Mä oon rakastunu.
Joku ihan järkyttävä tarve kertoa se kaikille tuntemattomille, aivan anonyyminä.
Ja mä oon onnellisesti rakastunu. Ei oo mitään suoriutumispaineita, oon ollu kai rakastunut ainakin 5kk, jokainen kuukaus on vaan saanu tuntee enemmän ja enemmän ja kohta mä halkean!
Tän pitäis olla jokaiselle ihmiselle tuttu tunne. Mut ei se oo, mää tiiän. Itse oon ollu naimisissa, monta vuotta (ei mikään muutaman kuukauden tempaus) ja en ees suhteen alku kuukausina tuntenu oloani vähääkään tälläseksi. Loppuun mennessä olin hajota omaan tuskaani, kun sisällä riehuu viha ja raivo, katkeruus ja yhden käden sormilla voi laskea ne yöt, jolloin on oman kumppanin kanssa nukkunut sylikkäin. Tuntuu oudolta tuntea näin, ei tälle ole sanoja (joka ehkä pelottaa aika paljon, kun nään, että toinen varmaan haluaisi kuulla enemmän, mut en osaa kertoa), ehkä joku biisi vois antaa suuntaa.
Mä en oo koskaan saanu näin täydellisesti vetää henkeä, en oo koskaan saanu (paitsi ystävän kuollessa) lupaa itkeä tai ylipäätänsä mahdollisuutta olla oma itseni. En koskaan oo kuullu näin usein aamusin meikittömänä, hikisenä tai töiden jälkeen suurinpiirtein naama kuin nokipojalla olevani kaunis, nätti.... En oo koskaan saanu olla vapaa, olla sitoutunut ihan vaan vapaasta omasta tahdosta. En oo koskaan ennen uskaltanu sanoo ääneen mitä joku vastakkaisen sukupuolen edustaja on heittäny, vitsillä tai tosissaan. Ja nyt sellaiselle, mistä joskus olisi voinut vähintään tulla kuukauden mykkäkoulu ja "sulla on toinen"-syyttely, nauretaan yhdessä ja lasketaan leikkiä ja mennään villeihin entäjos ajatuksiin, eikä kukaan loukkaannu, tuu omasta asemastaan epävarmaksi.
Itselläni ei ole tarvetta sitoa toista itseeni, olen kyllä kai aika sitoutuvainen ja parisuhdekeskeinen, kunhan on vaan hyvä olla ja se on vapaaehtoista. Tajuan rakastavani enemmän kuin koskaan mitään ja silti jokainen hetki valmis luopumaan toisesta, jos hän haluaa mennäkkin pois. Kumpa vaan pystyisin pukemaan sanani lauseeksi, joka toiselle kertoisi sen, että "mä rakastan sua". Aina kun se sanoo mulle niin, mä jähmetyn, jäykistyn ja en löydä sanoja. Vai tarviiko niitä sanoja edes.
Joku ihan järkyttävä tarve kertoa se kaikille tuntemattomille, aivan anonyyminä.
Ja mä oon onnellisesti rakastunu. Ei oo mitään suoriutumispaineita, oon ollu kai rakastunut ainakin 5kk, jokainen kuukaus on vaan saanu tuntee enemmän ja enemmän ja kohta mä halkean!
Tän pitäis olla jokaiselle ihmiselle tuttu tunne. Mut ei se oo, mää tiiän. Itse oon ollu naimisissa, monta vuotta (ei mikään muutaman kuukauden tempaus) ja en ees suhteen alku kuukausina tuntenu oloani vähääkään tälläseksi. Loppuun mennessä olin hajota omaan tuskaani, kun sisällä riehuu viha ja raivo, katkeruus ja yhden käden sormilla voi laskea ne yöt, jolloin on oman kumppanin kanssa nukkunut sylikkäin. Tuntuu oudolta tuntea näin, ei tälle ole sanoja (joka ehkä pelottaa aika paljon, kun nään, että toinen varmaan haluaisi kuulla enemmän, mut en osaa kertoa), ehkä joku biisi vois antaa suuntaa.
Mä en oo koskaan saanu näin täydellisesti vetää henkeä, en oo koskaan saanu (paitsi ystävän kuollessa) lupaa itkeä tai ylipäätänsä mahdollisuutta olla oma itseni. En koskaan oo kuullu näin usein aamusin meikittömänä, hikisenä tai töiden jälkeen suurinpiirtein naama kuin nokipojalla olevani kaunis, nätti.... En oo koskaan saanu olla vapaa, olla sitoutunut ihan vaan vapaasta omasta tahdosta. En oo koskaan ennen uskaltanu sanoo ääneen mitä joku vastakkaisen sukupuolen edustaja on heittäny, vitsillä tai tosissaan. Ja nyt sellaiselle, mistä joskus olisi voinut vähintään tulla kuukauden mykkäkoulu ja "sulla on toinen"-syyttely, nauretaan yhdessä ja lasketaan leikkiä ja mennään villeihin entäjos ajatuksiin, eikä kukaan loukkaannu, tuu omasta asemastaan epävarmaksi.
Itselläni ei ole tarvetta sitoa toista itseeni, olen kyllä kai aika sitoutuvainen ja parisuhdekeskeinen, kunhan on vaan hyvä olla ja se on vapaaehtoista. Tajuan rakastavani enemmän kuin koskaan mitään ja silti jokainen hetki valmis luopumaan toisesta, jos hän haluaa mennäkkin pois. Kumpa vaan pystyisin pukemaan sanani lauseeksi, joka toiselle kertoisi sen, että "mä rakastan sua". Aina kun se sanoo mulle niin, mä jähmetyn, jäykistyn ja en löydä sanoja. Vai tarviiko niitä sanoja edes.
Vastaukset 1
Vanhimmat
kun siltä tuntuu, ilonenkin mies voi tulla siihen pisteeseen että alkaa ahdistamaan jos ei vastakaikua omaan tunnustukseensa saa ja siinä sitten ihan turhasta alkaa mennä päin persettä pikkuhiljaa... SANO ei sun ääni siitä kulu. tai kirjota lapulle jos on niin vaikeeta!