vielä yrittää..?
Tässä elellään 10 vuoden avioliiton raunioilla - siltä ainakin juuri nyt tuntuu. Kun mentiin yhteen, sain miehen lisäksi elämääni kaksi villiä pikkupoikaa joka toinen vkl. Ihan mukavaa elämää, rakennettiin okt, saatiin yhteinen tytär. Varsin pian mies alkoi oleskella enemmän verstaassaan ja harrastuksissaan kuin meidän kanssamme - emme kuulemma tarvinneet häntä..? Ehkä näin olikin - lakkasimme kaipaamasta, kun hän oli niin paljon pois. Silti en hetkeksikään unohtanut huolehtia myös miehen tarpeista, kotiasiat olivat kunnossa ja seksiäkin kohtuullisesti.
Vuodet vierivät, ei mitään isoja ylä- eikä alamäkiä, kunnes lähiomaiseni sairastui ja kuoli. Silloin olisin kaivannut oman kumppanin tukea, mutta hän pysyi etäällä. Menipä jopa tokaisemaan hautajaisten jälkeen, että mitäs siinä nyt enää kuljet naama nurinpäin... Loukkaannuin siitä syvästi, käännyin yhä enemmän elämään tyttäreni kanssa, ystäviini tukeutuen raskaana aikana. Mies tästä suivaantui: ystävät ovat niin paljon tärkeämpiä kuin hän... Ehkä näin olikin - puolustan itseäni sillä, että tuona aikana kaipasin myötäelämistä ja tukea ; mieheni taas kaiketi odotti minun jatkavan itsensä paapomista...
Kolme vuotta tässä on nyt tahkottu. Hetkellisesti olin ihastunut jo toiseen, mutta onneksi huomasin lopettaa ajoissa enkä sitä kautta mutkistaa tätä tilannetta kotona entisestään. Miehellä on hyvä naispuolinen ystävä työn puitteissa - tai hän kyllä kiistää ko henkilön olemassaolon, mutta pienellä paikkakunnalla kun ollaan, kuulin huhua jo ennen kuin osasin itse mitään epäilläkään.
Seksi kuoli väliltämme parisen vuotta sitten - joten yhdistäviä tekijöitä ovat enää tytär ja okt. Eilen kysyin miehen fiiliksiä tilanteemme suhteen. Kysyin, miltä hänestä tuntuu? Sain kuulla, että mitäpä hänellä sitten - mutta hän tietää, että minä haluan lähteä... Seurasi pitkä kina siitä, miten hän tietää niin hyvin, miltä minusta tuntuu!? Miten voisi tietää, kun en itsekään ole selvillä vesillä ajatuksineni! Ja hänellä itsellään ei ilmeisesti ole mitään mielipidettä... Ei muuta kuin että mene sitten, josset voi edes vieressä nukkua.
Alkaa olla repusta eväät todella vähissä. Eilen miehen kanssa puhuessa oli jotenkin epätodellinen olo: ympärillä rakkaudella yhdessä rakennettu talo, periaatteessa puitteet hyvälle elämälle olemassa... Mutta yhteys toiseen täysin kuralla, päällimmäisenä vain jonkinlainen voimattomuuden tunne ja lohduttomuus, kun toisessa ei enää mikään liikauta.
Onko vastaavanlaisesta tilanteesta kuiville räpiköineitä tai jollakulla jotain rakentavaa sanottavaa tähän kaaokseen..?
Tässä elellään 10 vuoden avioliiton raunioilla - siltä ainakin juuri nyt tuntuu. Kun mentiin yhteen, sain miehen lisäksi elämääni kaksi villiä pikkupoikaa joka toinen vkl. Ihan mukavaa elämää, rakennettiin okt, saatiin yhteinen tytär. Varsin pian mies alkoi oleskella enemmän verstaassaan ja harrastuksissaan kuin meidän kanssamme - emme kuulemma tarvinneet häntä..? Ehkä näin olikin - lakkasimme kaipaamasta, kun hän oli niin paljon pois. Silti en hetkeksikään unohtanut huolehtia myös miehen tarpeista, kotiasiat olivat kunnossa ja seksiäkin kohtuullisesti.
