Moi kaikki!
Tämä on pitkä ja epäselvä tarina, mutta olisi kiva, jos jaksaisitte sen lukea ja neuvoa minua.
Vanhempani erosivat ollessani kahden, jonka jälkeen en ole nähnyt isääni paitsi kerran, ollessani kuuden. Isäni oli alkoholisti-muusikko, eikä koskaan kasvanut isän rooliin vaan meni miten sattuu ja äiti joutui kantamaan kaiken vastuun yksin. Ero tuli, kun äiti näki minun syövän tupakantumppeja nälkääni ja isän makaavan lattialla sammuneena. Eron jälkeen äitini lähti opiskelemaan monen sadan kilometrin päähän ja minut vietiin isovanhempien ja muiden sukulaisten kasvatettavaksi.
Isovanhempani olivat mitä ihanimmat ihmiset ja sain viettää rakastettua lapsuutta muutaman vuoden, kunnes muutin äidin ja äidin uuden miesystävän kanssa läheiselle paikkakunnalle. Äitini lähti taas opiskelemaan ja minä jäin asumaan isäpuoleni kanssa, jonka muistan vieläkin hyvin huolehtivaisena ja rakastavana vanhempana. Sain käydä mummilassa aina kun halusin. Sitten alkoi lähes vuosittainen muuttorumba. Äitini jatkoi opiskelujaan, minä asuin välillä isäpuolten ja välillä isovanhempien kanssa, kunnes murkkuikäisenä muutin ensimmäistä kertaa asumaan äitini kanssa.
Äitini kävi vuorotöissä eli näimme hyvin harvoin, ja kun näimme, emme juurikaan koskaan tehneet mitään yhdessä. Minua kiusattiin kouluissa erikoisen murteeni, ulkonäköni ja ties mistä syystä jatkuvasti, mutta yritin kovasti pärjätä ja lopulta sainkin hyviä kavereita. Mutta aina kävi niin, että kun viimeinkin pääsin kotiutumaan ja sain kaverin tai useamman, niin äitini ilmoitti tulevasta muutosta. Opin jo hyvin nuorena huolehtimaan itsestäni, tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä ja siivoamaan.
Äitini kasvatti minua hyvin kovalla kädellä, kirjaimellisesti - sain selkäsaunoja kymmeniä kertoja, ilman mitään syytä. Eräänä jouluaattona tipautin vahingossa kamerani lumihankeen ja siitä syystä sain sellaisen selkäsaunan, että nenäni murtui, hiuksiani oli lattialla ja seinät olivat veressä. Silloin aloin miettimään itsemurhaa ja mietin sitä tosissani seuraavat vuoden teini-ikään asti. Uhkasin ensimmäistä kertaa elämässäni äitiäni sillä, että jos vielä kerran hän hakkaa minut, niin kävelen poliisille ja muutan pois, mutta tähän sain vastaukseksi lisäiskuja ja pilkallista naurua. Isovanhempani olivat kauhuissaan kohtelustani ja olisivat ottaneet minut heille kokonaan, mutta äitini ei päästänyt kuin lomille, jotka olivat elämäni ainoita valopilkkuja kavereitteni lisäksi.
Muut sukulaiset olivat minulle kaikki kaikessa, vaikka olinkin heidän mielestään vain puoliksi sukua - olin isäni lailla muista poiketen tumma ja pieni, ujo ja hiljainen. Sukulaiseni ovat aina olleet hyvin räiskyviä ja puheliaita ihmisiä, ja sukukokouksissa asiat ovat aina pyörineet heidän ympärillään. Tapaamiset ovat olleet mukavia, mutta toisaalta rasittavia, kun kukaan ei ole oikeasti välittänyt muista kuin omista asioista. Kun vaarini kuoli, sukulaisiani alkoi rahanahneus vaivata niin, että mummini uhattiin heivata heidän yhteisestä kodistaan pihalle ja ukin perinnönjaossa jaettiin jo mumminkin omaisuutta! Puolustaessani mummia, sain uhkailuja ja meitä mummin kanssa peloteltiin niin, että jouduimme ottamaan poliisiin yhteyttä. Mummini laittoi lapsilleen jauhot suuhun ja huolehtii vieläkin hienosti yksin isosta omakotitalosta, vaikka lapset niin kovin leimasivat hänet sairaaksi, vanhaksi, tyhmäksi ja kykenemättömäksi höppänäksi. Tilanne muiden sukulaisten kanssa meni siihen, ettemme ole toistemme kanssa missään tekemisissä vaan käyn aina ajoittain sukuloimassa mummini luona.
Sitten asetuimme äitini kanssa yhteen ja samaan pikkukaupunkiin vuosiksi, ja vihdoinkin sain elää normaalia elämää. Muutimme kuitenkin tämän kaupungilla alueella 10 vuoden aikana 7-8 kertaa. Äitini toimi opettajana ja opiskeli siinä samalla lisää, joten en nähnyt häntä kovinkaan paljon. Minä keskityin kouluun ja odotin sitä päivää, kun pääsen opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja saan oman kodin. Luin ylioppilaaksi, pidin välivuoden tehden kovasti töitä ja keräten opiskelurahoja - rahani hupenivat, kun äitini vaati niistä osansa vuokran ja ruuan maksamiseen enkä saanut häneltä juurikaan muuta, kuin selkeän määräyksen muuttaa pois. Pääsin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja hommasin oman kodin. Välit äitiini kylmenivät ja rakensin omaa elämää.
