Luen näitä vuodatuksia, joista paistaa se, että sukupolvien välinen kuilu aina vain on olemassa. Niin se oli oman nuoruuden aikana, ja niin se on tänäänkin.
Ihminen on kivikaudelta asti ollut samanlainen, perhettään puolustava yksilö, joka ei anna toisen tuppautua reviirilleen. Kulmahampaamme ovat surkastuneet, mutta yhä me niitä näytämme, kun tunnemme olomme uhatuksi.
Eikö meidän olisi paljon helpompaa antaa nuorten elää omissa oloissaan ja itse asettua vanhuuden lepoon? Jos lapsemme ja lapsenlapsemme haluaisivat pitää yhteyttä, on heillä aivan samat keinot yhteydenpitoon kuin meillä iäkkäimmälläkin.
Nyt joku sanoo, että rakastaa lapsenlapsiaan enemmän kuin omiaan koskaan. En sanokaan, että tunteista tulisi luopua. Mutta tulisi sallia heidän elää ilman sitä taakkaa, minkä me ehkä heille kasaamme tunteillamme.
Niin kuin laulu sanoo: "Lainaa vain, oot pienokainen, lainaa mulle hetken vain."
Usein annetaan anopille neuvoksi hankkia oma elämä. Eikö sitä kannattaisi ajatella? Ikäihmisten pitäisi löytää ikäisensä ihmiset, liittyä harrastuksiin, saada uusia ystäviä ja olla vain suvun jäsen, joka kutsutaan mukaan kutsuille.
Ennen niin oli. Isovanhemmat olivat kaukaisia, miellyttäviä ja vanhoja, joita käytiin tervehtimässä ja käyttäydyttiin hillitysti vierailun ajan. Miksi siitä on luovuttu ja ruvettu ikään kuin piikomaan seuraavan sukupolven arjessa. Kaikki latistuu, kun pikkuasioista tulee suukopua.
Eikö anoppien aika olisi nyt asettua miettimään, mitä oikein odottavat elämältä tästä eteenpäin!
Ihminen on kivikaudelta asti ollut samanlainen, perhettään puolustava yksilö, joka ei anna toisen tuppautua reviirilleen. Kulmahampaamme ovat surkastuneet, mutta yhä me niitä näytämme, kun tunnemme olomme uhatuksi.
Eikö meidän olisi paljon helpompaa antaa nuorten elää omissa oloissaan ja itse asettua vanhuuden lepoon? Jos lapsemme ja lapsenlapsemme haluaisivat pitää yhteyttä, on heillä aivan samat keinot yhteydenpitoon kuin meillä iäkkäimmälläkin.
Nyt joku sanoo, että rakastaa lapsenlapsiaan enemmän kuin omiaan koskaan. En sanokaan, että tunteista tulisi luopua. Mutta tulisi sallia heidän elää ilman sitä taakkaa, minkä me ehkä heille kasaamme tunteillamme.
Niin kuin laulu sanoo: "Lainaa vain, oot pienokainen, lainaa mulle hetken vain."
Usein annetaan anopille neuvoksi hankkia oma elämä. Eikö sitä kannattaisi ajatella? Ikäihmisten pitäisi löytää ikäisensä ihmiset, liittyä harrastuksiin, saada uusia ystäviä ja olla vain suvun jäsen, joka kutsutaan mukaan kutsuille.
Ennen niin oli. Isovanhemmat olivat kaukaisia, miellyttäviä ja vanhoja, joita käytiin tervehtimässä ja käyttäydyttiin hillitysti vierailun ajan. Miksi siitä on luovuttu ja ruvettu ikään kuin piikomaan seuraavan sukupolven arjessa. Kaikki latistuu, kun pikkuasioista tulee suukopua.
Eikö anoppien aika olisi nyt asettua miettimään, mitä oikein odottavat elämältä tästä eteenpäin!
Vastaukset 9
Vanhimmat
"Ennen niin oli. Isovanhemmat olivat kaukaisia, miellyttäviä ja vanhoja, joita käytiin tervehtimässä ja käyttäydyttiin hillitysti vierailun ajan."
Koko juttusi taisi olla provo, mutta siltä varalta, ettei ollut, niin noin ei tosiaankaan ennen ollut. Ellei sitten puhuta pelkästään nykyään elävien muistitiedon ajasta, joka ei kummoinenkaan "ennen" ole. Ennen nimenomaan miniöiden tai kotivävyjen oli tultava toimeen sellaisen tyrmäävän totuuden kanssa kuin anoppi samalla tilalla, mahdollisesti samassa talossa, jos varaa erilliseen vanhojenpirttiin ei ollut. Vasta teollistuminen pikkuhiljaa toi vuosisataiseen käytäntöön muutoksen, mutta maaseudulla käytäntö jatkui vielä pitkään. Tämmöinen historiapläjäys.
Muuten jutussasi on osa totuutta, mutta sitten pitäisi miniöiden myös muistaa, ettei narista siitä, kuinka anoppi ei auta, tai että anoppi suosii toisen lapsensa perhettä enemmän kuin miniän omaa. Jos nimittäin toisen lapsen perheessä mummon arvo lapsenlapsille ymmärretään paremmin, niin helposti tulee se mielikuva, että anoppi suosii tätä toista perhettä. Pahimmassa tapauksessa miniän kauhukuvien mukaan se näkyy aikanaan anopin testamentissa...
