Eron syynä kaukosuhde (85km välimatkaa) sekä "poikaystävän" tunteiden laantuminen. Nähtiin viikonloppuisin, mutta samalla olisi pitänyt nähdä myös ystäviä. Ja tietenkin loukkaanuin jos olimme sopineet tapaamisen ja tämä ilmoittaa mielummin menevänsä ulos kavereiden kanssa. Se olisi nyt ollut mulle okei asia, koska olisin voinut samalla mennä omienikin kanssa ulos. Olen vain alkanut tajuamaan, että tottakai meidän pitää nähdä myös enemmän ystäviä.
Suhteemme oli (ainakin minun) mielestäni hyvällä pohjalla. Emme riidelleet, paitsi viime kuussa ja se taisi ilmeisesti vaikuttaa samalla hänen tunteisiinsa. Ja lopulta hän jätti minut, vielä omana syntymäpäivänäni.
Itse olisin voinut olla valmis tekemään kaikkeni, jotta olisin saanut edes yhden uuden mahdollisuuden. Olisin ollut valmis korjaamaan jokaikisen virheeni ja joustamaan asioiden suhteen. Nyt se on vain myöhäistä.
"Poikaystävällä" tai no, entisellä alkaa työssäoppiminen täällä noin kuukauden päästä. Se kestää 2kk jonka jälkeen onkin jo kesäloma. Eli me nähtäis monen kuukauden ajan vaikka joka päivä. Tietenkin ongelma voisi tulla syksyllä vastaan, mutta kuten sanoin; olisin valmis antamaan suhteelle kaikkeni jotta se onnistuis. Tämä jopa kysyi, että olisinko valmis yrittämään jos mieli muuttuu työssäoppimisen aikana. Totta helvetissä olisin. Mutta pahaa pelkään, että kuukauden kuluttua mä olen pelkkä muisto sille.
Olen kuulemma kaikinpuolin mahtava ja upea ihminen, tyttöystävänä. En vain saanut hänessä aikaseksi sitä "hullaantumisen" tunnetta. Miten ihmeessä se on voinut sitten seurustella kanssani puolivuotta? Ollaan kumpikin vielä nuoria (minä 17v) joten tässä iässä tuo puolivuotta tuntuu suht pitkältä ajalta.
Nyt en vain saa ajatuksiani pois tuosta ihmisestä. Rakastan häntä. Hänkin rakastaa (kuulemma) minua, mutta ei tarpeeksi. Tämä tuntuu pahalta. Hän on ehdottanu, että meistä vois tulla sydänystäviä; juteltaisiin, mentäis syömään ja käytäis ajeluilla. Mutta en pysty siihen. Tiedän, että ne vanhat ajat palaisivat mun mieleen väistämättä. Tämä suhde on ollu vaan jotain sellaista, mistä voi vain unelmoida.
Suhteemme oli (ainakin minun) mielestäni hyvällä pohjalla. Emme riidelleet, paitsi viime kuussa ja se taisi ilmeisesti vaikuttaa samalla hänen tunteisiinsa. Ja lopulta hän jätti minut, vielä omana syntymäpäivänäni.
Itse olisin voinut olla valmis tekemään kaikkeni, jotta olisin saanut edes yhden uuden mahdollisuuden. Olisin ollut valmis korjaamaan jokaikisen virheeni ja joustamaan asioiden suhteen. Nyt se on vain myöhäistä.
"Poikaystävällä" tai no, entisellä alkaa työssäoppiminen täällä noin kuukauden päästä. Se kestää 2kk jonka jälkeen onkin jo kesäloma. Eli me nähtäis monen kuukauden ajan vaikka joka päivä. Tietenkin ongelma voisi tulla syksyllä vastaan, mutta kuten sanoin; olisin valmis antamaan suhteelle kaikkeni jotta se onnistuis. Tämä jopa kysyi, että olisinko valmis yrittämään jos mieli muuttuu työssäoppimisen aikana. Totta helvetissä olisin. Mutta pahaa pelkään, että kuukauden kuluttua mä olen pelkkä muisto sille.
Olen kuulemma kaikinpuolin mahtava ja upea ihminen, tyttöystävänä. En vain saanut hänessä aikaseksi sitä "hullaantumisen" tunnetta. Miten ihmeessä se on voinut sitten seurustella kanssani puolivuotta? Ollaan kumpikin vielä nuoria (minä 17v) joten tässä iässä tuo puolivuotta tuntuu suht pitkältä ajalta.