Tapasin lapseni isän, jonka kanssa sain oikeasti olla onnellinen ja hänen äitinsä kohteli minua kuin omaansa. Muutimme vuoden seurustelun jälkeen yhteen, mutta pian sen jälkeen huomasin olevani raskaana. Uutinen oli shokki meille molemmille, puhumattakaan muista mutta jostain kumman syystä halusin kuitenkin pitää lapsen - halusin ainakin yrittää olla hyvä äiti. Kumppanini jätti minut raskauden takia, joten olin raskausaikana hyvin yksinäinen ja pelokas - enhän tiennyt lapsista mitään eikä tämä lapsi todellakaan kuulunut hohtoisiin tulevaisuudensuunnitelmiini, mutta silti halusin antaa hänelle mahdollisuuden kaikesta huolimatta. Aloitin kaiken alusta päättäen selvitä, mitä eteen tulisikin. Hommasin uuden kodin, työn ja törmäsin vanhoihin ystäviin, joista tulikin minulle hyvin läheisiä. Sain aivan ihanan tytön ja kasvatin häntä kotona pari vuotta. Lapsen isä kasvoi rooliinsa heti tytön synnyttyä ja on siitä lähtien ollut aktiivisesti meidän elämässä toisena vanhempana.
Saatuani lapsen, äitini suhtautuminen minuun muuttui vähitellen ihan toisenlaiseksi. En enää ollut se pikkutyttö, jota pystyi kohtelemaan miten vain enkä myöskään ollut enää ihminen, joka eli äitiä varten. Minulla oli nyt oma lapsi huollettavana ja tein äidilleni selväksi, että halusin aivan toisenlaisen lapsuuden lapselleni kuin mitä omani oli. Äitini joutui ensimmäisen kerran elämässään miettimään omia valintojaan ja kasvatusmetodejaan, ja silloin kuulin hänen olevan pahoillaan kaikesta. Itkimme molemmat ja puhuimme asioista, mutta en pystynyt antamaan anteeksi enkä tiedä, pystynkö koskaan.
Äitini on siitä lähtien ollut innoissaan tyttärestäni ja tehnyt hänen kanssaan paljon asioita, mitä ei koskaan tehnyt minun kanssani - mutta en ole päästänyt lastani mummilaan yhtä yötä pitemmäksi ajaksi, sillä äitini on jo yön jälkeen soitellut perään, että koska tulen hakemaan jotta hän pääsee jatkamaan omaa elämää.
Äitini kohtelee minua nykyisin lähes kuin aikuista, mutta en pääse samalle tasolle, vaikka kuinka haluaisin. En tunnu saavan sitä kunnioitusta tai arvostusta, mitä niin toivon. Äitini kysyy neuvojani ja soittelee kuulumisia, mutta loppuviimein minun hyvinvoinnilla tai kuulumisilla ei ole mitään merkitystä. Lapsenlapsen hyvinvointia kyllä kysellään ja tytärtäni kehutaan myös muille. Jos elämässämme tapahtuu jotain kivaa, kuten hiljattain sain ylennyksen, niin äitini reagoi siihen "kivalla" mutta jatkoi samantein omien juttujensa kertomista - ja jos tapahtuu jotain tympeetä, niin se on sitten minun oma vikani. Äitini mielestä olen ajoittain tyhmä, sinisilmäinen, liian kiltti, uusavuton, liian hyväsydäminen, liian pehmo, mitään aikaansaamaton jne. Olen kysynyt kavereiltani rehellisiä mielipiteitä asiasta ja he ovat antaneet täyden tukensa minulle, joten tiedän, ettei äitini väittämät pidä paikkaansa.
Hukkasin menneellä viikolla lompakkoni, mikä oli eka kerta elämässäni, sillä yleensä olen aina tarkka tavaroistani ja oppinut varovaiseksi ulkomaanreissujen yhteydessä. Jouduin kuolettamaan kaikki kortit enkä ole saanut lompakkoani takaisin, joten minulla ei ollut edes rahaa ruokaan. Samaisena päivänä jäin auton alle niin, että jalkani on nyt paketissa ja liikkuminen autolla tai millään on vähän vaikeata. Soitin äidilleni kertoakseni asiasta ja kysyäkseni lainaa ja apua kauppareissulle jne, mutta sain kuulla olevani tyhmä ja tohelo, ja hän teki täysin selväksi sen, ettei ole halukas auttamaan meitä vaan meidän pitää nyt vain pärjätä jotenkin. Yritin sanoa, että miten hän kuvittelee meidän pärjäävän, jos jalkani on paketissa, en pääse edes kauppaan, lompakkoni on viety ja sen mukana kaikki sen sisältö mukaanlukien pankkikortit, käteinen, ajokortti ja työmatkakortti enkä pääse edes pankkiin nostamaan rahaa, kun en löydä passia tms. jolla voisin todistaa henkilöllisyyteni saatika rahaa, jolla pääsee kulkemaan tai saa edes ruokaa kaupasta?? Äitini vastasi kylmänviileästi "se on teidän oma ongelma, mun aika ei riitä nyt tämmöiseen"! No, onneksi lapseni isä halusi auttaa meitä niin, että paitsi lainasi rahaa niin tuli vielä hakemaan lapsensa viikonlopuksi luokseen tunnin ajomatkan päästä(sovitun mukaisesti joka toinen vkl), jotta minun ei tarvinnut lähteä jalkani kanssa minnekään raahautumaan :)
