Kertokaa te, joilla on sama ongelma ja jotka olette osanneet tehdä sille jotain muuta kuin erota, mikä tehoaa.
Ristiriita on vanha ja kulunut mutta tuskallinen yhä. Miehelläni ja minulla on hyvin erilainen tyyli käsitellä stressiä ja ahdistusta. Hän tykkää, ettei kumpikaan saa puhua syvimmistä huolistaan, varsinkin, jos ne ovat yhteisiä, eikä näyttää että on masentunut ja ahdistunut. Hän sanoo, että se lisää hänen ahdistustaan, ja että se ei ole kilttiä toista kohtaan.
Minä taas tahtoisin puhua ja näyttää huonon oloni, koska silloin minulla on helpompi olla. Masennukseni pienenee, kun nostan sen esille, ja tuntuu heti että sille voi tehdä jotain. Mutta jos nielen ja salaan pahan olon, se kasvaa ja muuttuu valtaviksi peloiksi, unettomuudeksi ja vatsakivuiksi ja muiksi sairauksiksi.
Olen yrittänyt selittää tätä vuosien ajan miehelleni, mutta hän sanoo, että olen itsekäs, kun tahdon helpottaa omaa oloani masentamalla hänet.
Jos yritän sanoa, että onko oikein, että meidän kummankin pahaa oloa käsitellään vain hänelle sopivalla tavalla, hän sanoo että, hänen mielestään hänen tapansa on parempi ja normaali ja minun huonompi ja epänormaali. Minua loukkaa, että hän on muuten niin kiltti mutta väittää, että haluni purkaa tunteitani on paha ja itsekäs.
Mikä tässä olisi ulospääsy? En minä mitään suurta mullistusta odota. Hän tulee suvusta, jossa ollaan hyvin hillittyjä ja pidetään etäisyyttä. Mutta kun saisi häntä tulemaan vähän vastaan, edes tajuamaan, että en ole mielenvikainen, vaikka tahdon joskus olla mieli maassa, itkeä ja surra. Minä tahdon pitää hänestä kiinni kaikesta huolimatta. Kertokaa te toiset, joilla on sulkeutuneita miehiä, mitä teette heidän kanssaan.
Ristiriita on vanha ja kulunut mutta tuskallinen yhä. Miehelläni ja minulla on hyvin erilainen tyyli käsitellä stressiä ja ahdistusta. Hän tykkää, ettei kumpikaan saa puhua syvimmistä huolistaan, varsinkin, jos ne ovat yhteisiä, eikä näyttää että on masentunut ja ahdistunut. Hän sanoo, että se lisää hänen ahdistustaan, ja että se ei ole kilttiä toista kohtaan.
Minä taas tahtoisin puhua ja näyttää huonon oloni, koska silloin minulla on helpompi olla. Masennukseni pienenee, kun nostan sen esille, ja tuntuu heti että sille voi tehdä jotain. Mutta jos nielen ja salaan pahan olon, se kasvaa ja muuttuu valtaviksi peloiksi, unettomuudeksi ja vatsakivuiksi ja muiksi sairauksiksi.
Olen yrittänyt selittää tätä vuosien ajan miehelleni, mutta hän sanoo, että olen itsekäs, kun tahdon helpottaa omaa oloani masentamalla hänet.
Jos yritän sanoa, että onko oikein, että meidän kummankin pahaa oloa käsitellään vain hänelle sopivalla tavalla, hän sanoo että, hänen mielestään hänen tapansa on parempi ja normaali ja minun huonompi ja epänormaali. Minua loukkaa, että hän on muuten niin kiltti mutta väittää, että haluni purkaa tunteitani on paha ja itsekäs.
Mikä tässä olisi ulospääsy? En minä mitään suurta mullistusta odota. Hän tulee suvusta, jossa ollaan hyvin hillittyjä ja pidetään etäisyyttä. Mutta kun saisi häntä tulemaan vähän vastaan, edes tajuamaan, että en ole mielenvikainen, vaikka tahdon joskus olla mieli maassa, itkeä ja surra. Minä tahdon pitää hänestä kiinni kaikesta huolimatta. Kertokaa te toiset, joilla on sulkeutuneita miehiä, mitä teette heidän kanssaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Puhu ihmeessä huolistasi jos se sinua auttaa niiden käsittelyssä -mutta älä miehellesi jos hän sitä tahdo! Voitatte molemmat. Puh ystävälle, terapeutille, äidillesi. Kirjoita vaikka (se voi muuten myös auttaa) tai pura nettiin nimettömänä. Sinulla on oikeus omaan ksätitelytapaasi, ja miehellä omaansa. Ei sitä ole pakko jakaa :D
***
ei ole ketään jolle puhua? En kertonut, että monet murheeni johtuvat siitä, että minulta ovat ikävän kohtalon iskusta ne ainoat muut läheiset ihmiset, joille olen voinut avautua, kuolleet tai kuolemassa pois. Surullisen nuorina vielä jotkut. Minulla ei ole ollut paljon lähiystäviä enkä ole itsekään hyvin avomielinen. Vanhempani ovat kuolleet, ainoa elossa oleva sisaruksistani, jonka kanssa olen ollut läheinen, sairastaa vaikeaa syöpää. En voi rasittaa häntä suremalla hänen kuultensa ja nähtensä.
En ole valmis uskoutumaan kaukaisemmille ystävilleni. Eräs kysyi kummissaan, kun vähän aloitin varovasti, että olen masentunut, että mitä minulle puhut, mikset puhu miehellesi, onko teidän suhteessa jotain vikana?
Terapiaa vierastan, en minä ole raskaasti masentunut eikä psyykeni ole sairas. En tahdo viedä terapiaa sellaisilta jotka ovat tosi hädässä ja esimerkiksi itsemurhan partaalla. Olen vain surullinen ymmärrettävistä syistä, koska elämä on raskasta ja sen taakkaa on ikävä kantaa yksin. En ole myöskään kovin varakas enkä tahdo rasittaa talouttamme juoksemalla terapeutin luona vain itkemässä normaaleja huolia.
Ajattelin tänään, että alan pitää päiväkirjaa, vaikka en ole tottunut pitämään sellaista. Tänne nettiin kirjoittaminen tuntui jo vähän auttavan. Ei se ole sama kuin joku joka lohduttaa, mutta parempi kuin ei mitään.
Olen sitä mieltä että myös hankalista jutuista on parisuhteessa syytä voida puhua. Puolisosi ei kuuntele sinua, mutta auttaisiko joku asiaa käsittelevä kirja? En nyt osaa tähän hätään mainita nimeltä mitään, mutta kirjastosta varmasti saa apua.
Kirjoittaminen on toki parempi kuin ei mitään, voithan ryhtyä vaikka meilinvaihtoon jonkun toisen ystävää kaipaavan kanssa. o/