Minun pitäisi olla tyytyväinen, mutta välillä iskee pelottava huoli, joka on seuraavanlainen:
Olen seurustellut miesystäväni kanssa joitakin kuukausia. Olen 25 ja mieheni 26. Aikaisemmat harvat suhteeni ovat olleet lyhyitä ja arvaamattomia. Luulen, että myös omalla kypsymättömyydelläni on ollut vaikutusta asiaan ja olen tavallaan tarvinnutkin näitä "harjoittelusuhteita", koska olen ollut liian epävarma lähtemään suhteeseen ns. normaalin miehen kanssa, vaikka käytökseltäni olenkin itse ollut suhteissa se kypsempi osapuoli.
Nyt olenkin vaan välillä aika hämmentynyt tässä uudessa tilanteessani, ja toivon että vain siksi, että se ei ole ennestään tuttua. Olin ennen tätä suhdetta kolme vuotta singlenä ihan omasta tahdostani ja nautin siitä ajasta todella, mutta kyllä se villinä ja vapaana viilettäminenkin sitten alkoi kyllästyttää.
Tämä suhde on tuntunut alusta asti todella hyvältä. Olen ollut aikaisemmin mustavalkoisempi ja "palvovampi", nyt taas mielestäni realistisempi myös siinä mielessä, etten automaattisesti kuvittele mitään loppuelämää yhdessä. Ennen ihastuin todella voimakkaasti ja nopeasti ja tietenkin sitten myös kärsin suunnattomasti lyhyenkin suhteen päättymisestä. Tunteet olivat äärimmäisen voimakkaita ja varmaan aika epärealistisia. En kyllä takertunut millään näkyvällä tavalla, mutta tunnetasolla varmasti jonkin verran.
Nykyisessä suhteessa meillä on luontevaa yhdessä (tulemme myös kaverimielessä todella hyvin toimeen keskenämme), seksiä on mukavasti ja pidän siitä, hellyyttä on, huumoria on, olemme jotenkin aika samankaltaisia ja tasaveroisia... Välillä pelkään, että olemme juuri liiankin samankaltaisia, vaikka toisaalta emme kyllä mitään kavereita ole missään vaiheessa olleet vaan fyysistä läheisyyttä on paljon.
Alusta asti siis tuntui kokonaisvaltaisesti hyvältä (tuli ikään kuin kaveri ja ihastus samassa paketissa) ja jotenkin ihanan helpolta ja luontevalta. Olemme viettäneet melko paljon aikaa yhdessä, mutta emme mitenkään pakonomaisen symbioottisesti kuitenkaan. Alusta asti olemme kyläilleet usein toistemme luona jne.
En ole aikaisemminkaan ollut mitenkään avoimesti mustasukkainen, mutta mustasukkaisuutta ja epävarmuutta olen kuitenkin herkästi tuntenut. Myös mustasukkaisuuden puute tässä suhteessa hämmentää, vaikka senkin pitäisi olla varmaan hyvä asia. Enköhän minä aika hajalla olisi, jos selviäisi, että miesystäväni olisi minua pettänyt tms, mutta en osaa olla mustasukkainen etukäteen.
Se, mikä tässä tilanteessa hämmentää, on juuri tuo helppous ja "arkisuus", ts. aikaisempiin suhteisiin liittyneen valtavan kuohunnan puuttuminen. Pelkään välillä, että puuttuuko tästä sittenkin jotain, jos jo tässä vaiheessa on näin tasaisen arkista (vaikkakin myös ihanaa!)? Heti alussa oli sellainen ihanan luonteva tunne, kuin "itseni kanssa" olisin ollut.
Olen toistaiseksi tullut siihen tulokseen, että tämä ajatus tulee mieleeni vain siksi, kun tämä on minun pisin NORMAALI suhteeni eikä minulla siis ole aiempaa kokemusta tasapainoisesta suhteesta. Eli ehkäpä tasapainoinen, aikuinen suhde tuntuu juuri tältä. Tämä normaalius ja rauhallisuus vaan tuntuu hämmentävältä aikaisempien, järisyttävästi alkaneisiin ja samalla tavalla loppuneisiin NIIN erilaiselta etten oikein tiedä, mitä tulisi ajatella kun en ole aiemmin tämän tyyppistä suhdetta kokenut.
Syy tähän tilitykseen oli siis se, että minua kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksista:) Minua siis kiinnostaa, että onko tässä nähtävissä hienon, pitkän kumppanuuden ainekset (kuten itse olen suurimman osan ajasta kokenut) vaiko vain latistumisen ja kaverisuhteeksi muuntumisen ainekset... Eli pitäisikö olla huolissaan, jos jo tässä vaiheessa suhdetta on näin... vähän liioitellun rumasti sanottuna "latteaa", nätisti sanottuna "tasapainoista"?:) Aikaakin on toki kulunut todella vähän, eikä voi vielä tietää millaisia kumpuja tässäkin eteen tulee, mutta tähän asti on ollut hämmentävän "normaalia"...