Olen käynyt puhumassa näistä asioita muutamaan kertaan ammattiauttajan luona - ekan kerran raskauteni aikana, sillä pelkäsin näiden asioiden vaikuttavan omaan äitiyteeni. Sitten koin burn outin muutama vuosi sitten ja silloin käytiin koko elämää läpi. Nyt kävin hiljattain uudelleen, sillä olen jo pitkään ollut väsynyt ja yksinäinen enkä halua, että masennus pääsee hiipimään salakavalasti taas uudestaan vaan mieluummin käyn ajoissa puhumassa, sen kun auttaa edes vähän. Olen viime aikoina itkeskellyt välejäni äitiin ja muihin sukulaisiin, surrut sitä, ettei meidän perheessä ole miestä tai lisää lapsia, kokenut riittämättömyyttä ja arvottomuutta. Välillä helpottaa ja sitten taas mietin, että onko enää missään mitään järkeä, kunnes taas näen lapseni iloiset kasvot - hän on mitä ihanin tyttö, niin iloinen ja fiksu, ja aina halimassa äitiään :)
Haluaisin niin kovasti kaikesta tästä eroon, mutta mihinkäs niitä muistoja voisi pullottaa. Olen yrittänyt unohtaa, käsitellä ja antaa anteeksi, mutta en pysty - osa on unohdettu mutta iso osa ei. Eikä asiaa helpota se, että äitini mielestä lapsuuteni oli kurjaa mutta hän yritti parhaansa eikä sen takia halua käsitellä niitä asioita minun kanssani saatika ole velvollinen anteeksipyytämään keneltäkään. Eikä se, että lastani ajatellen haluan pitää jonkinlaiset välit mummiin. Ja jotenkin vielä kaiken jälkeen ajattelen niin, että onneksi minulla on äiti ja yritän ymmärtää, sillä meitä on moneen junaan. Olen vain niin kyllästynyt tuntemaan itseni vähäpätöiseksi ja arvottomaksi, niin kyllästynyt kuulemaan jatkuvaa mollaamista. Olen jotenkin saanut sanottua äidilleni suorat sanat, mutta tahtoni eikä rohkeuteni riitä siihen, että tämä tilanne tästä muuttuisi parempaan.
Me pärjäämme tytön kanssa kaksin ihan hienosti ja tunnen olevani hyvä äiti, mutta nyt olen väsynyt ja haluan tähän muutoksen, ihan lapsenikin vuoksi. Haaveilen kovasti isommasta perheestä, mutta en uskalla sitoutua kehenkään suojellessani itseäni ja lastani, ja tiedän näiden asioiden vaikuttavan siihen.
Joten, voitteko neuvoa? Kiitos.
Tämä on pitkä ja epäselvä tarina, mutta olisi kiva, jos jaksaisitte sen lukea ja neuvoa minua.
Vanhempani erosivat ollessani kahden, jonka jälkeen en ole nähnyt isääni paitsi kerran, ollessani kuuden. Isäni oli alkoholisti-muusikko, eikä koskaan kasvanut isän rooliin vaan meni miten sattuu ja äiti joutui kantamaan kaiken vastuun yksin. Ero tuli, kun äiti näki minun syövän tupakantumppeja nälkääni ja isän makaavan lattialla sammuneena. Eron jälkeen äitini lähti opiskelemaan monen sadan kilometrin päähän ja minut vietiin isovanhempien ja muiden sukulaisten kasvatettavaksi.
Isovanhempani olivat mitä ihanimmat ihmiset ja sain viettää rakastettua lapsuutta muutaman vuoden, kunnes muutin äidin ja äidin uuden miesystävän kanssa läheiselle paikkakunnalle. Äitini lähti taas opiskelemaan ja minä jäin asumaan isäpuoleni kanssa, jonka muistan vieläkin hyvin huolehtivaisena ja rakastavana vanhempana. Sain käydä mummilassa aina kun halusin. Sitten alkoi lähes vuosittainen muuttorumba. Äitini jatkoi opiskelujaan, minä asuin välillä isäpuolten ja välillä isovanhempien kanssa, kunnes murkkuikäisenä muutin ensimmäistä kertaa asumaan äitini kanssa.
Äitini kävi vuorotöissä eli näimme hyvin harvoin, ja kun näimme, emme juurikaan koskaan tehneet mitään yhdessä. Minua kiusattiin kouluissa erikoisen murteeni, ulkonäköni ja ties mistä syystä jatkuvasti, mutta yritin kovasti pärjätä ja lopulta sainkin hyviä kavereita. Mutta aina kävi niin, että kun viimeinkin pääsin kotiutumaan ja sain kaverin tai useamman, niin äitini ilmoitti tulevasta muutosta. Opin jo hyvin nuorena huolehtimaan itsestäni, tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä ja siivoamaan.
