Anopiton

Tämä nyt tuntuu olevan ihan vaan anoppien haukkumista varten tämä palsta, mutta uskallanpa nyt kertoa toisenlaisesta anopista.

Oma anoppini nukkui pois syksyllä ja kaipaan häntä kovasti. Hän oli täysin erilainen ihminen kuin minä itse, mutta pidin hänestä todella paljon. Anoppi oli melko hiljainen ja syrjäänvetäytyväkin, mutta samalla äärimmäisen lämmin ja empaattinen ihminen.
Lapset ja lapsenlapset olivat hänen suuri rakkautensa ja aina jos vain jonkinlaista apua tai muuta tukea kaipasi, voi aina luottaa siihen että anoppi oli ensimmäisenä tarjoamassa apuaan. Lapsenlapsille hän oli rakas mummi jonka sylissä oli aina tilaa ja joka oli se ihminen joka ei koskaan arvostellut, ymmärsi vain vaikka aikuisuuden kynnyksellä olevat lapsenlapset olisivat mitä tehneet. Meidät miniät ja vävyt hän toivotti sukuun sillä omalla koruttomalla tavallaan ja ilman suurta numeroa, jokainen vuorollaan koki sen miten ensimmäistä kertaa jännittyneenä meni sinne anoppilaan ja viiden minuutin kuluttua oli tunne kuin olisi aina istunut siinä kahvittelemassa.
Viimeiset vuodet anoppi asui ensin palvelutalossa ja sitten vanhainkodissa, koska ei enää aivoinfraktin jälkeen kyennyt itse huolehtimaan itsestään. Omien jo aikuisten lapsieni oli vaikea hyväksyä sitä että mummista olikin tullut yhtäkkiä niin pieni ja hauras ja pyysinkin etteivät enää viimeisinä viikkoina kävisi mummia katsomassa koska anoppi ei olisi enää siitä mitään tajunnut (ei enää tuntenut lapsiaankaan), jotta muistaisivat mummin sellaisena kuin hän oli.
Muistan ihan aina sen viimeisen kerran kun anopin näin, otti minua kädestä kiinni ja sanoi "ettei ole hätää", seuraavana päivänä hän nukkui pois.
Ikinä en olisi voinut saada parempaa anoppia kuin hän oli ja kaipaan häntä vielä kauan.