Pari vuotta sitten, kun suoritin varusmiespalvelustani poistui meidän joukostamme "inttikaverini". Hän kuoli syksyisenä viikonloppuna. Sain tiedon hänen poismenostaan puhelimitse toiselta kaverilta. Muistan vielä kuin katselin ennen puhelinsoittoa sen aamun lehdestä artikkelia, jossa mainittiin kyseisen henkilön poismenosta. Ja ajattelin; kunpa vain koskaan itse en joudu siihen tilanteeseen, että joku tuttuni menehtyy. Ainakaan sillä tavalla.
Sitten soi puhelin ja kun tämä kertoi mitä oli tapahtunut, niin menin jonkilaiseen shokkiin. En kuullut mitään mitä puhelimen toisessa päässä puhuttiin...
Sitä oli kuitenkin vaikea kuvitella. Kuollut? Ei kai nyt sentään. Sitten ajattelin, että se oli pila. En puhunut asiasta kenellekkään ennenkuin olisin täysin varma. Ja jo lomilta palattuani oli seuraavana aamuna muistotilaisuus yksikön takapihalla.
Tilaisuus oli jollain tavalla surullisen kaunis. Ilma oli sankan usvan peitossa ja kuitenkin kirkas. Yksikkömme pihalla oli yksi puu, josta lehdet oli jo karisseet pois.
Kun olimme siinä muodossa ja kuuntelimme sotilaspastorin muistopuhetta;" Hän oli hieno palvelustoveri...Monet jäävät kaipaamaan hänen hienoja kommenttejaan..." Huomasin sivusilmällä kuinka todella monella oli vaikeaa. Itsekkin taisteli kaikin voimin, jotta ei kyynel valuisi poskelleni. Tilaisuuden loputtu huomasin kuinka monella oli silmät märkinä. Kuitenkaan asiasta ei puhuttu. Armeijassa oli melkein pakko hukuttaa suru.
Erityisesti mieleeni jäi tuon puun oksalla ollu, joku korppi. Siinä yksin koko tilaisuuden ajan se istui ja säesti välillä pastorin puhetta raakkumisellaan.
Silloin ajattelin, ehkä tämä meidän poismennyt kaverimme oli siinä puunoksalla. Hänen sielunsa tai vastaava.
Sen jälkeen armeijasta poispäästyäni minulla oli todella vaikeaa. Kaikista vaikeinta oli luopua kaikista niistä hyvistä ystävistä. Ja monista kavereista. Olenkin pariin otteeseen yrittänyt soitella näille ystävilleni. Tai ehkä pikemminkin nykyisille tuttavilleni. Monet illat olen itkenyt ja rukoillut Häneltä, että näkisimme vielä näiden kanssa.
Olenkin ajatellut, että miksi minulle oli näin vaikeaa. Ja heillä ei ole. Todennäköisesti. Ajattelinkin, että ehkä jollain tavalla kuvittelen heidänkin menneen pois tai pelkääväni, että taas tulee kuolema ja korjaa satoansa. Jossain vaiheessa pidinkin yhteyttä yhteen hyvään silloiseen ystävääni, muuta nyt en enää uskalla, pelkään hänen kyllästyvän ainaiseen soitteluuni.
Ehkä saan mielenrauhan ensi kesänä kun käyn vierailemassa poismenneen palvelustoverini haudalla.
Sitten soi puhelin ja kun tämä kertoi mitä oli tapahtunut, niin menin jonkilaiseen shokkiin. En kuullut mitään mitä puhelimen toisessa päässä puhuttiin...
Sitä oli kuitenkin vaikea kuvitella. Kuollut? Ei kai nyt sentään. Sitten ajattelin, että se oli pila. En puhunut asiasta kenellekkään ennenkuin olisin täysin varma. Ja jo lomilta palattuani oli seuraavana aamuna muistotilaisuus yksikön takapihalla.
Tilaisuus oli jollain tavalla surullisen kaunis. Ilma oli sankan usvan peitossa ja kuitenkin kirkas. Yksikkömme pihalla oli yksi puu, josta lehdet oli jo karisseet pois.
Kun olimme siinä muodossa ja kuuntelimme sotilaspastorin muistopuhetta;" Hän oli hieno palvelustoveri...Monet jäävät kaipaamaan hänen hienoja kommenttejaan..." Huomasin sivusilmällä kuinka todella monella oli vaikeaa. Itsekkin taisteli kaikin voimin, jotta ei kyynel valuisi poskelleni. Tilaisuuden loputtu huomasin kuinka monella oli silmät märkinä. Kuitenkaan asiasta ei puhuttu. Armeijassa oli melkein pakko hukuttaa suru.
Erityisesti mieleeni jäi tuon puun oksalla ollu, joku korppi. Siinä yksin koko tilaisuuden ajan se istui ja säesti välillä pastorin puhetta raakkumisellaan.
Silloin ajattelin, ehkä tämä meidän poismennyt kaverimme oli siinä puunoksalla. Hänen sielunsa tai vastaava.
Sen jälkeen armeijasta poispäästyäni minulla oli todella vaikeaa. Kaikista vaikeinta oli luopua kaikista niistä hyvistä ystävistä. Ja monista kavereista. Olenkin pariin otteeseen yrittänyt soitella näille ystävilleni. Tai ehkä pikemminkin nykyisille tuttavilleni. Monet illat olen itkenyt ja rukoillut Häneltä, että näkisimme vielä näiden kanssa.
Olenkin ajatellut, että miksi minulle oli näin vaikeaa. Ja heillä ei ole. Todennäköisesti. Ajattelinkin, että ehkä jollain tavalla kuvittelen heidänkin menneen pois tai pelkääväni, että taas tulee kuolema ja korjaa satoansa. Jossain vaiheessa pidinkin yhteyttä yhteen hyvään silloiseen ystävääni, muuta nyt en enää uskalla, pelkään hänen kyllästyvän ainaiseen soitteluuni.
Ehkä saan mielenrauhan ensi kesänä kun käyn vierailemassa poismenneen palvelustoverini haudalla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tämä Niinisalossa. Onko kyseessä tämä kankaanpäässä nissanilla pakun alle tasoristeyksessä ajanut soturi?
Kiitti kun jaoit tarinasi!
Ymmärräthän että en monistakaan syistä, suurimmaksi osaksi henkilökohtaisista, halua mainita tapahtumapaikkaa tai asiaan kuuluvia henkilöitä.
....
Huomenta.
Näin varhaisellakin, kun luin tuon tekstisi, oli vaikea pidätellä itkua. Minusta tuo kohta, että ajattelit ystäväsi olevan se korppi oksalla, hänen sielunsa oli jotenkin tosi koskettavaa. Otan osaa suruusi ja paljon voimia, kaikki muuttuu vielä hyväksi. Olosi parantuu varmasti kun käyt ystäväsi haudalla. *halaus*
Kiitos.