Äitini kasvatti minua hyvin kovalla kädellä, kirjaimellisesti - sain selkäsaunoja kymmeniä kertoja, ilman mitään syytä. Eräänä jouluaattona tipautin vahingossa kamerani lumihankeen ja siitä syystä sain sellaisen selkäsaunan, että nenäni murtui, hiuksiani oli lattialla ja seinät olivat veressä. Silloin aloin miettimään itsemurhaa ja mietin sitä tosissani seuraavat vuoden teini-ikään asti. Uhkasin ensimmäistä kertaa elämässäni äitiäni sillä, että jos vielä kerran hän hakkaa minut, niin kävelen poliisille ja muutan pois, mutta tähän sain vastaukseksi lisäiskuja ja pilkallista naurua. Isovanhempani olivat kauhuissaan kohtelustani ja olisivat ottaneet minut heille kokonaan, mutta äitini ei päästänyt kuin lomille, jotka olivat elämäni ainoita valopilkkuja kavereitteni lisäksi.
Muut sukulaiset olivat minulle kaikki kaikessa, vaikka olinkin heidän mielestään vain puoliksi sukua - olin isäni lailla muista poiketen tumma ja pieni, ujo ja hiljainen. Sukulaiseni ovat aina olleet hyvin räiskyviä ja puheliaita ihmisiä, ja sukukokouksissa asiat ovat aina pyörineet heidän ympärillään. Tapaamiset ovat olleet mukavia, mutta toisaalta rasittavia, kun kukaan ei ole oikeasti välittänyt muista kuin omista asioista. Kun vaarini kuoli, sukulaisiani alkoi rahanahneus vaivata niin, että mummini uhattiin heivata heidän yhteisestä kodistaan pihalle ja ukin perinnönjaossa jaettiin jo mumminkin omaisuutta! Puolustaessani mummia, sain uhkailuja ja meitä mummin kanssa peloteltiin niin, että jouduimme ottamaan poliisiin yhteyttä. Mummini laittoi lapsilleen jauhot suuhun ja huolehtii vieläkin hienosti yksin isosta omakotitalosta, vaikka lapset niin kovin leimasivat hänet sairaaksi, vanhaksi, tyhmäksi ja kykenemättömäksi höppänäksi. Tilanne muiden sukulaisten kanssa meni siihen, ettemme ole toistemme kanssa missään tekemisissä vaan käyn aina ajoittain sukuloimassa mummini luona.
Sitten asetuimme äitini kanssa yhteen ja samaan pikkukaupunkiin vuosiksi, ja vihdoinkin sain elää normaalia elämää. Muutimme kuitenkin tämän kaupungilla alueella 10 vuoden aikana 7-8 kertaa. Äitini toimi opettajana ja opiskeli siinä samalla lisää, joten en nähnyt häntä kovinkaan paljon. Minä keskityin kouluun ja odotin sitä päivää, kun pääsen opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja saan oman kodin. Luin ylioppilaaksi, pidin välivuoden tehden kovasti töitä ja keräten opiskelurahoja - rahani hupenivat, kun äitini vaati niistä osansa vuokran ja ruuan maksamiseen enkä saanut häneltä juurikaan muuta, kuin selkeän määräyksen muuttaa pois. Pääsin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja hommasin oman kodin. Välit äitiini kylmenivät ja rakensin omaa elämää.
Tapasin lapseni isän, jonka kanssa sain oikeasti olla onnellinen ja hänen äitinsä kohteli minua kuin omaansa. Muutimme vuoden seurustelun jälkeen yhteen, mutta pian sen jälkeen huomasin olevani raskaana. Uutinen oli shokki meille molemmille, puhumattakaan muista mutta jostain kumman syystä halusin kuitenkin pitää lapsen - halusin ainakin yrittää olla hyvä äiti. Kumppanini jätti minut raskauden takia, joten olin raskausaikana hyvin yksinäinen ja pelokas - enhän tiennyt lapsista mitään eikä tämä lapsi todellakaan kuulunut hohtoisiin tulevaisuudensuunnitelmiini, mutta silti halusin antaa hänelle mahdollisuuden kaikesta huolimatta. Aloitin kaiken alusta päättäen selvitä, mitä eteen tulisikin. Hommasin uuden kodin, työn ja törmäsin vanhoihin ystäviin, joista tulikin minulle hyvin läheisiä. Sain aivan ihanan tytön ja kasvatin häntä kotona pari vuotta. Lapsen isä kasvoi rooliinsa heti tytön synnyttyä ja on siitä lähtien ollut aktiivisesti meidän elämässä toisena vanhempana.
Saatuani lapsen, äitini suhtautuminen minuun muuttui vähitellen ihan toisenlaiseksi. En enää ollut se pikkutyttö, jota pystyi kohtelemaan miten vain enkä myöskään ollut enää ihminen, joka eli äitiä varten. Minulla oli nyt oma lapsi huollettavana ja tein äidilleni selväksi, että halusin aivan toisenlaisen lapsuuden lapselleni kuin mitä omani oli. Äitini joutui ensimmäisen kerran elämässään miettimään omia valintojaan ja kasvatusmetodejaan, ja silloin kuulin hänen olevan pahoillaan kaikesta. Itkimme molemmat ja puhuimme asioista, mutta en pystynyt antamaan anteeksi enkä tiedä, pystynkö koskaan.
Äitini on siitä lähtien ollut innoissaan tyttärestäni ja tehnyt hänen kanssaan paljon asioita, mitä ei koskaan tehnyt minun kanssani - mutta en ole päästänyt lastani mummilaan yhtä yötä pitemmäksi ajaksi, sillä äitini on jo yön jälkeen soitellut perään, että koska tulen hakemaan jotta hän pääsee jatkamaan omaa elämää.
