Joskohan tällä kertaa onnistuis?

Jatka vain rakastumista pelimiehiin, varattuihin tai muihin, joita et voi saada. Ja siten saat sitten elää lopunikääsi yksin. Kuulostaako houkuttelevalta?

Luulen, että olet sellainen, joka ei tyydy mihinkään, ja etsit koko ajan parempaa. Koita ratkaista tuo ongelma ensin..

ei sen kummempaa. Mainitsit että saattaisit perääntyä myös jos ne pelimiehet osoittaisivat enemmän kiinnostusta? eli siis pelkäät.
Ja sanoit sen itsekin, kun kerroit että alkaa ahdistaa jos pitäisi näyttää jollekin millainen oikeasti on.

Tekstisi oli tuttua, ja olen itse tajunnut tuon viime aikoina että pelkoa se on. Tai olenhan sen aina tiennyt oikeastaan, kun olen ollut aina tosi ujo.

Usein kun ihastumisen tunne tulee palavana ja nopeesti, myös se ihana tunne kuihtuu pois nopeesti!!! Kun suhde alkaa pikkuhiljaa ilman rajuja tunteita, siitä voi kehkeytyä hyvä ja turvallinen suhde jossa on hyvä olla. Alussa ollaan vain ns kavereita ja huomaakin, että oi ton kanssa on hyvä olla ja arki on ihan kivaa :)

Ajatteleppa asia näin että mies jolle kelpaat ihan sellaisenaan ilman että sinun tarvitsee esittää jotain muuta kuin olet niin eikö sellainen olisi juuri se mitä kaipaat? Ihastua voidaan koska vaan, mutta se rakastuminen oikeasti vaatikin sitä aikaa. Toista oppii rakastamaan sitä mukaan kun oppii toista tuntemaan. Millaisen elämän haluat? Jos näet itsesi 20 tai 30 vuoden kuluttua niin rakastaisiko se toinen sinua yhä? Elämä pitää myös osata nähdä kokonaisuutena eikä viikon pätkinä. Hyvä kumppani onkin kompromissi koska täydellistä ei ole olemassa. Retkuja tämä maa on täynnä ja oikeat miehet ovat vähissä. Mikäli sellaisen hyvän olet löytänyt jonka vieressä on hyvä olla ja mies sanoo rakastavansa ja se tulee suoraan sisimmästä, niin ei sellaista miestä ainakaan voi vellihousuna pitää. Tuo vaatii jo paljon rohkeutta ja tekoja jota näiltä tusinarakastajilta ei löydy. Ikäihmisetkin kertoo että se mummon pappa ei aluksi mummoa sytyttänyt, mutta parempaa elämänkumppania ja omaa rakasta ei olisi voinut mummo löytää.

sun tekstisi.. Olen 28-v nainen ja ihan samaa miettinyt.

Mä olen kans aina ihastunut mahdottomiin miehiin; varattu, suuri ikäero, pelimies tai sitten muutoin elämäntilanne on ollut sellainen ettei vakava suhde ole mahdollinen.

Silloin voin itse ihastua täysillä, kertoa tunteistani ja "hyväksyä" toisen meriselitykset ja nautin kun joudun taas kärsimään..

Jos löydän jonkun miehen, jonka kanssa olisi mahdollista edetä vakavampaan suhteeseen ja toinenkin olisi täysillä mukana, menen aivan lukkoon ja etsimällä etsin vikoja, pienetkin asiat alkavat ärsyttää. Ja juuri kuvailemasi etsintä omista tunteista, ei se tunnu oikealta, tai siltä tai tältä. Sitten lopetan suhteen tai teen jotain sellaista et toisen tunteet kuolee mua kohtaan.

Itse olen ajatellut et mä olen vain sitoutumiskammoinen ja pelkään. Ja et todellisuudessa haluankin olla yksin.

Nyt olen taas löytänyt mukavan miehen, ollaan muutaman kerran tavattu, juteltu paljon jne. Ja alan taas panikoida, en muka tunne mitään kipinää.. Ja todellisuudessa en taida edes antaa itselleni tai toiselle mitään mahdollisuutta löytää mitään tai herättää mitään tunteita.

Olen jopa alkanut kaivata ja ikävöidä edellistä katastrofiani, minkä olin jo haudannut toivottomana tapauksena elämästäni..

Nyt kuitenkin itse päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja jatkaa tapailua edes alkua pidemmälle. Jospa kuitenkin ajan kanssa, toiseen hitaasti tutustuessa ja antamalla omille tunteille tilaa herätä, oppisi ja uskaltaisi luottamaan.Ehkä voisi se kipinäkin syttyä..

Eniten vain nyt pelottaa jaksaako se toinen sitten odotella mun syttymistä.

Tsemppiä sulle, ehkä me vielä uskalletaan hypätä turvalliseen ja luotettavaan suhteeseen =)

Etsit tunneperäisiä kokemuksia etkä seurustelua jossa joutuu kohtaamaan toinen ihminen ja hyväksymään hänet sellaisena kun hän on tai joka vaatii sitoutumista.

Pysy erossa niistä jotka etsii tosisuhdetta ettet loukkaa heitä koska et siihen kykene vielä.