Hei
Avioliittoa takana 13v. Kaksi lasta 12 ja 10v. Tapahtumat alkoivat edetä väärään suuntaaan noin 3½v sitten, kun sain vaimoni kiinni valheesta. Oli koulutuksessa, kun todellisuudessa oli toisen miehen matkassa. No asia tuli tietooni. Tapahtuneesta puhuttiin hyvin pintapuolisesti ja käytiinpä perheterapeutinkin pakeilla pari kertaa. Päätettiin jatkaa yhteistä valitsemaamme tietä ja vaimo lupautui parantamaan tapansa. Aikaa tuosta tosiaa kulunut pian jo 4v.
Edelleen ajoittain asia palaa mieleeni enkä pääse siitä yli, koska aina joskus vaimon ylimääräisistä menoista herää ajatus, onko hän siellä missä sanoo olevansa. Eli siis luotto mennyt kumppaniin 100%:sesti. Ajattelin että vuosien saatossa tämä menee ohi ja luottamus palaa puolin ja toisin, mutta eipä palautunut. Nykyään ollaan enemmin sisko ja veli, jotka asuvat samassa taloudessa. Yöllä elämää löytyy harvakseltaan, koska ei oikein huvita ja joskus jopa iljettää, päivisin puhutaan tarvittavat.
Sitten tuli se kuningasajatus että jos teen samoin saan paremman mielen, perustellen itselle sitä että sitten ollaan tasoissa. No ei se heinä ollut vihreämpää aidan takanakaan. (vaimo ei tästä ristiretkestä tiedä)
Välillä ahdistaa ja puristaa rinnasta tämä tilanne. Avioerostakin puhuttiin avoimesti vaimon kanssa tässä hiljattain. Sai puhuttua ympäri että jatketaan. Nyt alkaa olemaan tilanne siinä pisteessä että ei enää oikein kiinnosta mitä toinen tekee ja minne menee ja koko avioliitto on menettänyt merkityksen. Ikäänkuin se viimeinenkin tunne vaimoa kohtaan on kadonnut. Kertokaapa mitä tässä kannattaa tehdä. Tiedän jo kirjoittamani perusteella että pieni masennus ja kenties mustasukkaisuuskin heijastuu taustalla, mutta en koe sitä niin pahaksi että hakemalla apua olisi siitä tämän umpisolmun aukaisija.
Jos palstalta löytyy samassa tilanteessa joskus olleita, kuulisin mielelläni teidän selvitymistarinan.
Kevät terveisin M40 "oliko se siinä sitten"
Avioliittoa takana 13v. Kaksi lasta 12 ja 10v. Tapahtumat alkoivat edetä väärään suuntaaan noin 3½v sitten, kun sain vaimoni kiinni valheesta. Oli koulutuksessa, kun todellisuudessa oli toisen miehen matkassa. No asia tuli tietooni. Tapahtuneesta puhuttiin hyvin pintapuolisesti ja käytiinpä perheterapeutinkin pakeilla pari kertaa. Päätettiin jatkaa yhteistä valitsemaamme tietä ja vaimo lupautui parantamaan tapansa. Aikaa tuosta tosiaa kulunut pian jo 4v.
Edelleen ajoittain asia palaa mieleeni enkä pääse siitä yli, koska aina joskus vaimon ylimääräisistä menoista herää ajatus, onko hän siellä missä sanoo olevansa. Eli siis luotto mennyt kumppaniin 100%:sesti. Ajattelin että vuosien saatossa tämä menee ohi ja luottamus palaa puolin ja toisin, mutta eipä palautunut. Nykyään ollaan enemmin sisko ja veli, jotka asuvat samassa taloudessa. Yöllä elämää löytyy harvakseltaan, koska ei oikein huvita ja joskus jopa iljettää, päivisin puhutaan tarvittavat.