Äitini kohtelee minua nykyisin lähes kuin aikuista, mutta en pääse samalle tasolle, vaikka kuinka haluaisin. En tunnu saavan sitä kunnioitusta tai arvostusta, mitä niin toivon. Äitini kysyy neuvojani ja soittelee kuulumisia, mutta loppuviimein minun hyvinvoinnilla tai kuulumisilla ei ole mitään merkitystä. Lapsenlapsen hyvinvointia kyllä kysellään ja tytärtäni kehutaan myös muille. Jos elämässämme tapahtuu jotain kivaa, kuten hiljattain sain ylennyksen, niin äitini reagoi siihen "kivalla" mutta jatkoi samantein omien juttujensa kertomista - ja jos tapahtuu jotain tympeetä, niin se on sitten minun oma vikani. Äitini mielestä olen ajoittain tyhmä, sinisilmäinen, liian kiltti, uusavuton, liian hyväsydäminen, liian pehmo, mitään aikaansaamaton jne. Olen kysynyt kavereiltani rehellisiä mielipiteitä asiasta ja he ovat antaneet täyden tukensa minulle, joten tiedän, ettei äitini väittämät pidä paikkaansa.
Hukkasin menneellä viikolla lompakkoni, mikä oli eka kerta elämässäni, sillä yleensä olen aina tarkka tavaroistani ja oppinut varovaiseksi ulkomaanreissujen yhteydessä. Jouduin kuolettamaan kaikki kortit enkä ole saanut lompakkoani takaisin, joten minulla ei ollut edes rahaa ruokaan. Samaisena päivänä jäin auton alle niin, että jalkani on nyt paketissa ja liikkuminen autolla tai millään on vähän vaikeata. Soitin äidilleni kertoakseni asiasta ja kysyäkseni lainaa ja apua kauppareissulle jne, mutta sain kuulla olevani tyhmä ja tohelo, ja hän teki täysin selväksi sen, ettei ole halukas auttamaan meitä vaan meidän pitää nyt vain pärjätä jotenkin. Yritin sanoa, että miten hän kuvittelee meidän pärjäävän, jos jalkani on paketissa, en pääse edes kauppaan, lompakkoni on viety ja sen mukana kaikki sen sisältö mukaanlukien pankkikortit, käteinen, ajokortti ja työmatkakortti enkä pääse edes pankkiin nostamaan rahaa, kun en löydä passia tms. jolla voisin todistaa henkilöllisyyteni saatika rahaa, jolla pääsee kulkemaan tai saa edes ruokaa kaupasta?? Äitini vastasi kylmänviileästi "se on teidän oma ongelma, mun aika ei riitä nyt tämmöiseen"! No, onneksi lapseni isä halusi auttaa meitä niin, että paitsi lainasi rahaa niin tuli vielä hakemaan lapsensa viikonlopuksi luokseen tunnin ajomatkan päästä(sovitun mukaisesti joka toinen vkl), jotta minun ei tarvinnut lähteä jalkani kanssa minnekään raahautumaan :)
Olen käynyt puhumassa näistä asioita muutamaan kertaan ammattiauttajan luona - ekan kerran raskauteni aikana, sillä pelkäsin näiden asioiden vaikuttavan omaan äitiyteeni. Sitten koin burn outin muutama vuosi sitten ja silloin käytiin koko elämää läpi. Nyt kävin hiljattain uudelleen, sillä olen jo pitkään ollut väsynyt ja yksinäinen enkä halua, että masennus pääsee hiipimään salakavalasti taas uudestaan vaan mieluummin käyn ajoissa puhumassa, sen kun auttaa edes vähän. Olen viime aikoina itkeskellyt välejäni äitiin ja muihin sukulaisiin, surrut sitä, ettei meidän perheessä ole miestä tai lisää lapsia, kokenut riittämättömyyttä ja arvottomuutta. Välillä helpottaa ja sitten taas mietin, että onko enää missään mitään järkeä, kunnes taas näen lapseni iloiset kasvot - hän on mitä ihanin tyttö, niin iloinen ja fiksu, ja aina halimassa äitiään :)
Haluaisin niin kovasti kaikesta tästä eroon, mutta mihinkäs niitä muistoja voisi pullottaa. Olen yrittänyt unohtaa, käsitellä ja antaa anteeksi, mutta en pysty - osa on unohdettu mutta iso osa ei. Eikä asiaa helpota se, että äitini mielestä lapsuuteni oli kurjaa mutta hän yritti parhaansa eikä sen takia halua käsitellä niitä asioita minun kanssani saatika ole velvollinen anteeksipyytämään keneltäkään. Eikä se, että lastani ajatellen haluan pitää jonkinlaiset välit mummiin. Ja jotenkin vielä kaiken jälkeen ajattelen niin, että onneksi minulla on äiti ja yritän ymmärtää, sillä meitä on moneen junaan. Olen vain niin kyllästynyt tuntemaan itseni vähäpätöiseksi ja arvottomaksi, niin kyllästynyt kuulemaan jatkuvaa mollaamista. Olen jotenkin saanut sanottua äidilleni suorat sanat, mutta tahtoni eikä rohkeuteni riitä siihen, että tämä tilanne tästä muuttuisi parempaan.