Olen seurustellut miesystäväni kanssa joitakin kuukausia. Olen 25 ja mieheni 26. Aikaisemmat harvat suhteeni ovat olleet lyhyitä ja arvaamattomia. Luulen, että myös omalla kypsymättömyydelläni on ollut vaikutusta asiaan ja olen tavallaan tarvinnutkin näitä "harjoittelusuhteita", koska olen ollut liian epävarma lähtemään suhteeseen ns. normaalin miehen kanssa, vaikka käytökseltäni olenkin itse ollut suhteissa se kypsempi osapuoli.
Nyt olenkin vaan välillä aika hämmentynyt tässä uudessa tilanteessani, ja toivon että vain siksi, että se ei ole ennestään tuttua. Olin ennen tätä suhdetta kolme vuotta singlenä ihan omasta tahdostani ja nautin siitä ajasta todella, mutta kyllä se villinä ja vapaana viilettäminenkin sitten alkoi kyllästyttää.
Tämä suhde on tuntunut alusta asti todella hyvältä. Olen ollut aikaisemmin mustavalkoisempi ja "palvovampi", nyt taas mielestäni realistisempi myös siinä mielessä, etten automaattisesti kuvittele mitään loppuelämää yhdessä. Ennen ihastuin todella voimakkaasti ja nopeasti ja tietenkin sitten myös kärsin suunnattomasti lyhyenkin suhteen päättymisestä. Tunteet olivat äärimmäisen voimakkaita ja varmaan aika epärealistisia. En kyllä takertunut millään näkyvällä tavalla, mutta tunnetasolla varmasti jonkin verran.
Nykyisessä suhteessa meillä on luontevaa yhdessä (tulemme myös kaverimielessä todella hyvin toimeen keskenämme), seksiä on mukavasti ja pidän siitä, hellyyttä on, huumoria on, olemme jotenkin aika samankaltaisia ja tasaveroisia... Välillä pelkään, että olemme juuri liiankin samankaltaisia, vaikka toisaalta emme kyllä mitään kavereita ole missään vaiheessa olleet vaan fyysistä läheisyyttä on paljon.
Alusta asti siis tuntui kokonaisvaltaisesti hyvältä (tuli ikään kuin kaveri ja ihastus samassa paketissa) ja jotenkin ihanan helpolta ja luontevalta. Olemme viettäneet melko paljon aikaa yhdessä, mutta emme mitenkään pakonomaisen symbioottisesti kuitenkaan. Alusta asti olemme kyläilleet usein toistemme luona jne.
En ole aikaisemminkaan ollut mitenkään avoimesti mustasukkainen, mutta mustasukkaisuutta ja epävarmuutta olen kuitenkin herkästi tuntenut. Myös mustasukkaisuuden puute tässä suhteessa hämmentää, vaikka senkin pitäisi olla varmaan hyvä asia. Enköhän minä aika hajalla olisi, jos selviäisi, että miesystäväni olisi minua pettänyt tms, mutta en osaa olla mustasukkainen etukäteen.
Se, mikä tässä tilanteessa hämmentää, on juuri tuo helppous ja "arkisuus", ts. aikaisempiin suhteisiin liittyneen valtavan kuohunnan puuttuminen. Pelkään välillä, että puuttuuko tästä sittenkin jotain, jos jo tässä vaiheessa on näin tasaisen arkista (vaikkakin myös ihanaa!)? Heti alussa oli sellainen ihanan luonteva tunne, kuin "itseni kanssa" olisin ollut.
Olen toistaiseksi tullut siihen tulokseen, että tämä ajatus tulee mieleeni vain siksi, kun tämä on minun pisin NORMAALI suhteeni eikä minulla siis ole aiempaa kokemusta tasapainoisesta suhteesta. Eli ehkäpä tasapainoinen, aikuinen suhde tuntuu juuri tältä. Tämä normaalius ja rauhallisuus vaan tuntuu hämmentävältä aikaisempien, järisyttävästi alkaneisiin ja samalla tavalla loppuneisiin NIIN erilaiselta etten oikein tiedä, mitä tulisi ajatella kun en ole aiemmin tämän tyyppistä suhdetta kokenut.
Syy tähän tilitykseen oli siis se, että minua kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksista:) Minua siis kiinnostaa, että onko tässä nähtävissä hienon, pitkän kumppanuuden ainekset (kuten itse olen suurimman osan ajasta kokenut) vaiko vain latistumisen ja kaverisuhteeksi muuntumisen ainekset... Eli pitäisikö olla huolissaan, jos jo tässä vaiheessa suhdetta on näin... vähän liioitellun rumasti sanottuna "latteaa", nätisti sanottuna "tasapainoista"?:) Aikaakin on toki kulunut todella vähän, eikä voi vielä tietää millaisia kumpuja tässäkin eteen tulee, mutta tähän asti on ollut hämmentävän "normaalia"...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sulla on menny tosi samalla lailla kun mullakin,ennen olin ihanien renttujenkaa oli kemiaa.. Nykysin oon liian kiltin ja tasasen miehenkaa,kemiat hukassa..enkä osaa päästää irti kun toinen välittää,voin pahoin ja oon loukussa:(.