Vuodet vierivät, ei mitään isoja ylä- eikä alamäkiä, kunnes lähiomaiseni sairastui ja kuoli. Silloin olisin kaivannut oman kumppanin tukea, mutta hän pysyi etäällä. Menipä jopa tokaisemaan hautajaisten jälkeen, että mitäs siinä nyt enää kuljet naama nurinpäin... Loukkaannuin siitä syvästi, käännyin yhä enemmän elämään tyttäreni kanssa, ystäviini tukeutuen raskaana aikana. Mies tästä suivaantui: ystävät ovat niin paljon tärkeämpiä kuin hän... Ehkä näin olikin - puolustan itseäni sillä, että tuona aikana kaipasin myötäelämistä ja tukea ; mieheni taas kaiketi odotti minun jatkavan itsensä paapomista...
Kolme vuotta tässä on nyt tahkottu. Hetkellisesti olin ihastunut jo toiseen, mutta onneksi huomasin lopettaa ajoissa enkä sitä kautta mutkistaa tätä tilannetta kotona entisestään. Miehellä on hyvä naispuolinen ystävä työn puitteissa - tai hän kyllä kiistää ko henkilön olemassaolon, mutta pienellä paikkakunnalla kun ollaan, kuulin huhua jo ennen kuin osasin itse mitään epäilläkään.
Seksi kuoli väliltämme parisen vuotta sitten - joten yhdistäviä tekijöitä ovat enää tytär ja okt. Eilen kysyin miehen fiiliksiä tilanteemme suhteen. Kysyin, miltä hänestä tuntuu? Sain kuulla, että mitäpä hänellä sitten - mutta hän tietää, että minä haluan lähteä... Seurasi pitkä kina siitä, miten hän tietää niin hyvin, miltä minusta tuntuu!? Miten voisi tietää, kun en itsekään ole selvillä vesillä ajatuksineni! Ja hänellä itsellään ei ilmeisesti ole mitään mielipidettä... Ei muuta kuin että mene sitten, josset voi edes vieressä nukkua.
Alkaa olla repusta eväät todella vähissä. Eilen miehen kanssa puhuessa oli jotenkin epätodellinen olo: ympärillä rakkaudella yhdessä rakennettu talo, periaatteessa puitteet hyvälle elämälle olemassa... Mutta yhteys toiseen täysin kuralla, päällimmäisenä vain jonkinlainen voimattomuuden tunne ja lohduttomuus, kun toisessa ei enää mikään liikauta.
Onko vastaavanlaisesta tilanteesta kuiville räpiköineitä tai jollakulla jotain rakentavaa sanottavaa tähän kaaokseen..?
Vastaukset 6
Vanhimmat
En näkisi tilannettasi lainkaan toivottomana.Teillä-
hän on puheyhteys.Älä anna menneitten tahdittomien
tokaisujen kiertää päässäsi.Jokainen puhuu tasoltaan
Sinulla on paljon menetettävää jos päädyt eroon.Mitä
tehdä? On parisuhdeterapiaa on myös mahdollista ot-
taa asia puheeksi miehesi kanssa ,miksi onnellinen
yhteiselämän alku on lakastunut.Viettäkää vaikka kyl
pylä-viikonloppu ja puhukaa sydänpussista saakka.Ei
ole ainoastaan kyse teistä vaan myös lapsistanne.
Parisuhde-oppaat avuksi jos tuntuu kivikkoiselta!
En lähtisi erohelvettiin itse vapaaehtoisesti. Kuks tietää, tuleeko Sinusta yhtään sen onnellisempi sinkkna tai uudessa suhteessa.
Anna arvoa kumppanillesi ja mahdollisuus nähdä asiat Sinun kannaltasi.
Tsemppiä vaan, ja paljon!
parisuhdeoppaitakin on lueskeltu. Kummallakaan ei ole hirveä luotto ns ammattiapuun eikä oppaisiin - molemmat aikoinaan kävivät neuvonnassa ensimmäisten liittojensa loppumetreillä. Itse siis olin eronnut lapsettomasta liitosta ennen nykyisen mieheni tapaamista.
