes tarvetta. En usko että olen vielä pitkään aikaan valmis mihinkään uuteen, nautin vaan omasta ajastani ja itsekseen olemisesta, kaikki muu tulee sit mikä on tullakseen ja kun on sen aika :)
Ja jotenkin mä vaan uskon siihen, että kaikella on tarkoitus ja aikansa ja paikkansa, vaikka se joskus niin mahdottomalta tuntuukin...
Kevättä ja parempaa huomista odotellessa :)
Mäkin pelkään sitä lopullista irtipäästämistä jotenkin. Tää ihminen kuitenkin kulki mun rinnallani kaikki nää vuodet, tunsi ja tiesi mut kaikkine hyveineen ja paheineen. Elämä vaan joskus menee niin, kuin ei ole suunnitellut.
Kokonaan hänestä mä en koskaan tule pääsemään irti, meillä on side, joka pitää meidät kaikesta huolimatta sidoksissa toisiimme ja se on tuo ihana lapsukainen, joka me saatiin tähän maailmaan.
Mutta se side ei tarkoita sitä, että en päästäisi hänestä niin irti, etteikö hän voisi jatkaa elämäänsä tai ettenkö mä voisi jatkaa elämääni. Meidän molempien pitää jatkaa elämäämme ja toivoa, että tulevaisuudella on meidän varalle vielä jotakin ihanaa tiedossa.
Ehkä tääkin olotila jossain välissä helpottaa, itku on vaan tällä hetkellä herkässä. Sitä vaan on opittava elämään yksin ja ajattelemaan asioita positiivisemmin.
Viimeksi eilen soittelimme, puhuimme pitkään ja mulla vahvistu tunne, että tätä ihmistä en halua menettää elämästäni, vaikka ero onkin tulossa.
Hyvää naistenpäivää ja kevään alkua
Nimenomaan, se siinä onkin kamala tunne, kun toinen on kulkenut rinnalla kaikki nää yhteiset vuodet, ja on ollut kuitenkin hyvä ja turvallinen olla, nyt yhtäkkiä onkin "ypöyksin", ja välillä on kyllä kieltämättä tosi orpo ja yksinäinen olo. Ja pelottavinta jotenkin kuitenkin on se ajatus siitä että ihminen on loppujen lopuks aika yksin täällä maailmassa, koskaan ei sais rakentaa mitään "kenenkään varaan", kun ei tie ikinä mitä tapahtuu huomenna...
Tuskin mäkään tulen koskaan pääsemään yli tai irti kokonaan mun ex:stä, enkä ole edes ajatellut että ois jotenkin "pakko" tai tarvekkaan, hän on kuitenkin mulle rakas ja tärkeä ihminen, ja meillä on kuitenkin erityinen side meidän välillä, vaikka mitään sinällään sitovaa ei enää olekkaan. Myöskään mä en taekota sitä ettenkö päästäis toisesta irti, tai toivois hänen jatkavan elämäänsä, päin vastoin, mä välitän mun ex-miehestä hyvin paljon, ja toivon hänelle vaan kaikkea hyvää elämässä, koska hän on yks maailman ihanimmista ihmisistä ja on sen ansainnut.
Mulla on kans itku tosi herkässä tällä hetkellä, riippuu tilanteista ja kiireistä, mut kun vähän ehtii olemaan itekseen ja pysähtyy miettimään asioita niin heti tulee tunteet pintaan, ja mä ajattelen asioita aika paljon, ehkä vähän liikaakin ja liian syvällisestikkin, mutta kun olen tällänen täysin tunne ihminen, en voi sille mitään, joskus siitä myös kärsii sitten...