Sitten tuli se kuningasajatus että jos teen samoin saan paremman mielen, perustellen itselle sitä että sitten ollaan tasoissa. No ei se heinä ollut vihreämpää aidan takanakaan. (vaimo ei tästä ristiretkestä tiedä)
Välillä ahdistaa ja puristaa rinnasta tämä tilanne. Avioerostakin puhuttiin avoimesti vaimon kanssa tässä hiljattain. Sai puhuttua ympäri että jatketaan. Nyt alkaa olemaan tilanne siinä pisteessä että ei enää oikein kiinnosta mitä toinen tekee ja minne menee ja koko avioliitto on menettänyt merkityksen. Ikäänkuin se viimeinenkin tunne vaimoa kohtaan on kadonnut. Kertokaapa mitä tässä kannattaa tehdä. Tiedän jo kirjoittamani perusteella että pieni masennus ja kenties mustasukkaisuuskin heijastuu taustalla, mutta en koe sitä niin pahaksi että hakemalla apua olisi siitä tämän umpisolmun aukaisija.
Jos palstalta löytyy samassa tilanteessa joskus olleita, kuulisin mielelläni teidän selvitymistarinan.
Kevät terveisin M40 "oliko se siinä sitten"
Vastaukset 24
Vanhimmat
enpä osaa neuvoa mitä tekisit.. omasta kokemuksesta sen verran että kun mieheni rupesi tuntumaan enemmän vain ystävältä ja kämppikseltä kuin rakkaalta aviomieheltä,minä halusin erota.
Mielestäni ei ollut mitään järkeä jäädä rakkaudettomaan liittoon... Loppuhan siitä olisi kuitenkin jossain kohtaa tullut,mielestäni oli parempi ennemmin kuin myöhemmin :)
toistuu...paranee hetkeksi ennen eroa, mutta loppu mikä loppu. Uuteen suuntaan,pysyttele pois katkeruudesta. Kukaan ei ole yksin "syyllinen".
Luottamus. Se on se juttu, jonka varassa liitto pysyy, jos pysyy.
Minäkään en ole päässyt irti siitä ajatuksesta, että vaimo kävi leikkimässä toisen kanssa. Vaikka leikki jäisi lyhyeksikin, se on toteutunut ja tieto jää häiritsemään. Jopa vuosiksi.
Tässä epäluulon ilmapiirissä, joka sinänsä on erittäin kuluttava, on yksi hyvä puoli. Kun juttu aikanaan toistuu (ja minun parisuhteessani se todella toistui), on siihen helpompi suhtautua rauhallisesti. Oliko vaimo, joka on valmis valheeseen, ollenkaan minun arvoiseni?
Minun yli 20-vuotinen liittoni tekee nyt kuolemaa, kun vaimo muutti pois, ja siihen nähden olen yllättävänkin tyyni. Surutyö on toivottavasti tullut tehdyksi tässä vuosien varrella ihan itsestään! Totta kai pahin (yksinäisyys, vihan tunteet jne) saattaa olla vielä edessä, mutta otan päivän kerrallaan. Tänään aion jaksaa, muutahan ei tarvitakaan.
Luottamus on kaiken a ja o. Minun mieheni petti 22 vuoden avioliiton jälkeen ja kertoi paljastuttuaan, että kerrankin löytyi ihminen, jolle oli helppo puhua. Mies, joka kertoi, ettei puhminen ole hänen juttunsa.. Puoli vuotta asuttiin vielä yhdessä, viime syksynä muutti pois, jätti harkinta-aika -paperit tammikuussa. Pitäisikö luovuttaa? Onko enää toivoa? Toinen nainen on täysin erilainen, kuin minä. Manipuloiva, osaa puhua kenet tahansa ympäri, kunnallispoliitikko, empatia kadoksissa. Toisaalta helpottavaa, ajatus että jossakin on joku minullekin...
Vastaanpa sinulle vielä rekisteröityneenä, niin pääset halutessasi jäljilleni.
Ajatus, että jossakin on joku. Joku joka ymmärtää, kuulee ja vastaa. Ja on todella läsnä eikä vain puolihuolimattomasti paikalla.
Miten uskoisit ottavasi miehesi vastaan, jos hän todellakin palaisi? Olisiko tunnelma helpottunut vai leijailisiko yllänne pahaenteinen pilvi... kun se tapahtui kerran, se voisi toistua?