Puheyhteys, niin... Jos jatkuvaa piikittelyä ja vittuilua sellaiseksi voi kutsua, se meillä on. Vkl kaksin ei onnistu - miten voisi, kun tuskin siedämme toisiamme tällä hetkellä samassa huoneessa..? Juuri tänään on kyrsinyt erityisesti se, että mies tuntuu olevan sillä kannalla, että kunhan hän vain saisi "piparia", kaikki ongelmat ratkeisivat... Eipä hänelle tule mieleen, mistä pipariton kausi johtuu - se on seurausta jostain, ei syy tähän ankeuteen.
Että tällasta tänään. Omia johtopäätöksiäni teen...
Näin se tuntuu juuri moni avioliitto kaatuvan. Valitettavasti miehesi on jo pitkän aikaa hakenut ja saanut sitä piparia muualta. Se on miehen luonto sellainen, että jos se piparijuttu kotona loppuu, niin sitä hankitaan muualta. On kyllä varmaan inhottavaa maata sen miehen kanssa, joka ei sitten muuten juuri osallistu perheen arkeen eikä enää juhlaankaan.
Itse kävin vaimoni kanssa yhteisissä perhe terapia istunnoissa ja kysyin, että mitä meidän tulisi nyt tehdä. Terapian vetäjä sanoi että ensimmäinen siirto on alkaa nukkua samassa sängyssä. Näin tehtiin ja hetken menikin ihan kivasti, kunnes erään terapiaistunnon jälkeen tokaisin vaimolleni kiukuissani, että erotaan sitte prk.. SITÄ ei olisi pitänyt tehdä. Siellä istunnossa kaivettiin kaikki haavat auki ja mä tulin loukatuksi.....omasta mielestäni.?!
Eräänä yönä sitten kun olin pidemmällä työmatkalla vaimo oli kerännyt tavarat yhteisestä kodistamme ja lähtenyt. Olin todella työmatkalla, enkä maistelemassa kenenkään piparia. Nyt itken täällä kotona joka ilta yksinäisyyttäni ja yritän pohtia syytä elää vielä huomiseen. Ne on kai lapset, joita on 3.
Teilläkin sen yhteisen elämän uudellen aloittamiseen täytyy löytyä kummaltakin tahtoa ja aitoa "rakkautta"....mitä se sitten ikinä onkaan. Ei auta jos vaan toinen haluaa ja on valmis yrittämään.
Loppuaikana meilläkin sujui seksi hyvin ihan viimeisiin päiviin saakka, enkä olisi ikinä uskonut, että hän lähtee noin vaan. Olen nyt käpertymässä tänne neljän seinän sisälle ja tulossa ihan totaalisesti loppuun...en uskalla hakea apua ja ystävät on jääneet. EN toivo tätä kenellekkään. Et ole yksin. Hyvää jatkoa sinulle.
Vaikka toivottomalta tuntuu,olette kuitenkin ihmisiä
joilla on sydän ja aivot.Jos olette niin pettyneitä
toisiinne ja aggressiivisia että ette voi olla samas
sa huoneessa,on sekin "tunnetta"eikä välinpitämättö-
myyttä.Miksi te halveksitte toisianne?Jos olette vä-
syneitä,stressaantuneita,masentuneita,nehän ovat hoi
dettavia asioita.Jokainenhan tavoittelee mielekästä
ja onnellista elämää.Ei se elämä erollakaan aina
muutu paremmaksi.Jospa vaihtaisitte puhetyyliä jo
lastennekin tähden.Miksi rakastuitte toisiinne?
liian paljon selvittämättömiä asioita kasaantunut väliimme... En ole puhdas pulmunen itsekään (viittaan tuohon vanhaan ihastukseeni) mutta miehen jatkuva pieni valehtelu rassaa ; esim tätä työkaveriaan ei muka ole edes olemassa - silti nainen itse sanoo heillä olevan jotain tekeillä (maailma on pieni, tunnen hänen kaverinsa kaverin). Kaikenlaista pientä vilppiä on paljastunut - herää kysymys, miten pitkään ja miten isossa valheessa ollaan eletty..? Joka tapauksessa rassaa valtavasti se, että minä olen tuon pikku-ihastukseni jälkeen ollut syntipukki aivan joka asiassa. Lyhyesti sanottuna kunnioitus ja luottamus täysin kuralla tässä taloudessa.