Multa kuoli iso veli viime toukokuussa, kaksi päivää ennen mun lakkiaisia. Veljeni oli kalastatusreissulla parhaan kaverin, tulevan yhtiökumppaninsa kanssa.Oli tuulinen päivä, ja myrkyävä järvi vei kaverukset mennessään.
Se kun saa tietää, että on menettänyt läheisen on niin kamala tunne. Nyt olen sen vasta tajunnut.
Silloin keväällä kun tämä kamala tapahtuma sattui, järjestelimme kaikella innolla juhliani. Kun kuulimme tapahtuneesta, monet miettivät tuleeko juhlia vai ei? Toinen veljeni halusi ehdottasti järjestää nämä juhlat ja samoin vanhempani.
Juhla aamuna mulla oli tosi paha olla...ei huvittanut lähteä suuren yleisön eteen silmätikuksi. Mietin kukahan tästä tietää, tuntui että kaikki vaan tuijotti mua. Jotkut kaverit sanoi osanottonsa, ei voinu kun juosta vessaan itkemään.
Kesä meni muuten ihan hyvin. EI ollu silleen mitään ongelmaa tapahtuneesta, siitä pysty puhumaan sen mitä halusi. Luulin että ei se niin vaikeata olekaan, kun menettää jonkun. Ja voi kuinka väärässä olinkaan.
Nyt syksyn tullesssa, viimeisen parin kuukauden aikana olen ollut niin ahdistunut. Suhteeni poikaystävääni on selvästi kärsinyt, ei tule syötyä, muisti temppuilee, unta ei saa jne.
Iski sitten masennus. Itse tajusin sen vasta viime
perjantaina. Juttelin asiasta äitini ja poikaystäväni kanssa, ja soitin ensi töikseni lääkärille. Nyt olen menossa terapiaan ja masennuslääkekuuri alkaa.
Toivottavasti nämä auttavat tähän kamalaan oloon mikä tuntuu sisälläni.
Veljeni kuolemahan ei ole ainut asia joka on elämääni sekoittanut. Isäni sairastui syöpään jokunen vuosi sitten kun olin lukion tokalla. Silloin oli suurena odotuksena vanhojentanssit..Ja kyllähän mä tanssinkin, päälleni sain ihanan valkosen mekon. Kun meijän esiintyminen vanhemmille alkoi, näin veljeni tulevan sisään jonkun vanhan herran kanssa. Se oli isäni! En ollut nähnyt häntä muutamaan viikkoon, koska hän oli ollu sairaalassa hoidossa. Se oli suuri järkytys ja muistan vieläkin kuinka kyyneleet alkoi pakolla valua pitkin poskia.
Välillä tuntuu, että onko mun elämässä mitään hyviä aikoja. Kaikki tärkeimmät juhlat/tapahtumat saavat ylleen jonkun surunmurtaman tapahtuman.
Luultavasti se on vaan sattumaa että näin on elämässäni käynyt..Odottelen innolla iloisia aikoja, jolloin voisi taas huoletta hymyillä ja nauraa =)
Se kun saa tietää, että on menettänyt läheisen on niin kamala tunne. Nyt olen sen vasta tajunnut.
Silloin keväällä kun tämä kamala tapahtuma sattui, järjestelimme kaikella innolla juhliani. Kun kuulimme tapahtuneesta, monet miettivät tuleeko juhlia vai ei? Toinen veljeni halusi ehdottasti järjestää nämä juhlat ja samoin vanhempani.
Juhla aamuna mulla oli tosi paha olla...ei huvittanut lähteä suuren yleisön eteen silmätikuksi. Mietin kukahan tästä tietää, tuntui että kaikki vaan tuijotti mua. Jotkut kaverit sanoi osanottonsa, ei voinu kun juosta vessaan itkemään.
Kesä meni muuten ihan hyvin. EI ollu silleen mitään ongelmaa tapahtuneesta, siitä pysty puhumaan sen mitä halusi. Luulin että ei se niin vaikeata olekaan, kun menettää jonkun. Ja voi kuinka väärässä olinkaan.
Nyt syksyn tullesssa, viimeisen parin kuukauden aikana olen ollut niin ahdistunut. Suhteeni poikaystävääni on selvästi kärsinyt, ei tule syötyä, muisti temppuilee, unta ei saa jne.
Iski sitten masennus. Itse tajusin sen vasta viime
perjantaina. Juttelin asiasta äitini ja poikaystäväni kanssa, ja soitin ensi töikseni lääkärille. Nyt olen menossa terapiaan ja masennuslääkekuuri alkaa.
Toivottavasti nämä auttavat tähän kamalaan oloon mikä tuntuu sisälläni.
Veljeni kuolemahan ei ole ainut asia joka on elämääni sekoittanut. Isäni sairastui syöpään jokunen vuosi sitten kun olin lukion tokalla. Silloin oli suurena odotuksena vanhojentanssit..Ja kyllähän mä tanssinkin, päälleni sain ihanan valkosen mekon. Kun meijän esiintyminen vanhemmille alkoi, näin veljeni tulevan sisään jonkun vanhan herran kanssa. Se oli isäni! En ollut nähnyt häntä muutamaan viikkoon, koska hän oli ollu sairaalassa hoidossa. Se oli suuri järkytys ja muistan vieläkin kuinka kyyneleet alkoi pakolla valua pitkin poskia.
Välillä tuntuu, että onko mun elämässä mitään hyviä aikoja. Kaikki tärkeimmät juhlat/tapahtumat saavat ylleen jonkun surunmurtaman tapahtuman.
Luultavasti se on vaan sattumaa että näin on elämässäni käynyt..Odottelen innolla iloisia aikoja, jolloin voisi taas huoletta hymyillä ja nauraa =)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Otan osaa veljesi kuolemaan...
Surullinen tarina..ja juuri ennen lakkiaisiasi.. :(
Veljesi oli varmasti hyvä ihminen.. joskus kuolema tuntuu vievän väärät ihmiset..Läheisen menettäminen on jotain aivan hireää, sitä ei voi sanoin kuvailla, se pitää kokea että se ymmärtää..
Toivon että se aika, kun voit nauraa ja hymyillä huoletta tulee pian :)
-peace