On pakko kirjoittaa, koska kaipaan selvitystä ajatuksilleni ja elämälleni. En voi asiasta puhua muille, joten toivon jos jollain olisi asiallista kommenttia onko vika minussa vai ylipäätään kaikessa. Olen 26 vuotias nuori nainen. Olen aina saanut paljon huomiota ha kehuja niin ulkonäöstäni kuin luonteestanikin ilman että moista olisin kerjännyt. Kohta 7 vuotta sitten rakastuin aivan ihanaan mieheen. Periaatteessa asuimme yhdessä jo 3 päivän tuttavuuden jälkeen, kihlat vaihdettiin 5 kk yhdessä olon jälkeen. silloin vielä tunsin olevani oikein onnellinen ja iloinen,, nauravainen oma itseni. Tulin raskaaksi ja mies halusi abortin, koska ei ollut valmis lapsen tuloon. Niimpä sitten aborttiin päädyin. Mies oli sairaalassa mukana ja tuki. Kotiin päästyämme lähti mies sitten illalla juomaan.. pari päivää myöhemmin kertoi tulevasta kummiudesta, jonka oli salannut minulta viikon ajan, koska kummilapsen vanhemmat niin halusivat. Kumma,. että muille asia oli tiedossa, minulle sitä asiaa pidettiin salana. Siinä vaiheessa laitoin miehen koetukselle, että on valmis vieraan lapsen elämässä olemaan , mutta oman lapsen halusi abortoida. Sanoin, että asia oli viimeinen niitti arkussa, että suhde loppuu jos suostuu kummiuteen. Aikaa meni ja huomasi mies minun tosissaan olevan niin perui kummiuden. Elämä jatkui ja 3 vuoden seurustelun jälkeen päätimme mennä naimisiin. Alkoi häävalmistelut ja jossain vaiheessa vain tunsin ettei kaikki ole hyvin. Mies sanoikin 5 kk ennen h-hetkeä ettei halua naimisiin kanssani. Siinä vaiheessa ajattelin,että onko rakastaminen turhaa. Jotenkin kuitenkin päätimme yhteiselämää jatkaa. Tässä vaiheessa alkoivat ihmiset sanomaan, että olen muuttunut paljon, enkä ole niin iloinen kuin ennen. Meni aikaa jonkun verran, jolloin päätimme ostaa asunnon. Silloin tunsin olevani onnellinen taas. Tosin miehen pitäminen minua itsestään selvyytenä alkoi välillä ottamaan päähän. Alusta asti olen häntä yrittänyt miellyttää ja jättänyt itseni taka-alalle. Jossain vaiheessa huomasin nauttivani siitä, kuinka baareissa muut miehet kiinnittivät minuun huomionsa ja sain siitä itsetuntoani hetkellisesti kohoamaan. Tosin kaikki se pienikin itsetunto romuttui aina kotiin mennessä. On vaikea selittää miten mies saa nujerrettua itseni niin alas tuntien olevani orja ja toisen miellyttäjä. Aloin pahasti kadottaa itseni ja jouduin jo esittämään vale iloa ja vale naurua, jollainen olin ennen ollut. Todellisuudessa tunsin kadonneeni ja yritin miettiä vain mitä minulle oli tapahtunut. Tulin raskaaksi ja lapsi oli molemmin puolin toivottu. Kärsin 7 viikkoa rajusta pahoinvoinnista, jolloin mies hoiti minua ja kotia raskaan työn ohessa. Olon parannettua sain iloa siitä, että lauloin, puhuin ja ostelin tulevalle vaaville kaikki valmiiksi. Miestä pyysin myös vauvalle puhumaan ja ottamaan masukuvia, mutta eipä se mitään tehnyt. Tuntui, että väkisin tuli ostelemaan kanssani vauva tavaraa. Potkuja joskus tunnusteli, mutta niitäkin harvoin. Tuntui, että pakotin mieheni tilanteeseen missä sillä ei ollut hyvä olla. Menimme naimisiin maistraatissa ja mies lupasi tulevaisuudessa hääjuhlat. Tuntui silloinkin, että naimisiin mentiin vain, jotta mies halusi perheellä olevan oma sukunimensä. Rakas poikamme syntyi ja mies hoiti häntä alku ajan, enemmän kuin minä. Tuntui ettei mikään voi muuttua enää huonoksi. Ostimme pian pojan syntymän jälkeen oman talon. Hääjuhlia olin monesti kysellyt, mutta