Nyt en vain saa ajatuksiani pois tuosta ihmisestä. Rakastan häntä. Hänkin rakastaa (kuulemma) minua, mutta ei tarpeeksi. Tämä tuntuu pahalta. Hän on ehdottanu, että meistä vois tulla sydänystäviä; juteltaisiin, mentäis syömään ja käytäis ajeluilla. Mutta en pysty siihen. Tiedän, että ne vanhat ajat palaisivat mun mieleen väistämättä. Tämä suhde on ollu vaan jotain sellaista, mistä voi vain unelmoida.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla on mahtavia ystäviä. Jopa mun entiset poikaystävät on lupautunu kuuntelemaan mua ja mun huolia. Yksi niistä kertoi, että olis kiva kesällä viettää aikaa mun kanssa. Ihan kaveripohjalla. Se on hienoa kuulla ja ilomielin lähden. Nuo entiset erot on ollu eriluokkaa. Niiden suhteiden aikana en ollut onnellinen. Viime suhteen aikana mä olen ollut onnellinen. Se on jo sinänsä suuri asia, koska mä en oikeen ikinä ole pystyny olemaan onnellinen. Kotona on ollu riitoja ja koulu stressannu. Tuo "Poikaystävä" auttoi mua aina jaksamaan. Ei sen tarvinnut tehdä mitään. Riitti kun sain hieman purkaa huonoa oloani sille. Se kuunteli aina.
Kaveritkin ovat lupautuneet tukemaan. Mutta mulla ei ole motivaatiota mihinkään. Tiedän, että missään nimessä ei pitäisi jäädä kotiin suremaan. Mutta se on vaikeaa, koska mulla on jatkuvasti paha mieli ja itkettää. Ei mua huvita. Mikään ei jaksa innostaa. Ainoa mitä haluaisin, olisi nähdä vielä "poikaystävä" ja jutella asiat selviksi. Se on ehkä mahdollista jos se haluaa sitä myös.. Mutta paluuta entiseen tuskin on, jos se poikaystävästä olisi kiinni. Tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Haluaisin vain olla, jutella poikaystävän kanssa ja itkeä. Mulla on ollu itsetuhosia ajatuksia. Oon toivonu kuolemaa, koska mä en enää jaksa, mikään ei huvita. Olisin aiemmin jo tehnyt sen, ellei tuo ihana ihminen olisi antanut mulle syksyllä mahdollisuutta ja ellen olisi ajatellut sitä, että miten ne ihmiset tulis reakoimaan, jotka musta välittää. Se jättäis lopunikäisen tuskan JA syyllisyyden, etenkin "poikaystävään" ...
mää tiedän että susta tuntuu tällä hetkellä hirveältä. kuitenkin on aina parempi kahtoa elämää eteenpäin, eikä jäädä murehtimaan menneitä.
tulin viime syksynä torjutuksi aika omituisella tavalla. olen 18vuotta ja olin ihastunut 20 vuotiaaseen. vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää omaa typerää käytöstäni, ja sitä millainen vaikutus sillä oli häneen. minulla ei ole ollut koskaan aijemmin minkäänlaista suhdetta miehiin, joten käyttäydyin välillä hyvin teinimäisesti:) Emme koskaan päässeet seurusteluasteelle. heti kun otin sen puheeksi hän ei halunnut puhua siitä. Lupasimme miettivämme asiaa uudelleen myöhemmin.
viimeisen kerran kun tapasimme hän mökötti minulle koko illan, eikä puhunut juuri mitään kuin kysyttäessä. kahden viikon kuluttua juttelin hänen kanssaan tekstiviestein, joissa hän vakuutti kaiken olevan hänen syytä, ja että hän olisi halunnut puhua tunteistaan kanssani. kun ehdotin että hän voisi kertoa minulle edelleen tunteistaan, hän ei vastannut tähän enää mitenkään. en ole sen jälkeen ollut tekemisissä henkilön kanssa.
vaivaamaan jäi se, mikä loppujen lopuksi oli syy siihen miksi minä en kiinnostanut häntä. olinko liian takertuva, enkö vain saanut häntä "hullaantumaan" , vai mitä ihmettä?
kerran kun tapasimme hän sanoi minulle, että haluaa olla vain ystävä. kuitenkin hänen käytöksensä kertoi aivan muuta.
vierailin psykiatrilla juttelemassa aivan toisesta asiasta, mutta otin kuitenkin tämän puheeksi siellä. psykiatri sanoi että ehkä meillä on ollut vain erilaiset käsitykset siitä missä menee seurrustelemisen ja muun raja.
haluan kuitenkin toivottaa sulle jaksamisia. paras neuvo omalla kohdallani oli se, että aika parantaa haavat. mielestäni entinen poikaystäväsi ei ansaitse enää uutta mahdollisuutta. jos hän on jo kerran sinut jättänyt sen takia ettei "hullaantunut", miten hän voisi yhtä-äkkiä hullaantua.
vietä aikaa ystäviesi kanssa ja pura tätä heille. punnitse mielessäsi erilaisia vaihto ehtoja. pidä mielessä se että sinulla on oikeus onnellisuuteen aivan kuten exälläsi.
Tästä kaikesta on vaikea päästä yli juuri sen takia, että suhde oli niin hyvällä mallilla ja pohjalla. Ei minun tai ex-poikaystävän tarvinnut kärsi siitä, että oltais kohdeltu toisiamme huonosti. Tietysti itse loukkaannuin toisinaan, kun olimme puhuneet että näemme tiettynä päivänä ja kuitenkin tämä menee sitten bilettämään. Asia olisi ollut okei, jos se olis kysynyt edes mua mukaan. Tottakai olisin lähteny mukaan. Mutta koska omaan kaveripiiriini ei kuulu bilettäjiä juuri ollenkaan, niin oli tuokni saanut käsityksen että mua ei bileet kiinnostais.
