syyllisyyden tunteet

Tiivis ja looginen elämäkerta! Tekstistäsi välittyivät ymmärrys ja syy-seuraus-suhteet; vaikutat joka tapauksessa järki-ihmiseltä.

Kannamme mukanamme koko elämäämme. Lapsuuden kokemukset, nuoruuden muistot, parisuhde alusta alkaen.

Kokonaisuus taisi muodostua sinulle liian raskaaksi taakaksi. Suurperhe (?) plus kaikki puolison ja omaan työelämään liittyvä on monille ylipääsemätön yhdistelmä. Ja jos vielä jouduit taistelemaan tunnetasolla itsellesi tilaa, jota ei kuitenkaan löytynyt...

Seksuaalinen uskottomuus on totta kai merkityksellinen asia, mutta yleensä kuitenkin vain yksi todiste siitä, että parisuhde on suistunut raiteiltaan jo aikaisemmin. Voisiko viimeistä pisaraa todellakin syyttää siitä, että astia tulvii yli?

Toivotko aikaa myöten pääseväsi kokonaan eroon psyykenlääkkeistä? Sitä tuskin kannattaa pitää päätavoitteena, mutta se voisi avata uuden, puhtaamman maailman.

käytöksi kumpuaa? Tarvitset vain rakkautta, rakkautta ja vain rakkautta. Itsehyväksyntää. Älä ole niin rankka itsellesi. Ensin olet miehellesi vuosi kausia esine ja kun päätät hieman irrotella ja löytää itsellesi todellisia tunteita, tulee kamala tuska ja musertaa sinut kuoliaaksi. Vaikka suhde oli, mitä oli - älä ole niin ankara itsellesi. Muuten näännytät itsesi kuoliaaksi.

kohtele itseäsi noin julmasti. Aivan varmasti voit antaa itsellesi anteeksi. Samoin voisit antaa anteeksi sen, että pakottauduit olemaan pitkään naimisissa, vaikka olit onneton suhteessa alusta asti. Minusta kertomassasi oli hirveintä juuri se, että rääkkäsit itseäsi yli sietokykysi rajojen - jonka jälkeen romahdit. Uskottomuus siinä rinnalla on kuin hyttysen pissa erämaassa. Vai ettei olisi vähän niinkin, että kärsit syyllisyydentunteista itseäsi kohtaan: Mietit sisimmässäsi miksi ihmeessä kitkuttelit epätyydyttävässä suhteessa, kertonut exällesi rajojasi, miksi myönnyit piikana olemiseen ja seksileluna toimimiseen? Kuinka saatoitkaan olla niin hölmö, että panostit 150% suhteeseen, vaikka kumppani ei panostanut ollenkaan?

Voisit myös kiittää tuota miestä, joka nosti sinut sohvan pohjalta, jolle voit puhua ja kertoa avio-ongelmistasi. Elämäsi olisi varmasti todella paljon kurjempaa, jos olisit sinne sohvan pohjalle jäänyt.

Ihan ensiksi, lopeta itsesí rääkkääminen, et vois ketään toistakaan kohdella noin huonosti.
Toiseksi hanki lähellesi ihminen joka ymmärtää sinua ja jolle voit puhua.
Lääkitykset voit sen jälkeen unohtaa.
Joka tapauksessa tärkeintä on katkaista tuo itsensä morkkaaminen ja itsensä kanssa painiminen.

Toivottavasti et käytä neuroleptejä enää.Ne on vihoviimeinen ratkaisu - kaikille.

En voi kuin itkien lukea teidän viestejänne. Olen lukenut paljon täältä, miten jätetty ja petetty kärsii ja tunnen sympatiaa heitä kohtaan.

Mutta totta, että yritin ihan kestokykyni rajoille, kunnes psyyke ei kestänyt. Niin hyvin sanottu: Voiko viimestä pisaraa syyttää siitä, että astia tulvii yli. Kiitos Sinulle kirjoituksestasi. Kiitos kaikille teille vastauksistanne.

Niinpä, kaikkihan me tekisimme jotain toisin... Ihan totta. Taakse päin katsottuna näemme niin paljon enemmän. Isojakin ratkaisuja tehdessä voi vain aavistaa, mitä on edessä.

"Kuin hyttysen pissa erämaassa" sai jopa hymyilemään. Ajattelin kuivaa erämaata ja yhtä hyttystä pissalla siellä. Eipä paljon pohjavesi siitä nouse.