mies sanoi ettei ole rahaa. Silti meillä on rahaa shoppailla vaatteita, huonekaluja, tehdä reissuja yms. Tuntuu siis todella oudolta miehen vedoten rahaan. Aloin jo tuntea oloni todella tukalaksi ja yritin täyttää tyhjiötä shoppailemalla. Hetken ilo ei tosin ollut ikinä kestävää. En enää osaa aidosti nauraa ja iloa saan vain meidän pojastamme. Olen yrittänyt miehen kanssa jutella asiasta, mutta hän ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi vaan pohtii asiat omassa päässään jos on jotakin vialla. Rakastamme toisiamme, siitä voin olla varma, mutta jotenkin tuntuu, että asiat ei vain ole hyvin. Olen yrittänyt josko mentäisiin asioista puhumaan ammattilaiselle, mutta hän ei tunne sen olevan hyvä idea, eikä hän tunne meidän suhteessamme olevan mitään vikaa. Emme ole kertaakaan riidelleet yhteiselomme aikana tai siis minä kyllä riitelen, mutta mies ei sano minulle edes yhtään pahaa sanaa. Joskus kun ei jaksa kuunnella räyhäämistäni niin sanoo nätisti, että ole hiljaa.
Siispä jos jaksoitte lukea tarinamme niin toivoisin teidän kertovan asiallisia kommentteja ulkopuolisen näkökulmasta, onko minussa vika vai mikä tässä tökkii. Moni olisi varmasti kiitollinen ihanasta miehestäni, mutta itsestäni kun tuntuu, että hän on aiheuttanut oman minuuteni katoamisen vai olenko tehnyt itse itsestäni tämmöisen ja niin mikä saa ihmisen tiedostamattaan tekemään itsellensä niin?! Asia on tärkeä minulle ja toivon, että jos jollain on kokemusta samanlaisesta tilanteesta niin kertoisit tarinasi. Ehkä se auttaisi ymmärtämään mikä mättää!
Siispä jos jaksoitte lukea tarinamme niin toivoisin teidän kertovan asiallisia kommentteja ulkopuolisen näkökulmasta, onko minussa vika vai mikä tässä tökkii. Moni olisi varmasti kiitollinen ihanasta miehestäni, mutta itsestäni kun tuntuu, että hän on aiheuttanut oman minuuteni katoamisen vai olenko tehnyt itse itsestäni tämmöisen ja niin mikä saa ihmisen tiedostamattaan tekemään itsellensä niin?! Asia on tärkeä minulle ja toivon, että jos jollain on kokemusta samanlaisesta tilanteesta niin kertoisit tarinasi. Ehkä se auttaisi ymmärtämään mikä mättää!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kappale jakoa tekstiin niin sen voisi jopa lukea. Ei tuommoista sikssaktekstiä pysty lukeen.
toisila on aitoja ongelmia niin joku vitun nyyppä vaan keskittyy korjaileen toisten tekstiä...menis suolle tuo äidikielikirjoittaja ja hankkisi elämä!!!
mutta sitten vastaukseen:
jos olisin itse tuossa tilanteessa, niin varmasti harkitsisin että olisiko ero oikea ratkaisu...tai just se pariterapia tai vaikka pieni erossaolo?:)
mutta ainahan pitkään kestävisä suhteissa on vaikeuksia...kaikilla niitä on:)
Mun mielipide tästä asiasta on nyt valitettavasti semmonen, että vähän vaikuttaa siltä että olet ihan itse itsesi ajanut tuohon pisteeseen.
Miten olet voinut miestä kieltää kummiudesta sillä perusteella että teit abortin? Mies ei väkisin sinua aborttiin voi "kantaa", joten itse olet moisen homman tehnyt - siitä on turha miestä syyttää.
Mun mielestä koko tämä kertomus vaikutti jotenkin sellaiselta, että hakemalla haet ja tekemällä teet elämästäsi vaikeaa ja hankalaa.
Ja kaikki tämä syyttely, että miehesi on tehnyt sinusta sellaisen kuin nyt olet, ja vienyt ns. minuutesi. Ei pidä paikkaansa. Olet aikuinen ihminen (näin ainakin oletan), ja olet vastuussa 100% itse itsestäsi - miehesi ei ole sinun minuudesta vastuussa, etkä sinä hänen.
