Samalla

Jäi äsken vähän kesken..Olen sinkku, ehkä vähän romanttinen höpsö sellainen ja vapaa sielu. Olen sinkku koska pelottaa se kaikki mitä usein perhe-elämä tuo mukanaan. En pelkää sitoutua ihmiseen, päinvastoin. Minusta on ihanaa ajatella, että olisin jonkun ihmisen kanssa koko elämäni. Kiinnyn harvoihin ja haluan pitää heidät elämässäni aina. Inhoan vain kaikkea sitä kaavaa, millä tämä kaikki tehdään: pikakihlaus, stressillä järjestetyt satuhäät, omakotitalo, farmariauto, kaksi lasta: tyttö ja poika, etelänmatka vuodessa, lapset käyvät paljon harrastuksissa, minä luon uraa ja samoin mies, istumme harvoin yhdessä: emme enää tunne toisiamme, kaikkia mahdollisia vempaimia on talo täynnä, materiaa vaikka muille jakaa jne. Tiedätte kuvion. Leikitään muille, että olemme todella onnellisia, lapset ovat aina siististi puettuja, minä olen ihanteellinen mallivaimo, mies grillaa aina perhejuhlissa ja on tosi hyvä tyyppi ja tottakai hyvän näköinen. Mies tuo kukkia, koruja, puhumme rakkaudesta, vaikka oikeasti emme tunne edes toisiamme. Joo, ehkä kärjistettyä, mutta alkaa olla yhä enemmän todellisuutta.

Kaikkea tätä minä pelkään. Kaikkea sellaista kulissielämää. Sitä, että eletään enemmän muita varten kuin itseään. Sitä, että aviomieheni ei olisi minun ystäväni, kumppanini, vaan vain aviomieheni. Ihminen, jota en oikeastaan edes tunne.

Oma valintahan se on kenen kanssa yhteen menee, eikä kukaan pakota minua tällaiseen, mutta hirveän monella ihmisellä on jokin kuva, mitä on hyvä ja onnellinen elämä, ja se on just jotain edellä mainittua. Ja minusta kun hyvä elämä on niissä ihan pienissä asioissa. Olen itse elänyt onnellisen lapsuuden. Asuimme kerrostalossa, viisi ihmistä kolmiossa. Ei ollut kaikkia vempaimia jne. Ja hyvin pärjättiin. Paremmin kuin monet. Ja kaikki tämä aito välittäminen on kasvattanut hedelmää: se näkyy silmistäni, ne loistavat edelleen.