Olen elänyt tällaisen tumman pilven alla useita vuosia. Ja koska parisuhteessa vuorovaikutus on mukana kaikessa, ääneenlausumaton ahdistus on häirinnyt elämäämme. Se on voitu siirtää taka-alalle ja näkymättömiin, mutta sen olemassaolo on tiedetty. Vaimon kaapissa piiloteltu luuranko, minun tietoni siitä, jännittyneisyys...
Nyt liitto menee nurin enkä voi sanoa tuntevani iloa. Päinvastoin; tilanne on kurja. Arjen asiat ovat nyt pääosassa, ruokailut, siisteys, aikataulut, työssä pärjääminen, teinipojan tilanne kokonaisuudessaan.
Olen luvannut itselleni (kuin raittiutta tavoitteleva alkoholisti!), että selviydyn tästä päivästä. En huomisesta tai ensi vuodesta. Tästä päivästä, rutiinien varassa, poikani vuoksi. Elämässä on onnen aikoja ja murhetta. Jos ne seuraavat toisiaan kuin lamat ja nousukaudet taloudessa, on seuraava vaihe jo miellyttävämpi! Toivon, että elämäni säätila joskus selkenevässä tulevaisuudessa olisi sadetta ja paistetta, eikä enää tukahduttavaa pilveilyä vuodesta toiseen.
Kiitos asiallisista vastauksista. Itse kanssa luulen tuota surutyötä tehneeni tässä viime vuosien saatossa. Lapset alkaa olemaan siinä isässä että alkavat jollain tapaa ymmärtää, kun osaa asian hienotunteisesti sanoa. Pitääpä ottaa asia taasen keskusteluun viikonlopun aikana ja koittaa saada rohkeutta mukaan että saadaan asiat vireille. Tuntuu vaan niin lopulliselta vaikka valoa ei tunnelin päässä näykkään.
T: Mites tämä loppuliuku loppuu
kerrottua sen toiselle. Pari ekaa viikkoa voi olla vähän tuskallisia mutta kyllä se siitä.
Löydät paremman vaimon kuin tuo nykyisesti, moisella huoralla ei tee helvettiäkään. Olisit vain heittänyt sen samantien menemään kun sait kiinni pettämisestä, mutta hyvä kun annoit sentään maistaa omaa lääkettään.
Suhteen voi hyvillä mielin päättää jos on tehnyt kaikkensa vuosia eikä asiat silti rullaa. Näin kävi mulle. Ei väkivaltaa tms.. mutta tunsin etten koskaan ymmärtänyt miestäni.. meillä oli ihan eri aaltopituus..
Mutta jos rakastat nykyistäsi hänen virheistään huolimatta niin älä eroa..
Itse en rakastanut ja nyt ärsyttää miksi en eronnut aiemmin. Täys taulapää ja ihan erilaiset elämänarvot meillä.. en voi arvostaa exääni, koska hänen elämänvalinnat poikkeavat niin paljon omistani.
Hän saa olla rauhassa puolestani ja elää elämäänsä juuri kuten haluaa..
Se vain (kuten änen kaikki muutkin elämänvalintansa) ihmetyttää, että hän sanoutui lapsistaan irti. Mutta hänet tuntien en ihmettele.. ilettää vaan..
Mutta miten opetat aikuista ihmistä elämään "oikein"",,
Jokainen elää elämäsä niin kuin haluaa ja että omatunto on puhdas eikä kolkuta..
Minäkin elän.. nyt tämä murheenkryyni on onneksi pois elämästäni kolmatta vuotta ja joka päivä se vaan on tuntunut hyvältä.
Itsekin ihmettelen.. missä kyyneleet.. suru.. ei ole muuta kuin helpotus...