Mulla on kans tosi vahva tunne, et kaikesta huolimatta haluan pitää mun ex-miehen mun elämässä, enkä todellakaan halua menettää häntä kokonaan, nyt täytyy vaan määritellä mein suhde ja välit tavallaan uudestaan ja katsoa millaseks ne muodostuu, me ollaan aina oltu oikeastaan vaan enemmän oikein hyviä kavereita, ja se tunne vahvistuu kans koko ajan, ja siitä tiedän vaan että tää on kuitenkin se oikea ratkasu, vaikka niitä heikkoja hetkiä tuleekin tosi usein, että miettii kaikennäköstä, ja sitä et oliko tää meille paras ratkasu..
Mutta nyt mä aijon yrittää vaan keskittyä elämään tätä omaa elämääni ja kokoamaan palasia, ja ajattelemaan kaikkia asioita positiivisemmin, kumpikaan meistäkään ei ole kuitenkaan kuollut, että voidaan soittaa ja nähdä aina kun siltä tuntuu, ja se on mulle tosi tärkeetä, ja tiedän et se on meille molemmille tosi tärkeetä, ja tavallaan me autetaan jotenkin molemmat toisiamme tän eron yli, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin :) mutta näin tosiaan täällä..
Oikeen hyvää naistenpäivää myös sinne
Meillä loppuu harkinta-aika tällä viikolla ja nyt tappelen miehen kanssa että saan hänen allekirjoituksen paperiin. Itse olen 25 ja mies pari vuotta vanhempi. Naimisiin mentiin kesällä 2007, eli ei oltu kauan naimisissa. Onneksi ei ole lapsia.
eipä tuosta kannata tapella.sen eropaperin voi allekirjoittaa itsekin (yksin). Kyllä sen eron saa silleikin, ei siihen toisen allekirjoitusta tarvita.
Eron voi hakea ilman toisen allekirjoitustakin, joten tuolla allekirjoittamattomuudellaan ei kumppanisi voi avioeroa estää ja sinua itselleen omia.
Miksi te ootte nyt eroamassa? Harmi kun joutuu "tappelemaan" tollasesta asiasta, vaikka eihän siitä tosiaan tapella tarvi, voit hakea sitä eroa yksinkin.
Meilläkään ei ole lapsia, oltiin vähä kauemmin naimisissa kuin te,vuodesta 2005 asti..
tää ei liity mitenkää tohon mut silti oon vast penska 16v oon eroamassa mitä pitää tehä ettei eroais
Hei! minä olen kyllä vähän vanhempi kuin sinä, pian 31v. Ehdittiin olla naimisissa miehen kans vajaa kolme vuotta, nyt harkinta-aika erossa loppusuoralla eli siis kuukauden kuluttua jätän II-vaiheen avioerohakemuksen. Rankkaa ollut tää viimeinen puolivuotta, kun on yritetty vuorotellen korjata suhdetta ja vuorotellen ollaan oltu ihan varmoja, että tää oli nyt tässä. Puolitoista viikkoa sitten erottiin lopullisesti ja asiassa oltiin ihan yksimielisiä.
Tällä hetkellä mulla on valloillaan viha ja pettymys exää kohtaan. Hän syyllisti mua ihan kaikesta mahdollisesta mm. koiran hyysäämisestä, vähäisestä seksistä (jota oli kuitenkin vielä eroa edeltävänä päivänä) ja liiallisesta menemisestä (harrastan urheilua). Itse hän istui kotona ja joi, ja joi silloinkin, kun olin kotona. Yritin tehdä kompromisseja, mm. vähentää treenaamista ja olla huomioimatta koiraa sekä hänen juomistaan sekä ehdottaa yhteistä tekemistä. Mikään ei kuitenkaan kelvannut, vähiten minun seura. En uskaltanut/viitsinyt aikaisemmin purkaa kiukkuani exää kohtaan hänen juomisestaan ja haluttomuudestaan olla mun kanssa, mutta nyt kun asumme erillään, vihani kuohuu yli äyräiden ja eilen otin ja haukuin hänet pystyyn mesessä.
Että tämmöisiä, elämä jatkuu kuitenkin.