Mikä mulla mahtaisi olla kun olen seurustellut nyt jo vuoden ja olen todella onnellinen tai olisin jos en itkisi joka päivä sitä ettei kumppanini rakasta minua. odotan häneltä kainkenlaisia hellyydenosoituksia, ja minusta tuntuu etten saa niitä. En tunne oloani myöskään järin rakastetuksi. Jos hän joskus aniharvoin haluaa nähdä kavereitansa, niin suutun ja alan heti sanomaan ettei hän halua olla mun kanssa vaan joittenkin muiden. Itse yritän aina parhaani että toisella olisi hyvä olla, esim. kannan aina hänen laukkunsa, avaan ovet ja yritän tehdä pieniä romanttisia yllätyksiä aika ajoin esim. romanttinen yllätysillallinen tai jonkun itsetekemäni lahjan antaminen. Tämä on aivan kamalaa. minulla ei ole juurikaan kavereita, ja jos satun joskus olemaan heidän kanssaan, niin sillonkin mietin missä kumppanini on ja ikävöin häntä. Olen myös menettämisenpelkoinen. tätä on jatkunut jo aika kauan, mutta välillä tulee kausia jolloin en tunne yhtä suurta ahdistusta ja luulen et oon päässyt yli jo. olen mustasukkainen myös. onko muilla samanlaisia kokemuksia? Miten pääsen eroon tästä ja itsenäistyn. tämä on kamalaa ja heikentää eämänlaatuani todella paljon, lisäksi pelkään ettei kumppanini enää kauan jaksa minun touhujani. olen mielestäni hyvä poikaystävä, todella hyvä, mutta aina välillä saan ihmeenlaisia raivopuuskia missä karjun että kun et ole yhtään hyvä mulle ja kaikkea muuta loukkaavaa? auttakaa!
Takertuvuus
ggh
10940
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Googleta läheisriippuvaisuus ja käy kirjastossa lainaamassa aiheesta kirjoja.
Parasta olisi mennä ammattiauttajan puheille,mutta kirjoilla pääsee alkuun.
Tsemppiä sinulle kuitenkin.
itseni sillä erotuksella että minulla on kyllä kavereitakin. Tiedän että tunne on vittumainen ja raastaa oloa aivan helvetisti mutta jotenkin vaan on kestettävä. Yritä jaksaa ja tunne itsesi tärkeäksi jota ilman kumppanisi ei voi elää.
Itse kävimme juuri taas vaimon kanssa tunne pitoisen keskustelun jossa hän väittää pitkällisen harkinnan jälkeen rakastavansa minua.
Hän tiedostaa minussa juuri sinun kuvaamat "ongelmat" ja on ikävästi alkanut kiusaamaan minua niillä.
Se aikaansai sen että muutin pois juuri yhteisestä kodistamme 200km päähän ja otin itseäni niskasta kiinni ja sanoin että jos rakastat tule perässä. Jos et niin tee mitä tykkäät. On kuulemma tulossa.
Älä päästä liikaa näitä tunteita valtaan ja jos tyttöystäväsi on mieleltään terve ei hän sinua ala tässä asiassa kiusaamaan vaan ymmärtää. Olemme jokainen erilaisia ja jokaisella on omat tunteet ja toisten on ne hyväksyttävä.
Heippa. MInä myös oo vuoden seurustellut vuoden mieheni kanssa, ja kärsin samasta ongelmasta. OLen kärsinyt jo monta vuotta. Eikä helpotusta tunnu löytyvän. En tiedä mistä tällainen johtuu, tyypillisenä läheisriippuvaisuutena en sitä pidä. Itse olen 24 v työssäkäyvä , aktiivinen ja iloinen nainen, ainoana sadepilvenä tää omaa ja miehen mieltä raastavaa sairaalloinen takertuvuus.
yksyhteen. Ap nyt ainakin on selvä läheisriippuvainen. Tunnistan siitä itseni. Minulla on lisäksi epävakaa persoonallisuus.
Kyllä minä nyt ainakin yrittäisin hakea apua jostakin tuohon ongelmaan. ei se ainakaan itsestään pparane.
Kumppanille tuollainen takertuvuus on suuri taakka,jota ei todellakaan jaksa loputtomiin. Jos syy selviää myös kumppanille, on hänen helpompi suhtautua asiaan. Kumppani tietää ettei toinen tee tuota kaikkea kiusallaan.
Onko järkeä pilata hyvää parisuhdetta siksi, että ei voi hakea apua ongelmaan? Vaiva on kuitenkin hoidettavissa. Turha sitten on parkua parin vuoden päästä eroa,kun toinen ei enäää vaan jaksa.
Nimim. Kokemusta on.