Luin ahneesti jokaisen vastauksen ja ne olivat lohduttavia ja auttavat katsomaan tilannetta realistisemmin. Totta sanoitte lääkityksestä, etenkin ne kauheat neuroleptit. Juttelen psykiatrini kanssa. Ei tämä haava päivässä parane, mutta toivun tästä pikku hiljaa.

tai siis helpommin sanottu kuin tehty..mutta koska tekoja ei saa tekemättömäksi niin parempi mennä eteenpäin.
Jos on masennusta niin siihenhän liittyy epätavallisen voimakkaina syylisyyden tunteet.
Oletko varma ettei miehesi ollut narsisti ja sai sinut tuntemaan itsesi mitättömäksi?
Oletko koskaan kysynyt vaikka terapiaa ja joku jonka kanssa päästä puhumaan?
Se on auttanut minua paljon.

Kirjoituksesi oli melkein kuin olisin lukenut omaa elämäntarinaani. Olen ollut yli 25 vuotta naimisissa, enkä ole pyynnöstä ja anelemisista huolimatta saanut tuntea oikein kunnolla yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, sellaista mitä avioliitossa pitäisi mielestäni olla. Seksi meilläkin on sujunut ihan hyvin, ehkä mieheni ei osaa antaa hellyyttä kuin seksin kautta. Se ei minulle riitä. Olen kärsinyt jo pitkään ja nyt kaiken kukkuraksi mieheni on ollut uskoton, tiedän sen varmasti vaikka hän kiistää kaiken. On pitänyt minua itsestäänselvyytenä, olenhan minä antanut kaikkeni perheelleni. Meillä kaksi aikuista lasta ja pieni lapsenlapsikin. Lapsille mieheni osaa olla ihme kyllä aika hellä.
Nyt olen jättämässä tämän suhteen taakseni, vaikka kyllä on vaikeata näin pitkän ajan jälkeen. Olen itkenyt 4 viikkoa, ollut kauheissa itsesäälin kohtauksissa ym. En ainakaan vielä ole hakenut lääkettä tähän, vaikka se olisi varmasti auttanut. Ajattelin päästä tästä paskasta ilman lääkitystä, unilääkkeet varmaan pitäisi hakea.
Tiedän täysin mitä olet joutunut kokemaan. Sellainen kun jatkuu vuosia ja vuosia niin se nakertaa ihmisen aivan loppuun.
Itsellänikään ei ole paljon vanhoja kavereita joille voisi asiasta puhua, olenhan hoitanut vain kotia (työni ohella tietysti) vuosikymmenet.
Koetetaan kestää ja joteskin purskuttaa eteenpäin..

Sinulla lienee kaksi vaihtoehtoa:_
Uskonnollinen ratkaisu: pyydät syntisi anteeksi ja saat myös. Ole armollinen itsellesi.
Ei-uskonnollinen ratkaisu: keskustelet asiasta ammattiauttajan kanssa, kunnes helpottaa ja löydät ratkaisun. Ole tällöinkin armollinen itseäsi kohtaan.
Itse kuulun uskonnolliseen mallistoon ja kieltämättä se on paljon helpompi tapa, mutta jos se ei tunnu istuvan, niin sitten vaan keskustelemaan. Eiköhän se sitenkin. Voimaa!

Ihmisellä on aina oikeus keskustella toisten kanssa, mieltään painavista asioista, se on perusoikeutemme ja siihen pohjautuu oikeastaan koko yhteisöllisyyden käsite. Suomessa on hyvin erikoinen tapa suhtautua perheen sisäisten asioiden käsittelyyn, sitä pidetään jostakin syystä vääränä toimintana -aivan turhaan.

Mikäli emme ole vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa todellisuudentaju hämärtyy ja muutumme helposti manipuloitaviksi, siksi ulkopuolisten ihmissuhteiden rajoittaminen on tehokas vallankäytön muoto.

Ei ole yhtään moraalijärjestelmää joka kieltäisi ihmisten välisen vuorovaikutuksen, päinvastoin, siihen kehotetaan jopa Raamatussakin, muista yhteisöllisimmistä uskonnoista puhumattakaan. Suomessa perheasioiden levittelyä ei olla pidetty suotavana, syynä tähän on luultavammin kulttuurilliset syyt, joiden alkuperän voisi veikata alkaneen sisällissodan jälkimainingeista. Joka tapauksessa aika lyhyt aikainen tapa on kyseessä.

Seksuaalinen uskottomuus ei ole kovinkaan merkityksellinen, mikäli päätös avioerosta on jo tehty. Kysehän on oikeastaan puhtaasti ajoituksesta. Mikäli mitään yhteistä rakennettavaa ei enää ole, mitään ei oikeastaan voi rikkoakaan.

Tunnustaminen on aika turhaa, koska sillä ei voi enää mitään muuttaa. Itselleen tulee kuitenkin olla armollinen aina ja hyväksyä myös se, että kaikki me olemme virheellisiä ja toistemme tukea tarvitsevia.