Joku kirjoitteli katkeruudesta, olen samaa mieltä että on oikeus olla katkera siitä ettei ole löytänyt itselleen elämänkumppania.
Ei se varmaan hyödytä mitään olla katkera, mutta yksinäisyttä ei mielestäni pitäisi vähätellä tai todeta, että kyllä sinä vielä jonkun löydät ja lässynlää. Tai, että oma vikasi kun olet yksin, olet ruma tai jotenkin muuten mielenvikainen.
Ehkä kaikille ei ole tarkoitettu löytyvän ketään ja se, että joutuu olemaan yksin johtuu jostain vielä tieteellisesti todistamattomasta syystä, vähän niinkuin ennen muinoin uskottiin että maapallo on litteä.
Itse en ole vielä keksinyt sinkkuuteeni syytä, omasta mielestäni olen normaali. Siis käytökseltäni sekä ulkonäöltäni ja myös kaverini ovat samaa mieltä. Toisaalta olen kyllästynyt ainaisiin pakkeihin "ei vika ole sinussa, vaan minussa, kyllä sä löydät paremman kuin minä"
Ei se varmaan hyödytä mitään olla katkera, mutta yksinäisyttä ei mielestäni pitäisi vähätellä tai todeta, että kyllä sinä vielä jonkun löydät ja lässynlää. Tai, että oma vikasi kun olet yksin, olet ruma tai jotenkin muuten mielenvikainen.
Ehkä kaikille ei ole tarkoitettu löytyvän ketään ja se, että joutuu olemaan yksin johtuu jostain vielä tieteellisesti todistamattomasta syystä, vähän niinkuin ennen muinoin uskottiin että maapallo on litteä.
Itse en ole vielä keksinyt sinkkuuteeni syytä, omasta mielestäni olen normaali. Siis käytökseltäni sekä ulkonäöltäni ja myös kaverini ovat samaa mieltä. Toisaalta olen kyllästynyt ainaisiin pakkeihin "ei vika ole sinussa, vaan minussa, kyllä sä löydät paremman kuin minä"
Vastaukset 5
Vanhimmat
..jokaisella on lupa tuntea ihan niin paljon katkeruutta, kun sielu "sietää" ja energiaa riittää. Mä oon koittanut pitää tollasen energiantuhlauksen mahdollisimman vähissä.. ;)
En kuitenkaan voi olla tuntematta katkeruutta siitä, että vaikka olen löytänyt kumppanin - elämäni miehen - koen olevani hänelle vain "varalla". Ei se kumppanin löytäminen edelleenkään takaa mitään "happy endingiä"!
Joskus silloin muinoin, kun viimeks harkitsin seurustelua, oli mullakiun tuo varalla olemisen tunne joskus päällä.johtui silloin siitä, et miehellä oli ex-eukkonsa jonka luokse aina ryntäsi, kun meillä oli riitaa tms.Ja passasi, kuskaili ja säntäili tuon naisen mielen mukaan milloin vain toteuttamassa hänen oikkujaan, kauppareissuja.
Ei tullu meistä paria, ystävinä yritetään olla yhä vaikka joskus v-tuttaa kovaasti kun muistelee noita menneitä.Ei palannu hän yhteen kyllä exänsä kanssakaan...
Totta töriset, suhde se vasta on oikee katkeruuksien temmellyskenttä, pahimmasta päästä!!
Miten se teillä sit ilmenee, et oot "varalla"?
Onko jotain todellista syytä uskoo niin, vai onkse yksinomaan sun omaa luuloa, huonoo itsetuntoo?
..saattaahan se olla tota viimeistäkin.
Mutta ajattelen sen ilmenevän siinä, että vaikka hän ei sinänsä katsele muita tms. mutta haluaa kuitenkin pitää sen viimeisen "takaportin" auki.
Ja mitä mä oon lueskellut, niin hänen käyttäytymisensä on muutenkin malliesimerkki siitä tilanteesta, kun seurustelee "sen väärän" kanssa. Ja kun itse kokee löytäneensä juuri sen Oikean, niin tilanne on todella rassaava. Varsinkin, kun toinen taas ei tajua minkään olevan vialla, kun kokemukset näistä hommista on aika vähät.. :(
Niin. Tiedän itsekin miltä katkeruus tuntuu... Tai ei ehkä niinkään katkeruus, vaan surullisuus, vihaisuus, pettymys, kärismättömyys -ei vain voi käsittää miten vieläkään ei hyvistä yrityksistä huolimatta sitä kumppania ole löytynyt!
Ja itse olen ihan hyvä "catch"... Jokainen viime vuosina tapaamani mies, jonka kanssa jotain yritystä tai toivetta on yhteisestä tulevaisuudesta ollut, on ihmetellyt että miten voin olla vielä sinkku. Kaunis -tietysti heidän mielestään ;) ja mukava, menevä ja hyvä tyyppi muutenkin. Se tuntuu katkeralta, että nämä miehet ovat vieläkin sitä mieltä! Vituttaa se välillä, että miksi niistä ei sitten voinut mitään tulla. No syynsä jokaisessa tapauksessa löytyy, vain yksi (tietysti se viimeinen) tuntuu tuskalliselta, koska uskon että meillä olisi ollut kaikki edellytykset onnelliseen yhteiseen elämään. Mutta ei.
Ja ärsyttäviä ovat parisuhteessa elävien suhtautuminen kuten sanoit. Kuka heistä voi käsittää miten raskasta on toivoa parisuhdetta, kaivata kosketusta ja ihmistä jonka kanssa jakaa arjen pienet asiat? Se on todellakin surullista. Lässytä siinä sitten että et ole yrittänyt tarpeeksi tai pitää olla positiivisempi ja plaa plaa plaa. Sitä juuri yritän -kele! Ei sitä kuitenkaan joka päivä jaksa hypätä sängystä ilosta puhkuen kun elämä ei näytä muuttuvan miksikään.
Mutta toivosta en luovu. Aion vielä yrittää. Ja toivon, että en tyydy vain ihan ok parisuhteeseen, jossa ei ole ihastumista, todellista rakkautta, toisen arvostamista ja toisesta huolehtimista sekä sitoutumista yhteiseen tulevaisuuteen. Joskus tuntuu, että minun pitäisi muiden mielestä "tyytyä" tai hyväksyä kuka tahansa kumppaniksi. Kyllä se vaatii enemmän kuin ihan mukavan tyypin.
jo ajat sitten.
Ehkäpä se minun oikeani on jo ollutta ja mennyttä ja seuraavaa ei tule.
En silti katkeroidu, elän elämäni onnellisena huolimatta siitä pariudunko vai en, en voi velvoittaa ketään toista kantamaan onneani harteillansa. Yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään, siinä välissä voi yksinkin tehdä itselleen onnellisen elämän.