Päivitystä...

Nyt on kulunut yli puoli vuotta, kun hän jätti. En ole ollut enää niin ahdistunut ja ei enää itketäkään. Ajoittain sattuu vieläkin, kun ajattelen "Hän ei rakastanut. Minussa oli vikaa. En kelvannut." Siinä menee oma aikansa, kun on sen käsitellyt. Tiettyjä läheisiä sukulaisia en ole pystynyt näkemään kesän jälkeen kertaakaan. En halua kuulla mitään negatiivista, koska en ole niin vahva vielä. Kaikki on kuitenkin sen verran tuoreessa muistissa.

Pelkään, että näen hänet jonkun toisen kanssa. Miten suhtautuisin? Kävelisin ohi enkä edes kohteliaisuudesta moikkaisi. Mitäpä sitä enää turhia miettimään.

Ihmisen psyyke voi olla todella vahva. Ajattelin, että hajoaisin, mutta tämä kaikki on tehnyt minut entistä vahvemmaksi. Osaan siirtää tunnejutut pois mielestä. En tiedä, onko se hyvä juttu. Ainakaan ei satu niin paljon. Se on tervettä itsesuojelua kai. Unilääkkeitä jouduin pari viikkoa käyttämään. Alkoholin kanssa en onneksi alkanut tissuttelemaan. Sain uusia kavereita, jotka olivat menettäneet läheisen kuoleman kautta tai olivat muuten sydänsuruisia. Eräs läheinen kaveri kehui, kuinka hyvin olen selvinnyt negatiivisesta ja olen ollut rohkea. Se tuntui hyvältä.

Kaikille sydänsuruisille haluan sanoa, että olkaa vahvoja ja älkää koskaan antako periksi. Elämässä voi joutua hylätyksi, ystävä voi kuolla, mitä vaan. On rakastettava niitä ihmisiä, jotka on annettu lahjoiksi lähellemme kulkemaan - myös vihamiehiä.