Olemme 2 ihmistä avioliitossa jotka ihastuvat helpos
ti toisiin ihmisiin,ja joihin myös toiset rakastuvat
Paistattelemme ihailun ilmapiirissä ja kuitenkin
pidämme toisistamme kynsin hampain kiinni.Olemme hy
vin toimeentulevia ihmisiä,iloisia,rakastavia ja hel
liä.Tämä nyt on meidän elämää,emme liiemmin riitele
emme hallitse toisiamme,koska kumpikin tietää että
molempien elämään "uusia"tulee vuoren varmasti,jos
eroaisimme.Parisuhde ei saa arkipäiväistyä ja kar-
keat sanat on myrkkyä.
Suhteenne on tullut päätepisteeseen. Kyse on siitä uskallatko myöntää sen.
Vaihtamalla paranee, kun ei etsi niiltä kertakäyttö laitumilta.
erillään asumista alussa ,ottaa hieman etäisyyttä toisinne ,miettiä tapahtunutta ,koska tuollaista asiaa on vaikea käsitellä ,kun toinen pyörii samankaton alla.
Eikö avioeroon kuuluu, joku miettimisaika ,ei sen tarvitse olla lopullinen ,mutta voi puhdistaa ilmapiiriä kummasti.
ja kertoa laspsille myös .ettei ero ole heidän syytä.
Tiedän kokemuksesta että jos toinen on luottamuksen pettänyt ja kumminkin yhdessä haluatte yrittää vielä varsinkin kun on lapsia mukana jutussa niin ei se onnistu jos ette tee sen eteen paljon työtä. Petetyn täytyy päättää jos haluaa jatkaa suhdetta että unohtaa antaa anteeksi tämän pettämisen muuten siitä ei pääse eteenpäin ja sitten vasta pystytte jos molemmat sitä haluatte parantamaan suhdettanne, mutta älä ihmeessä anna periksi helpolla koska teillä on lapsia. Puhumalla puhumalla, viettämällä aikaa toistenne kanssa, tekemällä paljon työtä suhteen eteen mutta sinun pitää unohtaa antaa anteeksi, ei ikinä enää mainita koko juttua, tiedän millasta on olen ollut tässä tilanteessa. Mitä on tapahtunut on tapahtunut ja se ei parannu ajan kanssa vaan mitä teet sen ajan kanssa.
Olen samaa mieltä. Jos tuntuu, että synkkaa ja toinen on se oikea, pitää molempien tehdä työtä, jotta suhde onnistuu. Käydä läpi ikävät ja katkerat tunteet ja hyväksyä se toinen virheineen kaikkineen. Miksi olemme niin ehdottomia? Jos toinen oikeasti sydämestään katuu tekoaan ja tekee suunnannomasti töitä luottamuksen palauttamiseksi. Liian helposti ajatellaan, että vaihtamalla paranee. Ongelmia tulee uudessakin suhteessa, kun hommat lakaistaan maton alle, eikä mitään tunteita kohdata. Sitten on tietenkin eri asia, jos rakkaus totaalisesti loppunut toiseen.
Tosiaan meillä on saman tyylinen historia, kun ensimmäisen viestin kirjoittajalla. Luottamuksen menetys.Tilanteemme oli se,että olemme olleet pari vuotta asumuserossa (meillä on yritys yhdessä). Meillä on mieletön kemia ja samanlaiset intressit. Olen katunut parin vuoden ajan tekoani ja tehnyt kaikkeni, että hän voisi luottaa. Joulun tienoilla tuntui, että nyt synkkaa ja aloitamme yhdessä. Hän kuitenkin yhtäkkiä löysi nuoren daamin ja aloitti suhteen.
Olen jotenkin äimänä, että mitä tapahtui?? Oliko hän työstänyt tämän suhteemme läpi ja sitten päätti kostaa loppuniitiksi..?
eli vaimosi tiedätte oliko se siinä vai ei. Jos annat toisten neuvojen liiaksi vaikuttaa omiin päätöksiisi voit katua niitä jossain vaiheessa. keskustelkaa hyvät ihmiset. :)
Sehän on selvä että kun luottamus on mennyt, sen takaisin saaminen on erittäin vaikeaa ja harvoin palaa 100% takaisin. Mutta eronkin jälkeen on elämää ja luulempa, että parempaa elämää, kunhan aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja puhun muuten kokemuksesta, kaiken tuon kokeneena...