Me pärjäämme tytön kanssa kaksin ihan hienosti ja tunnen olevani hyvä äiti, mutta nyt olen väsynyt ja haluan tähän muutoksen, ihan lapsenikin vuoksi. Haaveilen kovasti isommasta perheestä, mutta en uskalla sitoutua kehenkään suojellessani itseäni ja lastani, ja tiedän näiden asioiden vaikuttavan siihen.
Joten, voitteko neuvoa? Kiitos.
Vastaukset 12
Vanhimmat
ne neuvot siellä omassa päässäsi, takuuvarmasti.
Vähän vaikeaa toisten on sinua neuvoa, mutta hyvin olet pärjäillyt tähän saakka ja uskoisin että vielä paremmin tulevaisuudessasi tulet pärjäilemään. Sen haluan sanoa että ei sinun kannata äitiisi tukeutua vaan luota aina ja kaikessa siihen omaan itseesi, äitisi tavat tuntien häneltä et muuta saa kuin sen paskan, aina. Ihmiset ei muutu vaikka kuinka haluaisi, vain ja ainoastaan itseään pystyy muuttamaan. Joten luota siis itseesi kyllä saat elämäsi järjestykseen ilman sitä äitiäsi ja koita olla peilaamatta sitä omaa elämääsi äitisi kautta, häneltä et tule mitään hyvää palautetta saamaan sen olet jo itsekin nähnyt. Koita se siis uskoa ja jatka elämääsi, älä odota äidiltäsi mitään niin et sitten pety hänen suhteensa niin kovasti. Kuten sanoit ihmisiä me kaikki ollaan niin äitisi kuin sinä, jatka siis omaa elämääsi kuten tähänkin saakka. Se mikä ei tapa se vahvistaa, muista se.
Etkä varmaan kohtele lastasi kuten äitisi on kohdellut sinua ja kerro aina lapsellesi mikä elämässä on oikein mikä väärin lapsesi kun niitä asioita ei kertomatta tiedä.
Vähän samaa olen itsekin elämässä kokenut, selkäsauna tuli milloin mistäkin, mutta ne on nyt mennyttä ja tuskinpa minäkään niitä kokonaan kykenen koskaan anteeksi antamaan, mutta ei kai tarvitsekaan koska ei niitä ole edes pyydetty anteeksi koskaan.
Muista sekin että itse saat seurasi valita, ei niitä sukulaisia ole pakko katsella jos ne antaa aina ja joka paikassa vain ja ainoastaan sitä pahaa mieltä.
Sinulla on ollut kovin vaikeaa.
Me olemme tällä palstalla amtöörejä. Enpä usko, että kukaan meistä on ammatiltaan terapeutti, joten vastauksemmekin ovat mu-tu-tunteella.
Sinun pitäisi päästä terapeutille, jonka kanssa voisit ajan kanssa keskustella nämä asiat. Onneksi on suhteesi tyttäreesi kunnossa. Hän on sinulle parasta maailmassa.
Aina olen ihmetellyt, kuinka voimakas ote äideillä lapsiinsa on. Sinäkin olet kärsinyt koko lapsuutesi ja kuitenkin pidät häneen yhteyttä, vaikka mitään tukea ei tule.
Lapsi on kärsivällinen ja pitkämielinen.
Aikuiset eivät osaa lasta arvostaa.
Voimia sinulle!
Raskas on elämäsi ollut ja ihmettelen kuinka hyvin olet kaikesta selviytynyt!
Kertomasi perusteella äitisi ei vaikuta ihan terveeltä ihmiseltä. Eli jos jollain on terapian tarvetta niin varmasti hänellä!
Minäkin neuvoisin vain, että koita päästä mahdollisimman hyvin irti äidistäsi ja tukeudu ongelmatilanteissa mielummin vaikka ystävien apuun.
Paljon olet selvästi näitä asioita pohtinut ja tulosta on varmasti myös tullut. Luota itseesi!
Kyllä sinä jaksat!
Olisikohan parasta antaa äitisi olla omillaan seuraavat muutamat vuodet. Sinä et välttämättä tarvitse hänen tarjoamaansa pompotusta. Tuo on omiaan sekottamaan kenen tahaansa tunne-elämän.
Olet pärjännyt loistavasti tähän saakka! Lapsesi antaa sinulle voimia ja positiivista henkistä palautetta. Elä vain tässäpäivässä ja nyt lapsesi kanssa ja katso vain huomiseen. Teillä kahdella tulee olemaan todella antoisa, rakastava elämä.
Niin vaikeaa kuin onkin unohtaa menneisyys, hyväksy se elettynä elämänä ( sehän on jo mennyttä) ja todellakin jätä äitisi rauhaan ja täysin omilleen.
Et sinä eikä lapsesi tarvitse hänen tuottamaa epävarmuutta tai pahaa mieltä kerta toisensa jälkeen.
Suurin osa maailman lapsista pärjää loistavasti ilman mummeja! Lapsesi EI menetä kovin paljoa vaikkei vietäkkään aikaansa tuonlaisen "mummin" kanssa. Päinvastoin!
Minusta anteeksiantoa ei voi pakottaa.
Sitä voi teeskennellä, mutta viha ei katoa.
Terapia jossa saa purkaa vihaa, surua voi autaa.
Itse olen käynyt pitkäntien suhteessa vanhempiini.
