Olen alkanut epäillä kykyäni TODELLISEEN rakastumiseen. Vielä kertaakaan elämässäni ei ole ollut miestä, jonka kanssa tosissani olisin halunnut viettää loppuelämäni. Pisin suhteeni kesti lähes kymmenen vuotta, eikä silti siinäkään tuntunut, että 'tässä voisin olla ikuisesti'.
Olen nyt 28-vuotias ja monen mielestä varmasti vielä nuori katselemaan ympärilleni jne, mutta viimeiseen vuoteen en ole edes käynyt paikoissa, joissa potentiaalisiin miehiin voisin tutustua; ei vain yhtään kiinnosta. Luulen tietäväni kuitenkin sen, että olen kiinnostunut nimenomaan miehistä, joten siinä ei pitäisi ongelman olla. Olenkohan vaan poikkeuksellisen kylmä ihminen?
Tunnen kyllä kateutta ystävilleni, jotka ovat onnellisia parisuhteessaan ja suunnittelevat ihania tulevaisuuksia. Onnellisen parisuhteen, yhteisen kodin, lapsia ja pieniä yhteisiä hassuja juttuja minäkin haluaisin.
Alan tuntea itseni äärimmäisen säälittäväksi.
Minkä ikäisenä olette tavanneet elämänne naisen/miehen? Salamarakkautta vai pidemmän tuntemisen jälkeen? Onko suhteenne kestänyt ja miten kauan jo?
Olen nyt 28-vuotias ja monen mielestä varmasti vielä nuori katselemaan ympärilleni jne, mutta viimeiseen vuoteen en ole edes käynyt paikoissa, joissa potentiaalisiin miehiin voisin tutustua; ei vain yhtään kiinnosta. Luulen tietäväni kuitenkin sen, että olen kiinnostunut nimenomaan miehistä, joten siinä ei pitäisi ongelman olla. Olenkohan vaan poikkeuksellisen kylmä ihminen?
Tunnen kyllä kateutta ystävilleni, jotka ovat onnellisia parisuhteessaan ja suunnittelevat ihania tulevaisuuksia. Onnellisen parisuhteen, yhteisen kodin, lapsia ja pieniä yhteisiä hassuja juttuja minäkin haluaisin.
Alan tuntea itseni äärimmäisen säälittäväksi.
Minkä ikäisenä olette tavanneet elämänne naisen/miehen? Salamarakkautta vai pidemmän tuntemisen jälkeen? Onko suhteenne kestänyt ja miten kauan jo?
Vastaukset 10
Vanhimmat
..äsken chatissa...
En ollut. Jos kuulostin joltakin toiselta niin kivaa! Ja missä chatissa? Voisin itsekin yrittää tavoittaa tuota henkilöä. :)
Sillä jos lähes 10v olet ollut yhtäjaksoisesti
suhteessa, niin missä välissä ne
muut suhteet ovat olleet?
Kyseessä on siis suurelta osin teinirakkaudet
ja ne eivät anna osviittaa tulevaan.
Kun se oikea osuu kohdalle,
huomaat rakastavasi, aivan varmasti.
Sitä minäkin tässä odottelen :))
Kykenemätön Suureen Rakkauteen?
Kirjoituksestasi sain kuvan, ettet ole ihminen ihan tyhmimmästä päästä. Järjen käyttö ja ajattelun hyväksyminen osana elämää on mielestäni esteenä tiellä Suureen Rakkauteen.
Ehkä tässä on sinun ongelmakohtasi.
Tyhmene, niin voit saavuttaa Suuren Rakkauden: rakkauden, joka sallii vaimonhakkauksen, ryyppyputket ja ainaiset "no otan sinut takaisin mutta tämä on viimeinen kerta" -sympatiat.
Tai sitten täytyy vaan tyytyä tykkäämään jostain toisesta ihmisestä niin paljon kun vaan voit. Se vaan ei ikävä kyllä ole mitään "elämää suurempaa". :(
Nyyh.
Olen seurustellut muutaman vuoden ja tiedän että minulla on "hyvä mies", siis velvollisuudentuntoinen, luotettava, uskollinen jne.
Mutta en ole missään vaiheessa "rakastunut" häneen, tuntenut sellaisia asioita mitä rakastuneet kuulemma tuntevat.
Toisaalta en ole rakastunut kehenkään muuhunkaan, en vain osaa!
