Meikäläinen on reilu 30-v kaveri ja mainittakoon jo tässä vaiheessa, että meikäläisellä on kosmeettinen vamma (call it what you want) naamassa, eli sellasta lievää Picasso-vibaa tms. :) Tässä vaiheessa mainittakoon myös se, että kyllä... leikattu on ja enää ei leikata, että saadaan tämä elementti pois tästä keskustelusta. Täydellinen ei tullut, mutta tällaisena on kelvattava.
Mulla on kavereita, niin miespuolisia kuin naispuolisiakin ja monet eivät ENÄÄ tietenkään huomaa meikäläisessä mitään "vikaa", koska kaikkeen tottuu ja kuitenkin on kyseessä verrattain pieni asia - joskin näkyvä. Olen jutellut asiasta ja saanut vastauksia, että "ei toi nyt niin paljon voi haitata" ja "ei varmasti haittaa kaikkia", mutta yksin tässä hyvin vahvasti ollaan vieläkin.
Jos poissuljetaan tämä asia hetkeksi niin elämäni olen elänyt siten, ettei paljon pitäisi häpeämistä olla. Vakituinen työpaikka on ollut koko 2000-luvun koulut yms. velvoitteet käyty kunnialla läpi. Harrastuksiin kuuluu kitaransoittaminen ja laulaminen liikunta. Hitto! Täähän näyttää paperilla melkeen hyvältä. :) Paitsi että on tämä yksi juttu.
Mutta sitten toisaalta. Normaali mies minäkin olen. En todellakaan kaikin muine puolin täydellinen. Pinnallinen olen tietyllä varauksella itsekin ja naiskauneus miellyttää silmää - se on kaiketi luonnollista meille kaikille uroille. Tosin kauniskin nainen muuttuu äkkiä rumaksi, jos ajatusmaailma on mitä on. No, sen olen toki oppinut että jos jollakin ihmisellä on asia, mihin hän ei voi vaikuttaa niin sitä en toki arvostele ikinä. En päin naamaa enkä selän takana. Se on minusta halpamaista.
Mutta jos palataan esim. seuran hakuun, niin olenhan minä toki miettinyt sitä, että millä taktiikalla itse pitäisi kortit pelata. Mä muutun kauniiksi vasta 4. kerralla :D joten sen ensimmäisen illuusion luominen on aina se vaikea juttu.
Kertokaas mulle naiset, että jos meikäläisen tyyppinen kaveri yrittää tulla juttelemaan, niin koetteko sen loukkauksena - vai onko se ihan ok? Pari tapausta on meinaan ollut sellasta, ettei ihan heti tullut mieleen lähestyä vastakkaista sukupuolta uudelleen. Ja mainittakkoon tässä, että omasta mielestäni yritän noudattaa tietynlaisia kohteliaisuuden reunaehtoja, eli siis en ikinä lähde sillä asenteella, että "tota mä panen". Mulle se on jo suuri voitto, ettei mua torjuta heti... niistä tulee aina hyvä fiilis, mutta jotenkin on tatsi päässyt katoamaan taas ja ujous puskee päälle kuin yleinen syyttäjä.
Tulipas taas kirjoitettua...
rakentavia ajatuksia ja mielipiteitä saa myös heitellä tänne: [email protected] jos siltä tuntuupi.
Mulla on kavereita, niin miespuolisia kuin naispuolisiakin ja monet eivät ENÄÄ tietenkään huomaa meikäläisessä mitään "vikaa", koska kaikkeen tottuu ja kuitenkin on kyseessä verrattain pieni asia - joskin näkyvä. Olen jutellut asiasta ja saanut vastauksia, että "ei toi nyt niin paljon voi haitata" ja "ei varmasti haittaa kaikkia", mutta yksin tässä hyvin vahvasti ollaan vieläkin.
Jos poissuljetaan tämä asia hetkeksi niin elämäni olen elänyt siten, ettei paljon pitäisi häpeämistä olla. Vakituinen työpaikka on ollut koko 2000-luvun koulut yms. velvoitteet käyty kunnialla läpi. Harrastuksiin kuuluu kitaransoittaminen ja laulaminen liikunta. Hitto! Täähän näyttää paperilla melkeen hyvältä. :) Paitsi että on tämä yksi juttu.
Mutta sitten toisaalta. Normaali mies minäkin olen. En todellakaan kaikin muine puolin täydellinen. Pinnallinen olen tietyllä varauksella itsekin ja naiskauneus miellyttää silmää - se on kaiketi luonnollista meille kaikille uroille. Tosin kauniskin nainen muuttuu äkkiä rumaksi, jos ajatusmaailma on mitä on. No, sen olen toki oppinut että jos jollakin ihmisellä on asia, mihin hän ei voi vaikuttaa niin sitä en toki arvostele ikinä. En päin naamaa enkä selän takana. Se on minusta halpamaista.
Mutta jos palataan esim. seuran hakuun, niin olenhan minä toki miettinyt sitä, että millä taktiikalla itse pitäisi kortit pelata. Mä muutun kauniiksi vasta 4. kerralla :D joten sen ensimmäisen illuusion luominen on aina se vaikea juttu.
Kertokaas mulle naiset, että jos meikäläisen tyyppinen kaveri yrittää tulla juttelemaan, niin koetteko sen loukkauksena - vai onko se ihan ok? Pari tapausta on meinaan ollut sellasta, ettei ihan heti tullut mieleen lähestyä vastakkaista sukupuolta uudelleen. Ja mainittakkoon tässä, että omasta mielestäni yritän noudattaa tietynlaisia kohteliaisuuden reunaehtoja, eli siis en ikinä lähde sillä asenteella, että "tota mä panen". Mulle se on jo suuri voitto, ettei mua torjuta heti... niistä tulee aina hyvä fiilis, mutta jotenkin on tatsi päässyt katoamaan taas ja ujous puskee päälle kuin yleinen syyttäjä.
Tulipas taas kirjoitettua...
rakentavia ajatuksia ja mielipiteitä saa myös heitellä tänne: [email protected] jos siltä tuntuupi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.