Parisuhteet vievät aivan liikaa aikaa ja huomiota, niin ettei ole omaa elämää. Jatkuvasti täytyy ottaa huomioon myöskin toinen osapuoli omassa elämässä, tekemisessä. olemisiessa yms. ettei oikein muuta ehdi elämältään vaatia, tehdä, olla.
Kuten kertomastasi ilmeni, niin hukkaat vain omaa aikaasi parisuhteessa olessasi.
Elämästä saa irti huomattavasti enemmän ilman parisuhteita tai puhumattakaan perheestä. Nykyinen käytäntö, missä ei hankita lapsia tai muitakaan riippakiviä jarruttamaan täyspainoista elämää, on yleistymässä kulovalkean tavoin.
Ne ajat kun käytiin vain töissä, hoidettin lapsia - kotia, harrastettiin sählyä tai hiihtoa tai luistelua tai sulkapalloa, huviteltiin joskus baarissa, kesä mökkeiltiin, käytiin tapahtumissa yms. rutiininomaista toimintaa, on jo menneen talven lumia.
päätettävissä? Jokainen saa haluta elämältä mitä tykkää..vai? Mitäs vittua se sulle kuuluu mitä toiset haluaa? Jos sä et halua lapsia ja kesämökkiä ja käydä luistelemassa talvisin, se on sun valinta.
"Mitäs vittua se sulle kuuluu mitä toiset haluaa?"
Eipä se kuuluisikaan, jos eivät kuuluttaisi.
"Eikö asia ole ihan jokaisen itsensä päätettävissä? Jokainen saa haluta elämältä mitä tykkää. "
Itsestäänselvyys.
"Jos sä et halua lapsia ja kesämökkiä ja käydä luistelemassa talvisin, se on sun valinta. "
"Mitäs vittua se sulle kuuluu mitä toiset haluaa?"
parisuhdepalstalta! Mitä sä täällä käyt kyttäämässäjos olet IKIONNELLINENFOREVERSINKKU?!?!? Niin miksi?
Tunnistan tekstistäsi entisen itseni - sillä erotuksella että minä olen nainen, enkä ole ollut varsinaisesti mustasukkainen. Kerron sinulle oman tarinani, jospa siitä olisi jotain apua.
Monta vuotta sitten olin todella hyvässä parisuhteessa. Mies oli kiltti, kunnollinen, huomioonottava.. Kaikkea mitä voi toivoa. Tulevaisuutta suunniteltiin, mies olisi halunnut jo kihloihinkin mutta minusta oli liian aikasta. Pikkuhiljaa aloin epäillä poikaystäväni tunteita, ajattelin että hän ei oikeasti välitä, ei ole tosissaan minun kanssani. Ennen pitkää tilanne oli sellainen, että välejä piti selvitellä melkeinpä joka päivä. Pienimmästäkin syystä aloin itkeä ja olin ihan surkea. Kuvittelin koko ajan että on vain ajan kysymys milloin mies jättää minut. Kaikista näistä puhuin miehen kanssa, ja hän vakuutteli että rakastaa.
Lopulta ilmoitin, että nyt pitää päättää: erotaanko vai muuttuuko suhteemme sellaiseksi että voin olla varma että hän välittää, ja että olen hänen kanssaan onnellinen. Ero tuli.
Luulin että eron jälkeen oloni paranee. Paskanmarjat. Surkea olo puoli vuotta, lääkäriin ja diagnoosina keskivaikea masennus. Vuoden terapiat ja johan alkoi elämä hymyillä!
Olen edelleen taipuvainen takertumiseen ja riippuvuuteen, mutta tunnistan sen nyt itse, enkä anna näille tunteille valtaa. Olen myös oppinut tajuamaan, että epävarmuuteni parisuhteeseen ei johdu miehestäni (olen uudessa suhteessa) eikä suhteemme "huonoudesta" vaan minun luonteenpiirteestäni joka pitää hallita. Kukaan ei ole täydellinen, eikä sitä voi toiselta vaatia. Jatkuva menettämisenpelko on hirveän kuluttavaa, etenkin sinulle mutta ajan myötä myös kumppanillesi.
Neuvoni sinulle: mieti mikä sinulle on oikeasti tärkeää. Millaisen parisuhteen haluat? Sellaisen jossa kumppanillasi on hyvä olla, jossa hänellä saa olla omiakin kavereita ja jossa hänen ei tarvitse koko ajan pelätä reaktioitasi - vai sellaisen jossa tyttöystäväsi kulkee jatkuvasti varpaillaan ja kokee ettei hän ole ikinä sinulle tarpeeksi hyvä? Ja jos yhtään epäilet että saattaisit olla masentunut (jatkuva paha olosi kuulostaa vähän siltä), hae apua.
Tsemppiä sinulle, olen ihan varma että pian helpottaa!