Mitä rakkautta se sellainen on että täytyy kokoajan toista miellyttää? Onko kyse jostain läheisriippuvaisuudesta? Pelkäätkö että jos et kokoajan miestä miellytä niin hän ekan kunnon räyhäämisen jälkeen sinut jättää? Vai miksi ihmeessä yrität kokoajan häntä miellyttää? Eikös puhdas rakkaus ja terve parisuhde perustu siihen, että saa olla oma itsensä?
En ymmärrä tuollaista että oma elämä heitetään ikkunasta ulos, ja eletään vain vähän kuin toisen elämää, ja hänen ehdoilla. Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja lopetat tuollaisen pelleilyn!
P.S. Yksi syy huonoon suhteeseenne voi olla myös siinä että ette ole kunnolla tapelleet.. Yllättävän paljon puhdistaa ilmaa jos joskus vähän ottaa toisen kanssa yhteen ja saa päästää höyryjä.
Pikkuisen vaikuttaa siltä, että olet kadottanut elämänilosi jo kauan sitten. Mikä siihen on syynä, oletko miettinyt? Päällisin puolin kaikki on hyvin, miehesi huolehtii, teillä vaikuttaa olevan talous kunnossa ja on yhteinen toivottu lapsikin.
Olit aika nuori tullessasi ensi kertaa raskaaksi ja päädyitte aborttiin, jäikö se jollakin tapaa käsittelemättä ja oliko se viitoittamassa tietä siihen, että jatkoit miehesi miellyttämistä?
Minusta tuo miehesi vaikuttaa tosi ihanalta, kyllä hän varmaan oli oikeassa siitä ensimmäisen raskauden keskeytyksestä, et ehkä sinäkään ollut valmis äidiksi niin nuorena? Mies on hoitanut sinua ja lastanne, ja on kyllä oikeassa siinäkin, että kunnon häät maksavat!
Koitapas nyt löytää itsellesi jotakin kivaa tekemistä, uusi harrastus kodin ulkopuolella voisi tehdä hyvää. Irtiotto kotiympyröistä toisinaan saa huomaamaan ne hyvät asiat paremmin ja auttaa jaksamaan arkea.
Sinultahan puuttuu kokonaan oma elämä. Mutta se ei suinkaan ole miehesi syy.
Kukin luo itse oman elämänsä.
Sen huomasi niin selvästi siitä ettet edes tiedä mikä perheenne rahatilanne on, kun kyselet sitä mieheltäsi. Eikö sinulla ole työtä/omia tuloja, omaa elämää lainkaan? Elät miehen rahoilla, ja miehen elämässä siivellä.
Lapsestasikin luovuit kun vain mies pyysi. Omaa mieltä sinulla ei ollut.
Hääjuhla lapsen jälkeen nyt on kyllä irvokas, kun on kerran naitu, niin on naitu. Häät on naimattomille. Vanhempi väki naurais teidät pellolle. Tilanne olisi nolo miehesi vahemmille ja mummeille ja muille. Siksi mies ei halua juhlia enää häitä.
Kiitoksia, että olette antaneet palautetta minulle ja tuoneet ajateltavaa. Keskustelimme myöskin miehen kanssa asioista.
Olemme suhteessa omia itsejämme, mutta itsestäni oivalsin, että yritän itseltäni liikaa mihin voimavarani eivät enää riitä. Olen liikaa yrittänyt olla täydellinen äiti, täydellinen vaimo ja täydellinen nainen. Mies sanoikin, ettei haittaa jos kotona kaikki paikat eivät ole niin tip top ym. Eikä tosiaan kukaan voi olla täydellinen vaikka kuinka yrittää. Niin kuin joku ilmaisikin, että aidossa suhteessa ihmistä rakastetaan semmoisena kuin on. Rakastan kyllä miestäni ja poikaamme, mutta en ehkä osaa rakastaa itseäni, enkä ajatella aina itseäni..
Mietin myös tuota, että eikö minulla ole omaa elämää vaan elän mieheni kautta. Se kuitenkin tuntui hiukan ristiriitaiselta, koska minulla on ystävä ja kavereita ja opiskelen liiketaloutta, tosin sitä kotona, koska haluan hoitaa poikamme itse näin ensimmäiset vuodet. Harrastuksia minulla ei tosin ole, joten jotain voisi miettiä missä olisi hetken aika itselleni.