Kävin terapiassa. Nykyään he ovat muuttuneet jonkinverran, mutta kun olin lapsi elämämme oli hirveää. isä käytti siskoani hyväksi, äiti ei osannut olla äiti vaan ennemminkin haki tukea meiltä lapsiltaan ja varsinkin minulta.
Olen ratkaissut asian niin, että tavallaan en anna koskaan anteeksi sitä lapsuuden aikaista todellisuutta, mutta nyt voin silti ottaa vastaan sen hyvän mihin kykenevät tänä päivänä.
En anna lastani tietenkään sinne hoitoon, mutta olemme vierailleet siellä. Tapaamiset ovat olleet mukavia. Ajatus tästä nykyisyyden ja menneisyyden ristiriidasta tuntuu käsittämättömältä. Olen hyväksynyt ristiriidan. koen , että teen oikutta sille sisälläni olevalle pikkutytölle kun en anna anteeksi, mutta samalla voin saada jotakin korvaavaa tänä päivänä.
Tietenkään suhde ei ole syvää luottamusta ja on aina minun ehdoillani.
Tällaiseen tasapainoon pääseminen asian kanssa on vaatinut terapian ja sen, että olen saanut vihata ilman syyllisyyttä.
Hyvinhän olet klaarannut vaikeuksien läpi.Masennus
voi hiipiä jos on paljon käsittelemättömiä asioita.
Tunnut järkevältä tytöltä.Mitä jos yrittäisit hyväk
syä äitisi tasapainottomuuden ja ahdistuneisuuden
menneisyydessä ja nykyisyydessä etkä odottaisi hänel
tä käytöstä johon hän ei ilmeisesti kykene.Eihän nor
maali äiti kieltäydy auttamasta.Tukeudu tasapainoi-
siin ihmisiin,kuten lapsesi isä ilmeisesti on.Uskon
että selviydyt ja saat elämääsi toivomiasi asioita!
Hei, kiitos teille kaikille kannustavista ajatuksistanne ja mielipiteistänne! Olen tässä itsekin nyt tullut siihen johtopäätökseen, etten halua enää vastaanottaa äitini antamaa pahaa mieltä ja sättimistä, en itseni enkä lapseni takia, joten päätin katkaista välit kokonaan. Ainakin vähäksi aikaa, jotta saamme olla rauhassa ja keskittyä omaan elämään ilman kenenkään puuttumista asioihimme.
Äitini on yrittänyt tavoittaa minua puhelimitse, mutta en ole vastannut mitenkään, sillä tiedän jo, ettei hän soittele perään auttaakseen vaan kyselläkseen, että onko oppi mennyt perille. Jos hän vielä soittelee, varmastikin jossain vaiheessa, niin ajattelin laittaa tekstiviestin ja kertoa tilanteesta niin, että ymmärtää jättää meidät rauhaan.
Kävin aamulla näyttämässä työterveyslääkärille koipeani (kun loukkasin sen auton alle jäädessäni), joka nyt näyttää jo ihan hyvältä. Työterveyslääkäri jotenkin huomasi surkean oloni ja siitä tulikin sitten pitempi reissu - laittoi minut sairaslomalle masennuksen vuoksi eli nyt sitten pääsen kunnolla ammattiauttajan puheille heti huomisaamuna ja jatkan sairaslomaani ainakin viikolla, näin alustavasti. En tahtoisi jäädä kotiin pyörimään ja miettimään asioita, mutta nyt on kuulemma erittäin tärkeätä päästä käsittelemään näitä asioita alusta loppuun ennenkuin pääni hajoaa lopullisesti.
Uskon kovasti, että jossain vaiheessa pystyn irrottamaan menneisyydestä ja hyväksymään asiat niinkuin ne on, mutta siihen on vielä pitkä matka. Onneksi minulla on lapseni, jonka vuoksi ponnistella ja rakentaa omaa elämää uudelta pohjalta. Tämä katkeruus, kiukku, suru ja pettymys syö sisältä ja haluan niistä eroon. Toivon kovasti, että terapia auttaa ja tiedän, että minun itseni on tehtävä se suurin työ, mutta ainakin yritän.
Teitä muitakin tuntuu olevan, joten tsemppiä teillekin ja aurinkoista kevättä :)
että päätit hakea itsellesi tomerasti apua ja antaa itsellesi mahdollisuuden päästä tasapainoon. Vaikka kaikilla lapsilla ei valitettavasti ole sellaisia vanhempia kuin he tarvitsisivat, ei kuitenkaan ole koskaan liian myöhäistä tehdä itselleen onnellinen aikuisuus.
Voimia jatkoon!
ja melkein kihahti kyyneleet silmiin, kun luin tarinasi.
Sinä selviät varmaan avun turvin ja nautit lapsestasi.
Olet hieno ihminen ja varmaan lapselle ainutlaatuinen äiti.
Hyvää, että olet ottanut etäisyyttä äitiisi ja keskityt omaan elämääsi. Hän ei millään tavalla tue sua vaan mieluummin repii.
Kaikkea hyvää Sinulle
En ole mikään psykologi, mutta musta on ilmiselvää, että äitisi ei ole kyennyt aidosti rakastamaan muita (kuin itseään). Kuulostaa siltä, että hänen empatiakykynsä muita kohtaan on jokseenkin olematon ja että hän on hirvittävän itsekäs. Äitisi äidinrakkaus on kyllä aika hakusessa. On täysin luonnotonta että ei auta omaa lastaan mm. kuvaamasi laisen onnettomuuden kohdatessa.
Äitisi on sinulle selvästi velkaa useamman anteeksipyynnön, mutta kuvaamasi perusteella hän ei aio pyytää anteeksi saatika hyvittää tekojaan. Lapsenrakkaus on luonteeltaan sellaista, että se kestää kaikenlaista ja jaksaa toivoa. Vielä aikuisenakin. Luultavasti tunnet itsesi yhä pikkutytöksi turhautuessasi äitisi tunnekylmyyteen. Tämä tunne ei tule väistymään eikä kokemasi suru tule koskaan väistymään, mikäli odotat äitisi panostavan asiaan. Hän vaikuttaa hyvin narsistiselta persoonalta.
Takuuvarma voit olla siitä, että hän pitää itsestäänselvyytenä, että sinä olet olemassa häntä varten, kun hän vanhenee. On epätodennäköistä että hän muuttuu kannaltasi vähemmän loukkaavaksi ihmiseksi, sillä anteeksipyyntöä sinun ei ehkä kannata odottaa. Ja jos se tuleekin, onko se vain mekaaninen anteeksipyyntö, vai ihan aito halu selvittää asiat pohjia myöten. Ilman jälkimmäistä aito läheisyys ei varmaan voi toteutua.
Voimia sinulle, kuullostat ihmiseltä johon voi täysin luottaa. Lapsesi on mitä parhaimmassa turvassa sinun luonasi. Olet joutunut kestämään sellaista mikä olisi murtanut monen ihmisen. Olet hakenut tukea ulkopuolelta mikä on loistavaa. Ja hyvä että olet saanut. Tärkeintä ei ole perheen koko vaan se että luot perheellesi ihanteelliset olot mitä ikinä kykenet ja voit.
Älä välitä kommelluksista mitä elämä heittää eteen. Lompakon häviämiset ovat täysin normaaleja sattumuksia mitä sattua kenelle tahansa, minullekin. On todella valitettavaa että äitisi on tuollainen. Olet varmaan jo ymmärtänyt ettet voi luottaa häneen ihmisenä etkä äitinä. Olet siis tilanteessa jossa luot oman elämän ilman äitisi tukea tai turvaa. Tartu siis toimeen. Luo oma tukiverkkosi mahdollisten hankalien tilanteiden varalle. Tukiverkkoosi voi kuulua lapsesi isä, ystäväsi, naapurisi. Tukiverkon rakentaminen on työlästä.Mutta varautuminen ei ole pahasta. Tukiverkon rakentaminen ei ole itsetarkoitus. Ja tarkoitan sitä että luo itsellesi mielikuvva ympärillä olevista ihmisistä mitä tehtäviä heille voisit tarpeen tulleen antaa.
Varaudut samalla kieltäytymisiinkiin.
Olet joutunut itsenäistymään turhankin nopeasti. Nyt olet kuitenkin tilanteessa jossa huolehdit vain itsestäsi ja pienokaisestasi. Muista tämä siis vain itsestäsi ja pienokaisestasi. Muut tulevat sitten kakkosina perässä. Olet muuttunut
todella, siis todella aikuiseksi ,täysin yksin.
Aikuiseksi muuttuminen on todella rankkaa.
En voi antaa omakohtaisia kokemuksia yksinäisyydestä. Mutta tiedän mitä on olla jonkin asian kanssa yksin. Et voi kertoa, ja vaikka kertoisit kukaan ei ota sitä ns omaksi asiaksi.
Tällöin tuntee maailman painon harteillaan.
Jos voisin, ottaisin osan painosta harteilta pois. Haavettasi isommasta perheestä älä hautaa, olet sellainen äiti jota maailma kaipaa. Huolehtivainen, vastuuntuntoinen, rohkea ja rakastava.
Sinun ei tarvitse sitoutua vielä kehenkään. Teet juuri niin kuin tunnet. Jätä vanhat muistot taaksesi ja keskity nyt omaan pienokaiseesi ja tee uusia muistoja. Muistoja jotka ovat muistamisen arvoisia.
Kiitos sinulle aivan ihanasta kommentistasi ja teille muille myös! Tuli ihan tippa linssiin lukiessa teidän vastauksia, sillä tunsin, että en ole yksin tässä maailmassa ja löydän voimaa sisältäni, jos haluan.
Olen käynyt nyt juttelemassa terapeutille ja saanut tähän asiaan välimatkaa, mikä on tehnyt todella hyvää. En ole ollut missään tekemisissä äitini kanssa ja huomaan itsessäni muuotoksen, joka olisi pitänyt tapahtua jo vuosia sitten - mutta parempi nyt kuin ei milloinkaan. Ymmärrän täysin, kuinka lapsuuteni on ollut kaikkea muuta kuin hyvä ja kuinka äitini on ollut ilmeisesti täysi narsisti. Nyt onkin ihanan vapaata hengittää ja keskittyä omaan elämään ja olla hyvä äiti lapselleni, kun kukaan ei ole koko ajan mollaamassa ja neuvomassa. Olen jopa nauttinut todella paljon äidin roolistani ja viettänyt tyttäreni kanssa runsaasti laatu-aikaa, ja haaveillut isommasta perheestä - ehkä se joku päivä vielä toteutuu, kuka sen tietää :)
Aurinkoista kevättä teille kaikille ja muistakaa nauttia elämästä!