En myöskään koe tarvitsevani läheisyyttä, vaan kaikki halaamiset, pussailut ja seksi on hänen aloitteestaan ja minä vaan "suostun" niihin.
Ei ne minusta miltään niin ihmeelliseltä tunnu.
Tunnen itseni todella tunneköyhäksi ja idiootiksi.
Yleisesti tunnen, että haluaisin olla yksin ja rauhassa, mutta olen kuitenkin kiintynyt mieheeni enkä muutenkaan raaskisi häntä noin vain lempata, eihän minulla edes ole mitään syytä siihen kun vika on MINUSSA!
Ja jostain käsittämättömästä syystä hän rakastaa ja arvostaa minua yli kaiken, vaikka olen tällainen jääprinsessa.
Olen seurustellut nyt 6kk, mutta missään vaiheessa en ole tuntenut olevani rakastunut. Minulla on myöskin hyvä mies ja hänessä ei ole mitään syytä siihen miksi jättäisin hänet. Ja se tässä onkin vikana, hän rakastaa minua paljon, enkä halua loukata häntä, sillä vika on minussa. En vain kykene rakastumaan.
Kyllä minä häntä rakastan, mutta en ole rakastunut häneen, enkä ole ikinä kokenut hänen seurassaan mitään sellaista, mitä rakastuneet yleensä kokevat.
Älä murehdi. Ei rakkaus kaikille iske kuin salama taivaalta, ja tule sellaista ihanaa huumapyöritystä siihen alkuun. Se voi olla paljon arkisempaa, jopa ankeampaa, mutta so what - asian kanssa pitää elää.
Tapasin oman sulhaseni 21-vuotiaana ja takuulla haluan hänen kanssaan viettää koko elämäni! tuli sitten millaisia aikoja hyvänsä. Ei se ollut romanttista eikä mieheni ole romanttinen. Silti rakastan häntä todella paljon. Ne pienet ihanat jutut tulevat arkeen, jos niitä alkaa vain tehdä - ts. tekee arjesta romanttisen.
Meillä oli siis aluksi ongelmia, mieheni etsi epätoivoisesti töitä ja se oli tuskallista. Toisekseen meillä oli mielipide-eroja, jotka sitten selvitimme kun vain astuimme askeleen lähemmäs ja ymmärsimme toisiamme. Minulle oli aluksi vaikea hyväksyä se romanttisuuden puute. No, tätä nykyä voisin sanoa että kaikkein vaikeinta on ollut karistaa se illuusio että rakkauden pitäisi olla suurta ja räiskyvää ja arjen yläpuolella jne jne...
Olen onnellinen pienistä asioista, oikeastaan elämäni ei ole muuttunut, olen ikään kuin saanut uuden perheenjäsenen jonka kanssa voin tehdä kaikkea kivaa ja välillä tapellakin.
Jos olit hyvässä suhteessa jossa sait olla oma itsesi, silloin sinulla on ollut jo Suuri Rakkaus. Suuri Rakkaus on mielestäni sitä, että joustetaan tarpeen mukaan ja sopeudutaan uusiin tilanteisiin eikä aleta muuttamaan toista väkipakolla sellaiseksi ihmiseksi joka miellyttää itseään. et ole missään nimessä säälittävä. Jokainen ihminen on upea, kunhan löytää itsensä ja heittää pois sen kaiken rakkaudesta kerrotun typeryyden, ja sen että pitäisi koko ajan miettiä onko tyytyväinen elämäänsä. Olen nähnyt ihmisten puhkeavan silloin kukkaansa kun he ovat havainneet ettei tarvitse olla mitään erikoista eikä tarvitse toimia kuten muut...
Sait minut erittäin hyvälle tuulelle, kiitos. :)
Ehkä se minunkin rakkaimpani vielä tulee vastaan. Tuossa pitkässä suhteessani en saanut olla oma itseni eikä minkäänlaisia muutoksia minussa katsottu hyvällä. Olin itse häntä kohtaan varmasti samanlainen. Kaikki eivät sovi toisilleen. Surullista, mutta totta.
Jälkikatkeruus on kamalinta. Tunnen vieläkin ärtymystä siitä, että 'tuhlasin' elämästäni valtavan pitkän ajan suhteeseen, joka ei johtanut mihinkään. Aivan kuin en olisi enää oikeutettu uusiin asioihin ja ihmisiin, kun olen saanut jo viettää niin pitkän ajan yhden ihmisen kanssa. Unohdan myös totaalisesti hyvät asiat, jota minulle tuon suhteen aikana tapahtui, esim. ihmiset, joita tapasin exäni kautta, ja joista tuli parhaimpia ystäviäni.
