Kollegalleni.

Jouduin pari vuotta sitten mieluisaan perehdytystehtävään. Ikäeromme oli lähes 20 vuotta, mutta yhteistyö sujui ja huipputuloksia syntyi. Viihdyimme töissä myöhään ja menimme usein vielä syömään sen jälkeen- tuijotimme toisiamme ja juttua riitti- tietenkin enimmäkseen työstä mutta sitten myös kulttuuriharrastuksista ja elämästä yleensä.

Olin päättänyt pitää asetelman takia ihastumisen platonisena, mutta koville se otti. Asiasta ei koskaan puhuttu suoraan, mutta uskon, että ihastuminen oli molemminpuolinen. Vai miltä tämä kuullostaa: Yhteisillä työmatkoilla jäimme usein asiakastilaisuuksien jälkeen kaksin koko viikonlopuksi konsertteihin, museoihin, galleriakierroksille ja shoppailemaan...istuimme kuppiloissa aamutunneille, ja saatoimme vielä jatkaa juttua jomman kumman hotellihuoeessakin, puhuen puhuen puhuen. Hitaiden tanssimista, hyvänyön halauksia ja poskisuudelmia enemmän emme koskaan vaihtaneet.

Olimme molemmat varattuja- miehenikin suhtautui "ihastukseeni" lähinnä naureskellen- "ei rouva enää ehdi mitään muuta kuin ulkoiluttaa sitä uutta ihmelasta". Nautin täysillä nuoren miehen huomiosta, ja tiesin ettei siitä olisi pysyväksi suhteeksi. En myöskään halunnut loukata miestäni- ja hän tunsi minut niin hyvin, että antoi jutun olla. Ihastumisemme jatkui yli kaksi vuotta, ja oli kenties produktiivisinta aikaa tiimillemme! Teimme hulluna töitä, koska meillä oli töissä niin kivaa! Kun tiimimme hajotettiin, vaihdoimme työpaikkoja-ihastus oli jo tasaantumassa ja yhteydenpito jäi satunnaisen tekstailun tasolle. Mieheni oli siis ollut oikeassa.

Miksikö sitten kirjoitan tätä nyt tähän aikaan yöstä vuosia myöhemmin? Koska tapasimme tänä iltana yhteisen ystävän juhlissa. Ensimmäisen kerran puhuimme suoraan asiasta- hänen aloitteestaan. Kyllä, ihastuminen oli ollut molemminpuolista. Kyllä, myös hänelle päätös työkaveruudessa pitäytymisestä oli tehnyt tiukkaa. Ja kyllä: molemmat lopulta myönsimme, että miksi ihmeessä emme antaneet palaa täysillä, kun koko osasto ja puolisommekin taisivat uskoa, että meillä oli suhde! Ja pohjalla: kummankin liitot ovat nyt kuitenkin karilla! Kipinää ei enää nyt tuntunut olevan- mutta olihan ne kauniit muistot....Tällainen oli minun platoninen työpaikkaromanssini- ja nyt jälkiviisaana jää miettimään, olisiko tosiaan sittenkin pitänyt...mietipä sitä!