Ja en tiedä, haluanko päästää irti. Rakastan häntä edelleen. Erottiin hyvinä ystävinä, ilman kauheeta riitaa, syyttelyä tai muuta kinaamista. Kaupungilla ollessa iskee vain ihan hirveä olo jokaikinen kerta, kun hän vaan palaa mieleeni. Väistämättä alan ajattelemaan, että: "Jos kaikki nyt olis toisin, niin mitäköhän me tehtäis..." ja kaikkea vastaavaa. Siitä seuraa todella huono ja surullinen olo. Ei siinä kavereidenseurassa enää jaksaisi olla, haluaisi nopeasti vain kotiin suremaan.
Kuitenkin mulla pyörii päässä se, kun hän puhui siitä, että: "Olisitko valmis antamaan mulle uuden mahdollisuuden, jos mun ajatukset muuttuu työssäoppimisen aikana?" elikä n. 1kk pääst. Sanoin, että kyllä. En tiedä, että oliko se virhe vai ei. Nyt ainakin odotan toiveikkaana sitä, että sen mieli muuttuisi ja palattais yhteen. Mutta jos sitä ei tapahdu, niin kuitenkin murrun uudestaan ja masennun vielä enemmän... On sillä kuulemma vieläkin tunteita, mutta ei tarpeeksi.
En tiedä, että mitä pitäisi oikein tehdä.
kommentoida sitä ,että luultavasti tilanteessasi toimisin samallalailla kuin sinä. palaisin hänen kanssaan yhteen jos se olisi mahdollista.
minua kuitenkin jotenkin ärsyttää se, kuinka hän tavallaan tekee mitä tykkää. jos jätkän mieli muuttuu niin sinä saat luvan odottaa hetken ja sitte kun taas kelpaa niin ollaan yhesä.
sinun on tosiaan kai sitten parempi odottaa ja katsoa. jos hän ei kuitenkaan halua enää yhteen, niin anna asian olla. sinä et valitettavasti voi mitään sille, jos se ei enää suhun rakastu. sillä jätkällä on itellä korvien välissä jotain vikana. sinussa ei ole mitään vikaa ja varmasti, varmasti on joku joka ei päästäis sua noin helposti menemään.
ja mitä masentumiseen tulee, niin aattele ennemminkin teidän suhdetta hyvänä kokemuksena jo tähän asti. ajattele niitä positiivisia asioita. se auttaa ihmeesti vaikka kuulostaaki tosi kliseiseltä.
toivon että sun käy parhainpäin. oli lopputulos mitä hyvänsä.
Mua rupesi oikeasti itkettämään kun luin tuon! Kyyneleet vaan valuu tälläkin hetkellä..
Tiedätkö, minä aloin seurustelemaan kanssa 75km päässä olevan pojan kanssa. Itse olen 18v. ja ajokortti on, mutta eksälläni ei, koska hän on 17v. Nähtiin juuri joka viikonloppu enkä ole koskaan ollut niin rakastunut keneenkään muuhun. Odotin aina viikonloppuja ja välillä hän perui, koska halusi olla kaveriensa kanssa kun kerrankin pääsee. (hänen äiti oli aika tarkka hänen menoistaan). Kerran eksäni kaveri sanoi minulle, että "En ole koskaan nähnyt tuota jätkää noin rakastuneena"..En osannut arvostaa tuota silloin. Tuosta meni 2 viikkoa niin hän jätti minut! En ymmärrä..Nyt erosta on tiistaina kuukausi ja tuntuu todella pahalta. Tekisin mitä vaan jos saisin hänet takaisin, saisin vain yhden mahdollisuuden. En saa häntä mielestäni. Hän sanoi minulle että mennään joskus kahville ja ollaan ystäviä, mutta ei. Nykyään hän vain tiuskii jos yritän mesen tai tekstiviestin välityksellä lähestyä. Syyksi hän vain sanoi, että hän ei ole tarpeeksi hyvä minulle. Tuo loukkasi, haluaisin todellakin tietää oikean syyn. Haluun sen pojan takasin.:(
Mulla tuli tosta sun tarinasta ihan tuo minun tarina mieleen. No ainakin tiedän nyt, että jollain muullakin on vähän samantapainen juttu meneillään:/
Hei. Tiedän tunteesi miten se sattuu. Itse olen jo 50 ja seurustelin samanikäisen miehen kanssa melkein 5 vuotta.Sitten hän vaan kertoi että haluaa olla rauhassa. Ikävöin häntä joka hetki mutta aika kai parantaa haavat ja sinä olet vielä nuori joten löydät kyllä sellaisen miehen joka oikeasti välittää sinusta.Toivon sinulle kaikkea hyvää sun elämässä ja kyllä se siitä.
Ise en uskalla enää rakastua uuteen ihmiseen ja onneksi minulla on ihania muistoja hänestä ja toivon että hän löytää ihanan ihmisen vierelleen.