Mun mielestä ei oo huolestuttavaa, etenkin koska teillä on huumoria, hellyyttä ja seksiä, eli myös kemiaa ja koska sanot, että se toimii, myös intohimoa varmaan on. Sitten jos et haluaisi edes, niin se olisikin kaverisuhde. Tietty, eihän sänkyyn asti tarvii mennäkään, että toiseen voi suhtautua intohimoisesti ja tietää haluavansa, mutta koska te nyt olette, niin se on ainakin yksi selvä juttu. Huumorintaju saattaa ratkaista yllättävän paljon!
En tiedä millaista muuten elämäsi on ollut, mutta ensinnäkin olet aika nuori, joten ehkä olet kypsynyt. Nuorenahan sitä jahtaa kuuta taivaalta jne. joten sehän on myös hyvä merkki, ei se epärealistisuus välttämättä johdakaan kun pettymyksiin eikä kärsimys sano rakkauden määrää. Mutta ehkä sulla on ollut muutakin kaoottista, etkä ole tottunut hyvään kohteluun? Ehkä jotenkin alitajuisesti mietit, voitko todella ansaita sellaista? (kyllä voit :) )
Luulen tosiaan että se on sitä, ettei tämä ole sulle tuttua.
Kaikki suhteet voi latistua, jos niitä ei koskaan hoida, kaikki suhteet voivat muuttua itsestään selvyydeksi, jos ei pidä niitä arvossa ja rakkaus todella punnitaankin sitten siinä vaiheessa, kun pitää miettiä sitoutuuko ja jaksaa vai lähteekö jännittävämmän perään. Helppoahan se silloin on rakastaa, kun on helppoa. Jos teillä vielä on avointa keskustelua ja todella tutustutte toisiinne ja olette toisistanne kiinnostuneita, niin eiköhän teillä ole parhaat mahdolliset ainekset, mitä on.
Kuulostaapa tutulta! Mietin ihan samoja juttuja jonkin aikaa sitten, kun tuntui että ne "suuret tunteet" puuttuvat uudesta suhteesta. Aiemmissa suhteissa on menty vuoristorataa riidellen, raivoten ja palavasti rakastaen, ja nykyisen miehen kanssa meillä on aina tasaisen kivaa, mies on hauska, huomioonottava, luotettava ja kaikkea sitä mitä mieheltä voi toivoa muttei kuitenkaan mikään tavallinen jätkä vaan mielenkiintoinen persoona jota hirmuisesti arvostan. Olin jo jättämässä koko miehen, kun ajattelin ettei tästä voi tulla mitään.
Tuskailin tätä asiaa parhaalle ystävälleni, eli että voiko tämä olla minulle oikea mies, kun meillä ei ole niin räiskyvää. Ystäväni (naimisissa oleva nainen) mietti hetken ja sanoi, että kaikissa suhteissa tulee jonain päivänä arki, ja ne suuret tunteet muuttuu arkipäivän rakkaudeksi. Se mitä jää jäljelle kun alkuhuuma loppuu, on se mikä merkitsee. Eli minun (ja varmaan sinunkin) tapauksessa suhde jossa on hyvä ja turvallinen olla.
Olen nyt ollut nykyisessä suhteessa pari vuotta, ja tuntuu että meillä välittäminen on kasvanut pikkuhiljaa aina vain suuremmaksi. Edelleen on ihanaa elää yhdessä, ja tuntuu että tämän ihmisen kanssa haluan olla aina. Miehessä on ne piirteet joita tulevalta aviomieheltä haluan. En tiedä, voihan olla että jompikumpi meistä törmää "elämänsä naiseen/mieheen" ja lähtee niiden suurien tunteiden perään jonakin päivänä ja hylkää tämän tasaisenmukavan suhteen. Mutta enpä usko. Sen vain tiedän, että olen ihan helkkarin onnellinen etten silloin pari vuotta sitten jättänyt tätä miestä suhteen tasaisuuden vuoksi!
Kiitos vastauksistanne! Kuulisin mielelläni myös lisää kommentteja. Nuo positiiviset kommentit kyllä piristivät ja vahvistivat uskoa tähän, mutta edelleen kamppailen todella sekavien tunteiden ja ahdistusten kanssa välillä. Selvästi minulla on suuria ongelmia läheisyyden kanssa, kun olen yhtäkkiä näin "pihalla"... :( Pelkään kauheasti, että muutunkin kokonaan "tunnottomaksi" enkä enää pysty nauttia mistään. Taidan olla kyllä vähän masentunut, mikä tietysti jo itsessään riittää aiheuttamaan tällaisia negatiivisia tuntemuksia.