Tyhjä olo...mikä vikana?

Ei se välttämättä tule ihan heti.
Minun mieheni lähti pelaamaan lätkää taivaalliseen sarjaan hyvin äkillisesti, reilu pari vuotta sitten, käytännöllisesti katsoen luistimet jalassa. Olin rinnalla ihan loppuun
asti, jotenkin pää vain humisi tyhjää.
Kun pääsin kotiin, iski shokki.
Vaikka siitä päivästä muistan sekunnin tarkkudella kaiken niin seuraavasta kahdesta viikosta tuskin mitään. Sain hoidettua hautajaiset ja lapset, sitten tuli se putoaminen kuiluun. Kaikki tuntui epätodelliselta ja epäaidolta, tuuppasin tunteita taka-alalle että
jaksan hoitaa käytännön asiat joita oli noin miljoona.
Itsensä oli vaan pakko kovettaa että jaksaa.
Ylimenovuosi oli tosi vaikea, joka ikinen juhlapäivä muistutti ja muistuttaa yhä asiasta.

Nyt kun pikkuisen reilu 2 vuotta on tapahtuneesta niin suru tulee enää aaltoina;
välillä on ihan ok olo, mutta sitten joku pieni asia muistuttaa ja taas on kyyneleet silmissä.
Paljon auttoi se kun sain vietyä vaatteita ja tavaroita pois.

Mutta jokainen reagoi omalla tavallaan; iäkkään ihmisen lähdön jotenkin "ymmärtää", en minäkään surrut kun dementoitunut mummoni pääsi lopulta täältä pois. Päinvastoin, olin iloinen kun tiesin hänen haluavan sitä itsekkin.

Älä kanna huolta omista tunteistasi; kyllä ne vielä sieltä jostain löytyvät.
Anna lupa itsellesi olla välillä myös kyyninen.
Minä suurinpiirtein käyn välillä potkimassa kiviä
ja käpyjä ja kiroilen ettäs kehtasit jätää meidät tänne....

En minäkään isovanhempieni kuoltua tuntenut sen kummempaa surua, ainot kyyneleet tuli tirautettua hautajaisissa. Kaikki heistä olivat pitkän elämän eläneitä ja huonossa kunnossa pois päästessään.
Kirjoitin "päästessään" ja sitä nimenomaan tarkoitin. Mieheni isoäiti makasi kahdeksan vuotta sairaalassa ilman toivoa parantumisesta ja toivoen pian kuolevansa, sitä kohtaloa en toivoisi kenellekään.

Joten älä todellakaan tunne huonoa omatuntoa asiasta, isoäitisi eli täyden elämän, ja nyt hänellä on varmastikin parempi olla.

asiana hänen kuolemansa. Minusta niin sinun pitikin ottaa. Olihan hän ollut jo pidempään ikäänkuin ulottumattomissasi ja varsin hyvin tiesit, että aika pian näin tulee tapahtumaan. Mielestäni sinussa ei ole mitään vialla, jollet tämän kummemin asiaa 'ottanut'. Itse olin miltei samanlainen vanhojen vanhempieni sitten kumpikin ajallaan kuoltua. Jotenkin käsitin, että jaaha, nyt todentui se, minkä tiesin ja mitä varten jo olin vuosiakin ollut kännykkä ojennuksessa, että milloin mitäkin tietoa tulee. En pelossa elänyt, mutta osasin odottaa. Kaikki meni sisarusten kanssa sitten hyvin ja kauniisti. Hautajaiset muistan kummankin tapauksessa lähes ihanana tilanteena. Tiedän kummankin tahollaan lähteneen Taivaan Kotiin ja se on minusta aivan ihana ja suuri asia. Menen perässä, kunhan kerkiän. - Olen kuullutkin, ettei se ole 'viallista' jollei niin kummallisesti tunne mitään lähisukulaisen kuoltua. Olemme vissiin jo omala tavalla surreet asian ja jo aikoja sitten muutenkin päästäneet irti.

Minuakin kummankin vanhempani kuolintapauksessa lohdutti ja auttoi kovasti se, että kaikki tapahtui äkisti, nätisti ja ns. helposti. Ei tapahtunut, kuten toisen kohdalla olin pelännyt, liikenneonnettomuutta yms.

Kirjoittamasi toiseksi viimeinen kappale kuvaa aivan kuin minuakin. Tuollainen minäkin olen ja olen ollut. Myöskään en ole kyennyt rakastumaan, en sillai riittävästi. Siitä seuraten olen jäänyt yksin. Kai siinä syvimmiltään jotkin pelkotekijät, esim. luottaa toiseen ja elämään, ovat olleet takana. Olen välinpitämätön, turta. Itsekin ajattelen, että ihan sama vaikka kuolisin. Kuitenkaan mitään itsariajatuksia ei ole. En osaa pelata pahoja sairauksia, joihin ehkäpä kuolisin, kun en välitä vaikka kolisin jo. Olen mielestäni ihan riittävästi täällä jo 'katsellut', ihan kunnioitettavaan keski-ikään asti ja työsarkakin tehty. Nyt kun mitään ei tunnu miltaan, en myöskään tekisi mitään, mikään ei oikeasti huvita. Jokainen tehtävä ja jopa tapaaminen on kuin pakkopulla, suoritus vain.

En osaa yleensäkään itkeä, se vaan ei tule. Ystävistäni tiedän miten sen pitäisi tulla, mutta en osaa. Missä se on? Tuollaista minulla ei ole, että itkisin itseni ulkopuolellakaan olevia asioita, kohtaloita. Olen kyllä utelias, haluan tietaa paljon, mitä tapahtuu ja suren ehkä tätä maailmaa, mutta en itkuun asti.

Kun seuraan, miten ihmiset tekevät ja harrastavat kaikenlaista, tapaavat toisiaan ryhminä ja visiiteillä, niin en tajua, mitä kivaa siinä on! Sivusta ajattelen, että ei ole aitoa nauttimista. Kuvittelen, että he vain luulevat että tämmöst ja tämmöstä pitää hössöttää, mutta tykkäävätkö he aidosti. Olen paljon yksin ja kuin odottaisin koko ajan. Mitä? Noh, ajan kulumista vain. Ihan turta olen. - Terkuin sielunsisko.

eli ulkopuoliseksi.
Mutta sitten törmäsin näihin asioihin..

http://www.uta.fi/laitokset/psyk/opiskelu/opetus/opetusmateriaalia/psyhair_1999/a7_8.htm

Voimia sinulle.