Onko muita???

Hei!
Luulenpa, että et ole millään lailla yksin tuntemustesi kanssa, äitejä, jotka ovat kokeneet/kokevat samankaltaisia tunteita löytyy varmasti paljonkin suomen maasta. Näin ainakin itselläni sekä tuttavapiirissäni. Ehkäpä olet tullut elämässäsi siihen pisteeseen, jossa kaikki on todellakin ulkoisesti hyvin, mutta kuitenkaan et ehkä jossain kohti ole osannut kuunnella itseäsi, jokin asia ei olekaan kohdallaan.. voithan olla myös oikeasti masentunut- kenties tarvitsisit selvittää asiaa lääkärillä ja yrittää saada aikaa ammattiauttajan puheille.
Rakastat varmasti ihanaa lastasi, mutta on varmasti rankkaaa tajuta, kuinka kokonaisvaltaista ja sitovaa äitiys/vanhemmuus loppujen lopuksi on. Kyllä keho ja mieli alkavat jossain vaiheessa huutaa sitä omaa rauhaakin- se on varmasti ihan luonnollista.
Useimmiten se, että ajattelemme olevamme riittämättömiä jollekin toiselle ihmiselle, juontaa juurensa omista tunteistamme, siitä ettemme oikastaan täytä omia vaatmuksiamme. Voisikohan näin olla myös suhteessa mieheesi?
Tutkaile ja kuuntele itseäsi, hae ihmeessä apua jos tuntuu ylitsepääsemättömälle. Matka itseen ja oman ajatusmaailman penkomiseen on pelottava ja ahdistava juttu, mutta sitä kautta voit lopulta löytää rehellisemmän tavan elää, voit oppia hyväksymään itsesäsi niin hyvät kuin huonot puolesi. Voimia sinulle tästä eteenpäin!

Minulla kaksi pientä lasta ja samoin hyvä tilanne ulkoisesti. Kotona olo on ollut rankkaa ja samalla ihanaa.

Meillä naisilla on paha tapa jättää ne omat tarpeet viimeiseksi. Valitettavasti totuus on se että jos et itse voi hyvin, muutkaan perheessäsi ei voi hyvin!

Oletko yhtään harkinnut esim. palaamista töihin vähän aikaisemmin, vaikka osa-aikaisesti? Aikuisten seura tekee kummasti hyvää sen jälkeen kun on pitkään ollut kotona. Vaikka lapset olis miten ihania tahansa, niin myönnettäköön että joillekin se arkinen puuhastelu voi olla turhan yksitoikkoista ja puuduttavaa. Jos rupeaa siltä tuntumaan, niin silloin on parempi mennä töihin. Älä kuvittele että teet palveluksen lapsellesi uhrautumalla hänen vuoksi kotiin jäämällä!

Juttele tuntemuksistasi ennenkaikkea miehesi kanssa ja jos se ei onnistu niin sitten vaikka neuvolassa. Tee testi jolla pyritään löytämään masentumisen merkkejä. Sillä taudilla ei ole leikkimistä, ja usko vain että siihen et halua sairastua.

Itse kaipaisin kaikkein eniten mahdollisuutta olla mieheni kanssa kahden. Ja saada nukkua yöt hyvin. Mennä treffeille oman miehen kanssa kaikessa rauhassa. Lähteä vaikka risteilylle tai hotelliin yhdeksi yöksi:) Meillä vain ei ole sitä turvaverkoston luksusta että voisi viedä lapset mummolaan tuosta vain. Ovat siis satojen kilometrien päässä ja toisella melko iäkkäitä ja sairaita. Lähinnä tässä vain odotellaan että lapset kasvaa (lue oppivat nukkumaan kunnolla) ja kyllä se siitä paranee, siis avioelämä. Tärkeintä on että kunnioitus ja yhteiset tavoitteet löytyy ja sitä hellyyttä.

Aina ei voi olla kivaa eikä tarttekaan olla. Kun on välillä niitä kuoppia niin sieltä on tosi kiva tulla taas ylöspäin. Ja jos sinne kuoppaan jämähtää liian pitkäksi aikaa, niin on aika hakea apua. Hoida itsesi ensin kuntoon, samalla hoidat koko perhettäsi :) Itse ajattelen näin: viime kädessä jokainen meistä on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan!