Purkaan tänne hiukan pahaa oloani, jos tämä kirjoittelu auttaa ees jotain toista. Avoerosta on kulunut jo aikaa, mutta oma olo ei ota parantuakseen. Ikävä ja kaipuu ovat uskomattomia. Ollaan muutamia kertoja kyllä nähty, ne kerrat ei tosiaan helpottanut oloa kun näkemisen ajaksi, kun halasimme oli sisälläni uskomattoman hyvä olo. Yksinäisyys on kauhea tunne ja olen todella yksinäinen. Tämä on niin raastavaa ja tulee mietittyä miten kauan tätä kestää ja miten tätä jaksaa. Sain elää rakkaani kanssa elämäni ihaninta aikaa, kun hän päätti lähteä muuttui elämän paras aika elämäni pahimmaksi painajaiseksi, tätä painajaista näen unissani ja kaikenlisäksi vielä hereillä ollessani. Toivon etten elämäni aikana tule ikinä rakastamaan ketään yhtä paljon, en tosin usko että ihminen voisi rakastua useampaan kertaan yhtä palavasti. Tein suhteen aikana kaikkeni meidän eteen ja sinun eteen vielä enemmän. eron jälkeen olen tehnyt kaikkeni jotta saisin sinut takaisin, tiedän liian hyvin mitä olen menettänyt. Ne eivät auttaneet, mutta toivon sinun miettivän sanojani ja ottavasi vielä minuun yhteyttä. Vaikka olen saanut odottaa jo jonkin aikaa yhteydenottojasi. Minulla on vielä sisällä pieni toivonkipinä siitä että asioita mietittyäsi haluatkin palata takaisin, uskon että sinullekkin menetys on ollut suuri. Ehkä saamme vielä pujottaa sormukset takaisin sormiimme ja vastaat myöntävästi kosintaani. Ikävöin elämäni suurinta rakkautta joka on mukavin, ihanin, hauskin, kaunein ym ym nainen mitä on maailmassa tarjolla.
Elämäni
rankinta aikaa
182497
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
...tuon lukeminen sattui. Kuin omasta elämästäni.
Samoin,minuun myös kosketti,saman ihanuuden ja kivun on moni kokenut.
Minullakin on erosta jo yli vuosi ja yhä koskee, eikä jaksaisi, mutta yritetään.
Toivon, että löydämme onnemme vielä joskus.
Toivottavasti kevät tuo teille lohtua.
...ex-avomieheni kirjoittama. En olisi toivonut,että mikään meitä erottaa. Voi kun voisi unohtaa, muttei pysty. Hän on aina mielessäni ja sydämmessäni.
Toivon onnen tulevan vielä elämääsi,ja uskon siihen kun jaksat vain odottaa.
Itsekin erosin 6 vuoden suhteesta, kun muija päätti häippästä. Kyllä se aluks oli helvetin vaikeeta ja kipeetä teki, oli vaikeeta tottua asumaan yksin. Mut onneks pysty juttelee asioista jonkun kanssa ettei sentään kokoajan yksin ollu ajatuksiensa kanssa. Puolen vuoden päästä alko pikkuhiljaa tuska helpottaa ja tuli uusia kuvioita elämään.
Kyllä se siitä, älä lannistu! :)
voin kuvailla minunkin tunteita, mutta itse jätin, kun hän provosoi omalla käytöksellään jättämään. Vaikka jätin, olenkin itse se jätetty ikävä kyllä. Välillä on jo ihan kiva olo, en missään tapauksessa halua nähdä exääni silmissäni, koska se tuo vaan taas kyyneleitä,enkä varsinkaan silloin, jos hän on jonkun toisen naisen seurassa. Oikeasti en tiedä mitä tekisin, kun pelkään, että se exän uusi nainen voi olla hän jonka tunnen. Tekisi mieli mennä repimään silmät päästä siltä naiselta...Luulin, että otan tämän eron järkevästi,mutta...
Meilläkin kävi niin, en koskaan olisi halunnut, mutta tilanne ajautui hänen käytöksensä vuoksi niin pahaan kriisiin. Nyt hänellä on jo uusi, aluksi jopa monta uutta. Kaduttaa, että lähdin näitä lukemaan, tuntuu että ikävä ja tuska vain pahenee.
Samanalaista täälläkin...ei helpota pätkääkään. Joudun olemaan exäni kanssa päivittäin yhteydessä (yhteinen yritys) ja odotan kauhulla, koska se nykyinen yrittää tulla mun tontille käymään. Vaikeeta. Te olette onnellisia, kenen ei tarvitse nähdä toista.
Yksinäisyys on raastavaa, sitä tuntee olonsa niin hyödyttömäksi ja tyhjäksi, ettei sitä sanoin edes pysty kuvailemaan. Rakastat se näkyy ja kaipuu ja siitä tuleva tuska sekä kipu ovat suunnattomia.Olen ollut samassa tilanteessa, erosimme mieheni kanssa muutama vuosi sitten , sain hänet pitkän ajan jälkeen takaisin. Sinä hetkenä kun ensimmäisen halauksen saa, toivoisi että siihen liimautuisi kiinni loppuelämäksi.
Kuitenkin Kaikki on katoavaista. Koita jaksaa, sinä sentään rakastat, kaikki eivät tiedä mitä se on.
voi sinua onnellista. Voi kun voisin hypätä sinun tilanteeseen...Ihanaa..Tässä itse räpiköidään suossa ja ahdistus on mykistävää. Tuntuu, että ei selviä.
Tiedän tunteen. Ihan kuin olisit mun elämästä kirjoittanut...erosta on yli 3 kk ja viimeksi tänään itkin katketakseni. Aamulla tosiaan usein herättyäni ajattelen että kamala painajainen ja tajuan pian että se on elämäni. Tuntuu niin yksinäiseltä ja siltä, että vaikka kaikki tolkuttaa että aika parantaa, ei se pidä paikkaansa. Voimia sinulle.
Juuri se, että odottaa ja odottaa pahan olon menevän pois, mutta joka aamuun herää todellisuuden tajuten. Ahdistaa, kun tietää, että kyse ei ole kuukaudesta eikä kahdesta, vaan aikaa saattaa mennä vuosia. Minullakin on se toivonkipinä takaraivossa liian voimakkaana.
Joudumme tilanteen pakosta tapaamaan viikottain ja aina siinä kohtaamisessa on kemiaa ja sellaista, mitä kukaan ulkopuolinen ei pysty näkemään tai tajuamaan. Olemme muka virallisia ja asiallisia ja kumpikin haluaa näyttää, että minulla menee hyvin ja näytän hyvältä, mutta jotenkin se tunne on siellä ja tuntuu, että molemmat on hajalla. Toiselle olisi niin paljon asiaa ja kerrottavaa, mutta pitää pysyä virallisena. Silti odotan ja toivon sydämestäni, että toinen olisi se joka ottaisi asian puheeksi ja "hyppäisi kaulaan"...mutta ei...tulen hulluksi, kun en pysty olemaan toivomatta. Tilanne on jotenkin epätodellinen. Pitäisi mennä eteenpäin, mutta en pysty. Totaalisesti se, ettei näkisi toista voisi helpottaa, mutta se ei ole mahdollista. Näkeminen repii haavat joka kerta auki.
Olimme mieheni kanssa melkein neljä vuotta yhdessä. Kihloihin menimme puolivuotta yhteiselon jälkeen.Erostamme on jo vuosi. Näemme viikkottain yhteisen lapsemme vuoksi. Eromme johtui pelosta tuleevaisuutta kohden, vaikeudet kasaantuivat lapsemme syntymän jälkeen. Emme loppu vaiheessa osanneet enää puhua, joten pakenin. Pahalta se tuntuu päivittäin. Mietin miksi ei menty juttelemaan, selvitetty välejämme. Lähdinkö liian hätäisesti? Rakastin miestäni yli kaiken, rakastan vieläkin. Näen paljon unia meistä, yhteisistä ajoistamme. Muistelen touhujamme. Itken melkein viikotain, yritän purkaa itseäni kirjoittamalla päiväkirjaa.
Olen ollut mieheni jälkeen muutamassa suhteessa, mutten ole tuntenut sitä yhteyttä. Muutaman viikon jälkeen minua alkaa ahistaa.
Minun täytyy vain antaa itselleni aikaa parantua, Surra niin kauan kuin surettaa. Vaikemmalta tuntuu kun näemme usein. Koitan olla "kaveri" ja juttelemme pojasta ja pojan touhuista. Tekisi aina mieli hypätä ex-mieheni kaulaan ja sanoa ole tässä ja pysy.
Takaisin en häntä enää saa. Hänellä on nyt uusi suhde ja haluan hänen olevan onnellinen. Minulta vain itseltäni loppuu keinot miten pääsisin yli miehestäni? Ajattelin että jos kävisin juttelemassa jollekkin. Ainut asia mikä saa minut aina hyvälle tuulelle on rakas poikani. Hänen hymynsä ja touhunsa, silti sekin muistuttaa päivittäin minulle miehestäni. Poikani on hyvin isänsä näköinen. Kaikille samaa kokeneille voimia jokaiselle päivälle, ei ikinä tiedä mitä tapahtuu.
Viestisi on kuin omasta elämästäni - viimeiset pari vuotta elin elämäni onnellisinta aikaa rakkaani kanssa - sitä ei voinut ymmärtää kuinka onnellinen oli suhteessa, kuin vasta menettäessä toisenpuoliskon. Suhteen loppuaika oli odottelua, että koska muutamme fyysisesti eri osoitteisiin. Olen nyt surun murtama - suhteeni rakkaaseen on päättynyt. On helpottavaa kuulla, että saman tilanteen kokeneita on muitakin kuin minä. Oman hyvinvoinnin kannalta olisi parasta olla näkemättä tai kuulematta toisesta ja aika yleensä parantaa haavat, vaikka arvet jääkin. Ja tulevaisuudesta ei tiedä kukaan - jos vaikka kohtalo (jos sellaista on olemassa) palauttaisi meidät vielä yhteen. Rakkaus ja ihanat muistot jäi, joita minulta ei kukaan voi viedä pois.
en pysty elämään ilman sinua!!! Mikään ei ole mitään, kun et ole lähelläni.
...rakkaudessani ja surussani meidän takia. Voi, kun saisimme mahdollisuuden korjata virheitämme ja aloittaa alusta. Olen sinun!
Erosta on useita vuosia. Uusi suhde on kohtalainen, mutten kykene rakastamaan kun exää. Muuten elämä on hyvin. Ei päivää mene ettenkö häntä muistaisi ja ikävöisi. Jokin turvallisuuden tunne on hävinnyt. Surua vaan kestää. Luin kaikki aiheen edelliset viestit, en tiedä onko hyvä vai huono. Olen yrittänyt pokkana olla ajattelematta asiaa, mutten pysty. Alan pelätä, että tämä kestää hautaan asti.
...voitko hyvin! Luin "mopo"onnettomuudesta helsinki- turku. En ole nukkunut sen jälkeen.
Ole kiltti, sen verran vain.