Luottamus on sellainen asia jonka voi menettää vain yhden kerran. Ikävä kyllä näin on ja luottamus on mielestäni avoliiton tukijaka jota ilman liitto ei pysy pystyssä. Itse hiukan samantyyppisen kokemuksen kokeneena neuvoisin poistumaan takavasemmalle ja sanomaan että se oli siinä. Ei se luottamus enää takaisin tule täysin milloinkaan. Sen minkä ihminen tekee kerran sen todennäköisesti tekee toisenkin kerran. Mutta elämä jatkuu ilman pettäjää ja parhaat päivät on vielä edessä. Kyllä elämä kantaa. Tsemppiä sinulle M40
Hei
Viikonloppu oli ja meni ja asiasta keskusteltiin kumppanin kanssa. Ilmeisesti omasta kiltteydestäni johtuen ollaan edelleen samassa osoitteessa. Aika näyttää oliko päätös oikea. Nyt oikeastaan olotila keskustelun jälkeen tyhjä. Iso prosessi pelkästään tuo keskustelu jo. Tämä taisi olla nyt kolmas kerta kun asiasta puhuttiin. Keskustelun jälkeen vaimo antoi vaihtoehdoksi lähteä tai jäädä, mutta vaati päätöstä heti, koska kertoi itsekkin väsyneensä tilanteeseen jonka sisintä ja sen vakavuutta ei tunnu edes itse ymmärtävän.
Olen ilmeisesti liian sosiaalinen ja ajattelen aina muita enemmän kuin itseäni, vaikka itsellä on paha olla.
Vaakakupissa toki painaa taloustilannekkin, joka on tällähetkellä sellainen että kahdestaan selvitään, mutta lähtemiseen ei ole kummallakaan varaa, ennenkuin omaisuutta aletaan realisoida tosissaan.
Ainut asia mikä suuresti ihmetytää on se että minusta ikäänkuin tehtiin syyllinen tai ainakin itse koen niin. Kaiketi olen tyhmä kun en ymmärrä miten minä voin muuttaa tilanteen yksinäni, siten että toinen ei ymmärrä että kenties hänkin voisi tehdä asian eteen jotain.
Tiedän että tämän tekstin jälkeen minut tullaan tuomitsemaan tossuna-alla olijaksi tai johonkin muuhun vastaavaan, mutta se ei minua hetkauta.
Tuntuu että tämä on nyt tämän meidän jutun aikalisä, joka räjähtää taasen pian uudelleen, kunhan saa muhia rauhassa.
Mutta sen lupaan että tämä oli se viimeinen keskustelu ja seuraavasta kerrasta kumppani saa maistraatista kirjeen ja samana päivänä pakkaan lauhut ja lähden elämässä eteenpäin.
ajatukset ja tapahtumat. Ihan kuin omasta elämästäni. Vaimo jäi kiini pettämisestä. Olemme pystyneet keskustelemaan asiasta suht. asialliseen ja rauhalliseen sävyyn, mutta päätä se ei ole selvittänyt. Ajatukset pyörii samaa kehää rintaa puristaa jne. On tehnyt mieli heilua perisuomalaiseen tapaan puukkojen ja puntareiden kanssa, kostaa pettämällä itse. Ennen kun joutuu petetyksi, ei osaa edes aavistaa sitä tunnetta mikä siitä seuraa. Olemme päättäneet jatkaa mutta en tosiaan tiedä pystynkö siihen. Luottamuksen menetys on asia joka ei palaudu aivan heti entiselleen. Aion kuitenkin kokeilla vähän aikaa parantaako aika haavat vielä.
Aika ainakin arpeuttaa haavat, vaikka ei aivan entiselleen parantaisikaan.
Tunnet itsesi. Oletko tyyppiä, joka voi elää elämäänsä ilman epäilyjä? Vai luuletko, että tietoisuus petoksen mahdollisesta toistumisesta jää kalvamaan ainaisesti?