Olen kyllä läheisriippuvainen, sen olen tiennyt kauan jo siitä etten missään vaiheessa ole ollut "yksin". Tiedän myös jos näin voi näin sanoa/ajatella niin elän liikaa perheelleni ja miehelle.
Kuitenkin asia mikä hetkautti, oli jonkun sanoma, että teen itse itselleni tämän. Tätä asiaa puitiin myös miehen kanssa, kun olin sitä ensin itse ajatellut.
Tosiaankin elämäni on aina ollut "tapahtuma rikas". Minulle on sattunut lyhyen ikäni aikana ehkä liiankin paljon. Niin hyvää, mutta paljon semmoista pahaa, mitä monikaan ei ole onneksi joutunut kokemaan tai näkemään. Tuntuu hirveältä, että olisin itse itseni vaikkakin tiedostamatta ajanut/aiheuttanut. Tosin en voi uskoa, että kaikkeen syypää voisin olla minä. Kuitenkin jos asia olisi niin, että en osaa elää "tasaista" elämää, niin silloinhan se tarkoittaa, että olen itselleni tehnyt tämän kriisin! Hiukan kyllä tuntuu hullulta...
Tuosta hääjuhlasta täytyy oikaista erään mielipidettä, että emme olisi ainoat, jotka viettäisi juhlamme näin. Tunnemme/tiedämme ihmisiä ja lähisukulaisia, jotka näin ovat tehneet ja tulevat ensi kesänäkin tekemään.Puolustaudun myös raha asiassa, koska hoidan meidän kaikki rahaan liittyvät asiat, joten perillä olen kyllä asioistamme mihin vain raha kuuluu tai on sidottu. Liiketalouden työtä työelämässäni tehtyäni ja siihen lisäkoulutuksia lisää opiskelevana tuntuisi hullulta jos en sitä hoitaisi. Tosin täytyisi antaa myös miehenkin välillä niitä hoitaa.
Tämä on ollut valtavaa itse tutkistelua ja hyvä nain. Aikaa tämä vie, että osaa katsoa itseään peiliin ja olla syyttämättä muita siitä, että en osaa tasaista elämää elää ainakaan vielä. Harrastuksia tosiaan taidan tarvita ja etäisyyttä välillä perheestäni ja antaa aikaa myös itselleni.
Pahin ongelma josta irti pääseminen ja luonteen muutosta tarvitsee on tuo täydellisyyden tavoittelu. Mies toivoi minun varsinkin tuossa asiassa ottamaan etäisyyttä, koska on mahdotonta olla missään täydellinen ja sen tiedän itsekin. Kunhan saisin sen pääkoppaanikin selvitettyä.
Kiitoksia vielä teille, jotka autoitte minua katsomaan itseäni peiliin ja tajuamaan ettei se syy ole niinkään miehessäni vaan minussa. Sitä vain ei osaa nähdä kuin oman näkökulmansa asiaan jos ei saa ulkopuolisten mielipiteitä.
kun mun elämästä!!
Meillä lapsia kaksi.Meillä häät vietettiin maistraatissa.Pikasesti syömässä käytiin.No tuli sama sukunimi.
Riidelty ei ole koskaan jos erimielisyyttä tulee mieheni menee tupakalle ja sen jälkeen nukkumaan.Kuvittele!Oo siinä sitten.Alussa sanoin et tee asialle jotain ja opettele puhumaan,mutta ei.Hänen vanhempansa kun voivat olla puhumatta päiviäkin,vaikkei olis mitään riitaa..Meillä kotona taas on kyllä riidelty ja puhdistettu ilmaa.
Aluksi se olikin kivaa kun kaikki sanoi et sullahan on mukava mies.Niinhän se onkin,mutta silti odotan joskus olevani hänelle se ykkönen.Että se näkyis..Mulle on myös sanottu,et kyllä se sua rakastaa,se kattoo sua silleen.Noo joo yks sen vanha opettaja kerran sattui sanoon,et miehelläni on sama katse kuin silloin ala-asteellakin,kun se katsoi silmiin isoilla silmillään.Heh,et se siitä rakastamisesta.
Mun mies on nössö,mukavuuden haluinen ja liian kiltti.Mukavuuden haluinen siks että roikkuu tässä perhe-elämässä vaikkei tästä mitään tule.
Tsemppiä sulle!!