Kaunis kiitos vielä Sinulle! Toivon yhteiselle elämällenne onnea ja itselleni tuota avointa mieltä ja toisen hyväksyntää, joka sinulla mielestäni jo on. :)
Ihanaa että joku on tajunnut että Se Suuri Rakkaus syntyy arjen pienistä teoista ja yhdessäolon halusta! Näinhän se mitä suurimmassa määrin on.
Kioskiromaanien kuvailemaa rakkautta ei pidä pitää mittakaavana Suurelle Rakkaudelle. Kioskiromaanit tarjoavat Intohimoa, punahehkuista, yöt läpeensä kestävää rakastelua ja toiseen totaalisesti sulautumista, minuuden hukkaamista. Okei, näinhän asia suhteen alussa voikin olla. Mutta kaikki kiihkeä palaa loppuun aikanaan. Ja mitä sitten on jäljellä? Tuhkaako? Arki iskee kylmät sormensa peliin ja polttavalla pinnalla kylmyys todellakin tuntuu karmealta...
Omassa suhteessani on käynyt vähän hassusti. Ollaan menty ns. takapuoli edellä puuhun. Alussa oli vaikeaa, jopa lähes mahdotonta, löytää edes yhteistä säveltä suhteeseen, puhumattakaan intohimosta. Jokin meidät kuitenkin sai yrittämään, sitkeästi jatkamaan yhdessäoloa. Naimisiinkin mentiin, vaikka ei toistemme kanssa kamalan hyvin viihdyttykään, siis tunnepuolella. Ja muutenkin olemme hyvin erilaisia, kiinnostuskohteet vetivät ihan eri suuntiin. Mutta pinnan alla oli kuitenkin koko ajan, meillä molemmilla, sellainen hytinä että "siellä lepää", tässä se minun toinen puoleni jota koko ikäni olen hakenut, on.
Pikkuhiljaa, lujasti töitä tekemällä, puhumalla ja kuuntelemalla toista aidosti, olemme kuuden vuoden yrittämisen jälkeen löytäneet toisemme. Vieläkin on vähän erilaisia kitkoja välissämme, mutta ne siloittuvat tässä koko ajan. Se pinnan alla ollut tieto toisen puoliskon löytymisestä on noussut koko ajan lähemmäksi pintaa. Nyt voin vähitellen sanoa että aivan aidosti rakastan miestäni, kunnioitan ja arvostan häntä, ja intohimoakaan ei suhteesta puutu ;-) Luulisin tunteiden toisella osapuolella olevan hyvin saman kaltaiset omieni kanssa...
Hän ei ehkä kaikilta osin vastaa nuoruuden ihannettani prinssistä valkoisella ratsullaan, mutta kun hänen kanssaan pääsee pintaa syvemmälle ylittää hän odotukset ja ihanteet moninkertaisesti.
Töitä tämä on vaatinut. Paljon kyyneleitä, vakavia puheita, tuskaakin. Mutta samalla myös naurua, iloa, hyvää oloa. Ja päivä päivältä muuttuu suhde vain paremmaksi.
Niin että viestiketjun aloittaja, älä lannistu! Suuren Rakkauden voi löytää tälläkin tavalla. Kunhan on valmis olemaan toisen kanssa aidosti yhdessä, ilman odotuksia, lokerointeja ja ennakkokäsityksiä. Kuuntelemaan, puhumaan, joustamaan, pitämään pintansa ja, ennen kaikkea, olemaan oma itsensä.
Lycka till vaan kaikille parisuhteen kiemuroissa kuljeskeville!
jotenkin tutulta kuulostaa. mä kyllä rakastun korvia myöden ens alkuun, mutta kun vuosia kuluu, ei tunnu enää yhtään missään. ikääkin jo sen verran että pitäisi kai jo pysähtyä. pettäjä en ole, mutta aina kova kaipuu siihen uuden suhteen tuntuun.ja kamala epävarmuus, onko tää nyt vielä kuitenkaan se oikea. ei uskalla edes kihloihin menna. miksi hyvä suhde laitistuu. kaikki muut näyttävät omissa silmissä onnellisemmilta. äijä on sitä mitä on "hakenutki" mutta kun ei niin ei. kyllästyn liian helpolla ja tiedän ettei sen kummempia muutkaan miehet loppupeleissä ole. intohimo katoavaista....