En tiedä kuuluisiko tämä jutunaihe tälle palstalle, mutta kyllä tää asia on mun suhteeseeni poikaystävääni vaikuttanu.
Mulla kuoli veli viime keväänä...Se hukku, ja ikääkin oli vasta 24vee. Kokeneen kalastajan vei harrastus mennessään.
Eihän sitä asiaa voinu aluksi uskoa, mutta sitten tuntu että ok, asia vaan on näin. Asiasta pysty puhumaan välillä ihan normaalista, välillä taas oli vaikeampaa.
Olin mielestäni avoin poikaystävälleni asiasta, mutta ajan mittaan aloin olla sulkeutuneempi..Pidin ajatukset sisässäni, jossa ne mylläsivät kuin mikäkin myrsky. Jos hän kysyi mikä vaivaa, sanoin vaan ettei mikään. Totuushan oli jotain aivan muuta. En tiedä mikä minuun meni, tuntui että ei se ketään liikuta mitä mä siitä ajattelen, en halunnut näyttää suruani muille. Vaikka kovaa koski, halusin olla urhea, mikä kai osaltaan sai minut niin hiljaiseksi asiasta.
Ongelmat asiasta alkaa nyt vasta kunnolla näkymään. Olen tosi masentunut välillä ja tiedän että kaikki lähimmäiset varsinkin poikaystäväni on tukena. Kuitenkin asiasta en osaa/tahdo puhua.. Haluaisin ehket jonkun vähemmän tutun kuuntelijaksi ja lohduttajaksi. Välillä niin tuntuu ettei kukaan ymmärrä, osaa sanoa mitään.
Haluisin vaan tietää, onko muilla kokemuksia lähimmäisen äkillisestä kuolemasta ja kuinka se on vaikuttanut parisuhteeseen? Mistä siihen sisällä olevaan tuskaan saisi apua..??

Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinulta on sureminen jäänyt surematta. Panttaamalla sitä sisälläsi se vain kasvaa, vaikka esität urheaa kuinka pitkään tahansa.
Läheisesi surevat veljesi kuolemaa myöskin,
kyllä he ymmärtävät miltä sinusta tuntuu,sinun täytyy avautua läheisillesi js surra yhdessä heidän kanssaan. Ajanmittaan se asettuu sellaiselle tasolle, ettei se uhkaa mielen terveyttä. Tsemppiä jatkoon!
Mulla on kokemusta... Mun isoveli kuoli kans hukkumalla, siitä on nyt kulunut aikaa jo yli 3 vuotta... Ei siihen tuskaan auta mikään, ainakaan mulla. Kannattaa varmaan mennä ammattiauttajalle, minä en menny ja oon nyt katunutkin sitä... Ei kai se myöhäistä ois tietenkään nytkään, mutta...
Meillä parisuhde syveni entisestään, mikä on aika ihme, kun en paljon muista ensimmäisitä vuosista tapahtuneen jälkeen.
Kyllä sinä apua löydät ja saat. Käypä kuntasi mielenterveystoimistossa. Älä pelkää äläkä säiky sinne menemistä. Olet kohdannut suuren menetyksen ja surun. Sinun pitäisi käydä sitä läpi. Suru on osa ihmisyyttä niin kamalaa kuin se oikeasti onkin. Älä jätä poikaystävääsi asian ulkopuolelle. Etäännytte vielä toisistanne, kun toinen ei tiedä mitä sinulle nyt oikeasti kuuluu. Voimia sinulle.
Kylläpä kuulosti tutulta... Mun isä kuoli vuosi sitten. Aluksi mä surin ja juttelin mieheni kanssa ja hän osasi hyvin mua lohduttaakin, mutta jonkin ajan kuluttua halusin olla vain yksikseen.
Mua surutti, masensi, itketti iltaisin mutta en kuitenkaan halunnut puhua asiasta mieheni kanssa. Musta tuntui että se on mun oma asia ja mun oma suru, vaikka olisinkin kaivannut lohduttajaa. Ja teen surutyötä edelleen, ei se tuska varmaan lopu ikinä...
Tietty tuo on vaikuttanut meidän suhteeseen, olen varmaan nykyään etäisempi, onhan mulla suuri suru sydämessäni...
Mutta sylin täydeltä voimia sinulle! Aika parantaa, niin ainakin sanotaan...
Voi surutyttö, mullakin tuli ihan tippa linssiin kun luin tätä. Mahtaa ottaa tosi koville, en edes osaa kuvitella miten pahalta tuntuisi menettää oma pikkuveljeni.
Monesti vaikuttaa siltä että ympärillä olevat ihmiset ei yleensä ymmärrä miten kauan jonkin menetyksen sureminen kestää. Että he ovat aluksi tosi ymmärtäväisiä ja jaksavat lohduttaa, mutta ei heille sitten puolen vuoden tai vuoden päästä tule enää mieleen että toinen ehkä vieläkin suree kovasti. Ja itse surijaakin ehkä nolottaa se että ei ole edelleenkään päässyt asiasta yli, ja hän ei sitten uskalla/kehtaa enää näyttää suruaan ja pyytää apua. Toisethan surevat kauemmin kuin toiset, itse olen myös tuota "hitaasti paranevaa" tyyppiä.
Kuule, mene ihmeessä käymään siellä mielenterveystoimistossa. Jos opiskelet, soita Nyyytiin, tai jos olet töissä, niin käy juttelemassa ensin työterveyslääkärin kanssa ja pyydä häneltä vinkkejä mihin kannattaa ottaa yhteyttä. Usko pois, he kuulevat tällaisia pyyntöjä ja näkevät samanlaista avuntarvetta jatkuvasti. Tarvitset ehdottomasti jonkin ulkopuolisen apua, ettei surusi muutu oikeaksi masennukseksi, jota onkin sitten paljon vaikeampi hoitaa.
Ja heti kun alkaa tuntua siltä, niin kerro poikaystävällesi että suru ei ole vielä helpottanut, ja että tarvitset toipumiseen vielä lisää aikaa. Mieti millaista suhtautumista hänen osaltaan kaipaat, ja kerro se hänelle avoimesti. Haluatko että hän vain halii ja silittää, vai vie sinua elokuviin ja pitämään hauskaa, vai onko juttelutuokiot tai kenties vain telkkarin katselu vierekkäin se mitä kaipaat.
Olet ollut ihan superurhea, voit olla ylpeä itsestäsi kun olet jaksanut noinkin hyvin vaikka pidät kaiken sisälläsi. Usko pois, se helpottaa ihan mielettömästi kun käyt juttelemassa ulkopuoliselle. Olen itse kokenut sen, ei sitä osaa edes selittää miten vaikean asian kertominen ulkopuoliselle ikäänkuin vie koko taakan hetkeksi pois mielestä. Ja kun käyt vakituisesti juttelemassa jonkin aikaa, niin huomaat että helpotus alkaa olla pysyvämpi.
Koita jaksaa, kyllä se ilo vielä voittaa.
t. Annika