Tunnet varmasti myös vaimosi. Onko hän ehkä persoona, joka saattaa sortua samaan vielä uudestaan?
...3 kk miettimisen jälkeen eropäätöksen. Ero paperit on lähdössä käräjäoikeuteen ja siltä osin mieli 'seesteinen' - päätös on tehty. Surullinen ja masentunut olo silloin tällöin (..onneksi työterveyspsykologin mielestä normaalia) mutta en halunnut miettiä mahdollista jatkoa saman katon alla -pettäjän kanssa! Katson yksin rauhassa asian miten haluan jatkaa ja toinen saa myös itse miettiä mitä elämältään haluaa. suunnitelmia eteenpäin on ja lapset pitää mielen ja ajatukset kasassa. Toivotan voimia miettiä jatkoa 'saman katon alla' - ei minulta onnistunut.
Turha ero tai viilentyminen uhkaa. Perheneuvontaan. Pitkään!
Älkää siinä hölmöilkö ulkopuolisten kanssa: kunnon valmentaja kehiin.
Ja nyt tilanteessa, että mies ei anna muuta mahdollisuutta, kuin erota. Minun pitää lähteä, jättää kaikki, rakkaat lapsi ja aviomieheni, koti, jota olen vuosia sisustanut. Sitä saa mitä tilaa. Olisit ajatellut aiemmin mitä teet. Olen kuullut tota tarpeeksi. Silloin järki meni, enkä pystynyt ajattelemaan. Elämä vie joskus tunteella, eikä voi mitään. Tiedän tehneeni virheen, mutta kun en sitä enää tekemättömäksi saa, vaikka haluaisin. Nyt olen toivottomassa tilanteessa. En pysty käsittämään, enkä hyväksymään eroa. Täysin seinä edessä. Ja todella rakastan perhettäni, ja tiedän miehenikin minua rakastavan, mutta kun se luotto meni. Asumme edelleen yhdessä ja seksi toimii edelleen. Pettämiseni oli täysin turha(ei sänkyyn asti kuitenkaan), ja nyt sen tajuan, mutta en voi sille enää mitään. Terapiossa olen, olemme käyneet. Muutamat pilleritkin kokeillut, mutta tuloksetta. Terapiassa vaan puhutaan ja heippa sit seuraava aika. Ja me kun puhutaan, juurta jaksaen kaikki asiat, niin ei tunnu ulkopuolisestakaan apua olevan.
Tästä pahan olon tunteesta on todellakin vaikea päästä eroon. Mekin olemme pystyneet puhumaan asiasta ja se helpottaakin vähäksi aikaa, mutta välillä taas ajtukset alkavat pyöriä kehää. En haluaisi muuttua mustasukkaiseksi kyttääjäksi koska se on molemmille osapuolille hirveä tilanne. Olen sanonutkin vaimolle ettei ala varoa tekemisiään vaan voi kulkea vapaasti missä haluaa. Ymmärän kyllä toisaalta vaimoni teon, pitkä ja välillä väljähtynytkin avioliitto takana, sillä ihmisiähän me vain olemme. Toisaalta tämä on myös syventänyt suhdettamme, olemme molemmat saaneet avata syvimmätkin mielen sopukat joka on ollut aika vapauttava tunne. Olen myös ajatellut että jos itse olisin ollut pettävä osapuoli, niin voisinko unohtaa salasuhteen. Olen tavannutkin mielenkiintoisia naisia ja ehkä vähän ihastunutkin mutta kuitenkin unohtaminen on ollut helppoa. Tällä ajatuksella olen itseäni lohduttanut ja se on myös vähän auttanut. Sitä miettii että ajatteleeko toinen suhdettaan jatkuvasti salaa ja toisen pään sisäänhän ei pääse vakoilemaan. Mutta nyt on taas vuodatettu tarpeeksi tällä erää, on toisten vuoro. Aurinkoa...
Vähän ajattelemisen aihetta...
Suhteet ja Tunteet, Uskottomuus, Miksi erota pettämisen vuoksi
Sori en osannut suoraan laittaa linkkiä