Yleisesti ottaen veikkaan, että suurin osa suomalaisten anoppi-miniä-suhteista on edelleen suhteellisen toimivia. Suurin osa anopeista ymmärtänee lapsensa perheen rajat ja elää myös sitä omaa elämäänsä. Ja suurin osa miniöistä tajunnee, että anoppi on myös lastenlastensa mummo, ja sen ihmissuhteen rajoittaminen on enemmän lapselta kuin mummolta pois. Todellisuus ei todennäköisesti ole niin karmivaa kuin miksi se tällä palstalla esittäytyy. Taitaa olla palstan vakionarisijat, jotka siitä anopin omasta elämästä ovat niin huolissaan. ;-)
Pärjään hyvin jo hankkimallani elämällä, joten en tarvitse uutta elämää, johon anoppeja tällä palstalla patistetaan.
En pidä miniästäni, joten ei ole ollenkaan outoa, etten halua häntä elämääni. Enhän tapaile muitakaan ihmisisä, joista en pidä.
Olis mielenkiintoista tietää, miksi miniä/anoppisuhde pakkomuodostetaan eripurasta huolimatta, kun ei nykymaailmassa siihen ole mitään pakottavaa tarvetta.
Ainakin minä elän elämääni juuri niinkuin parhaaksi näen. Lapset ovat aikuisia ja elävät omillaan omine valintoineen. En hauku miniääni, en vain pidä hänestä ja tunne on varmaan molemminpuolinen. Omassa elämässään tämä kottarainen elää myös niinkuin parhaakseen katsoo. Toimiva systeemi.
Ei pitäisi ilmeisesti yrittääkään muuta näkökulmaa kuin se totuttu ja turvallinen.
"Koko juttusi taisi olla provo, mutta siltä varalta, ettei ollut, niin noin ei tosiaankaan ennen ollut. Ellei sitten puhuta pelkästään nykyään elävien muistitiedon ajasta, joka ei kummoinenkaan "ennen" ole."
Minä puhun oman ja äitini muistitietojen ajasta. Äitini oli syntynyt v. 1902.
Isovanhemmat asuivat muualla ja heitä käytiin tapaamassa silloin tällöin. Kyllä matkustaminen maan reunalta toiselle on ollut paljon hankalampaa ennen omistusautoja. Historiapläjäys tämäkin. Myös kaupunkioloissa on asuttu vuosisatoja.
Ei ollut todellakaan tarkoitukseni usuttaa anoppeja keskinäiseen suukopuun.
Sinun kokemuksesi omalta ja äitisi ajalta on ihan samanlainen kuin omani. Tosin isovanhemmat eivät sentään toisella puolella maata asuneet, mutta ei tosiaan 1900-luvulla enää samassa mitassa asuttu yhteisiä maataloja kuin aiemmin. Mutta sinun tai minun tai meidän vanhempiemme (minun tapauksessani jopa isovanhempien, koska taidan olla selvästi nuorempaa ikäluokkaa) kokemukset eivät vielä muodosta mitään "ennen". Se on vain meidän nykyään elävien käsitys siitä, miten asiat olivat kultaisella 70-luvulla, tai 50-luvulla tai 20-luvulla... Siis joskus historiassa. Mutta jos ajatellaan siitä hiukan taaksepäin eli sitä miten asiat tosiaan olivat "ennen", niin silloin elettiin toisenlaisissa oloissa ja toimeen oli tultava - vaikka se niskavuorelaista joskus saattoi ollakin.
Ai miksikö epäilin aloitustasi provoksi? En ihan ymmärrä, mitä "muuta näkökulmaa kuin se totuttu ja turvallinen" halusit välittää. Minusta anopeilla keskimäärin - tai miniöillä keskimäärin - ei ole mitään erityistä syytä mihinkään itseruoskintaan tai tapojensa muuttamiseen. Kuten sanoin, todennäköisesti suurin osa porukasta pärjää ihan hienosti tai edes jotenkuten, eikä suurimman osan arki ole sitä rääväsuista "hanki elämää", jota näillä palstoilla viljellään. Ja valitettava totuus taitaa myös olla, että ne, joiden oikeasti pitäisi ottaa näissä asioissa opikseen, eivät ehkä lue palstoja lainkaan tai eivät tunnista ongelmia itsessään. Anopit eikä miniät.
Veikkaan, että juuri se entisajan perinne jossa miniä ja vävy nöyrinä joutuivat sietämään kaikkea näkyy nykyään siinä, että jotkut ajattelee laittaa vahingon kiertämään.
Mieheni äiti vielä joutui passaamaan ja muuta.
Nykypäivänä ei enää menää hyväksyttäviksi kun käydään näyttäytymässä.
Jotkut anopit ottavat kuitenkin tyllin, että suurinpiirtein täytyisi miniän alkaa siivota kylässä ollessaan.Tai sitten ei löydy luontevaa tapaa olla.
Tuo vaikuttaa paljon järkevämmältä kuin riitely.
Mutta kun kuvaan tulee lapsenlapset täytyy miettiä heitäkin.
Anoppi oli todella oikeassa ei edes lastenlapsien takia tarvitse esittää mitään.Jos vaan ei Anoppi ja miniä toisistaan pidä ns ``ihmis kemiat``ei kohtaa.Eihän me kaikki työelämässäkään kaikkien kanssa löydä yhteistä säveltä.Pääasia että pysyy itselleen rehellisenä,ei esitä mitään, ja pysyy kuitenkin asiallisella linjalla. Eikä musta maalaa toista osa puolta.Kun ei voi sukuaan,vanhempiaan ja anoppiaan valita.Täytyy vaan yrittää jotenkin luovia.Ettei lasten tarvitse elää riitojen keskellä välikappaleena(sijaiskärsiöinä).Sitä vaikka kuinka toivois että kaikki olisi täydellistä,mutta elämä on pettymyksiä täynnä.
Vastasin Anoppi 45v kirjoitukseen.
Kyse on ihmisestä ja sen alhaisesta luoneesta, ei anopista. Anopissa alhaisuus ainoastaan saa nimen.