Etäsuhteesta

Meillä vaimo käy töissä 50km päässä ja asustelee sukulaisten luona. Tulee aina vapailla kotiin. Näin jatkunut 3 vuotta. Takana 19v avioliitto kun selvisi, että vaimolle on uusi vapaus alkanut maistumaan ja miesystäviä tuntuu riittävän vaivaksi asti. Yksi soittelee hänelle aina kotiin kännykkään ja toisen kanssa onnistuin narauttamaan melkein verekseltään, kun aloin epäillä vaimon menoja. Nyt menossa ero ja vaimo huitelee onnellisena. Jätti minut lasten kanssa kotiin murehtimaan. Että näin.

Jos minun tulevaisuuteni olisi puoli vuotta 100 kilometrin päässä miehestäni ja sen jälkeen pääsy ainakin samalle paikkakunnalle, en voisi olla onnellisempi. Mutta meillä välimatkaa on yli 600 kilometriä, eikä mitään tietoa siitä, milloin saadaan taas olla kunnolla yhdessä. Näin ollaan oltu puolitoista vuotta, nähty kerran kuukaudessa tai kahdessa, lomilla hieman enemmän. Ei ole helppoa mutta uskon, että siltikin sen arvoista.

Ikävä varmasti tulee ja ehkä riitojakin. Mutta ne kummatkinhan ovat toisaalta luonnollinen osa parisuhdetta. Asiat selviävät niihin tarttumalla. Eikä sata kilometriä ole edes niin kamalan pitkä matka, etteikö sitä matkustaisi vähän useamminkin. Jos todella haluat olla miehesi kanssa loppuelämäsi, ei tässä pitäisi olla mitään mahdotonta. Kärsivällisyyttä ja positiivista asennetta, niin jaksat kyllä. Ja voithan ajatella tulevaa puolta vuotta aikana itsellesi, sen selvittämiselle, mitä ja kuka olet omana itsenäsi. Sekään ei varsinaisesti ole ajanhukkaa...

Tsemppiä! :)

Kunhan ette yritä tehdä kahdessa päivässä sitä, mitä muut tekevät viikossa. Jos odotukset ovat korkealla, niin jotain menee varmasti toisin kun on suunniteltu ja sitten riidellään - ja aivan turhaan..

Itse elän onnellisessa etäsuhteessa. Välimatkan lyhentymistä ei ole näköpiirissä, mutta tunteet on niin vahvat, että joka kerta menee jalat alta kun näen taas mieheni eron jälkeen.

kovin pitkää kokemusta asiasta, mutta tähän asti kuitenkin ookoo. Neljäntoista vuoden suhde menossa. Etäisyyttä vaimoon ja lapsiin tuommoiset 2700 km. Aloitettiin tää syyskuun alussa, nähtiin lokakuussa neljä päivää ja seuraavaksi jouluna pari viikkoa. Keväästä en tiedä. Kesällä ollaan kolmisen kuukautta yhdessä ja syksyllä sama rumba alkaa taas.

Ikävä on kova, mulla ainakin!

Ei voi kun odottaa ja uskoa.

Asun Afrikassa, joten toi 100 km kuulostaa melkein naapurilta, siinahan voi tosi helposti viettaa viikonloput yhdessa. Kun me alettiin seurustelemaan, oli selvaa etta me tullaan asumaan suurin osa vuotta erillamme. Jos molemmat hyvaksyy tilanteen ja sitoutuu suhteeseen se toimii. Mun mielesta on parempi olla tyttoystavan kanssa yhdessa 4 kk vuodessa kuin ei lainkaan. Kolmas vuosi alkamassa ja usko suhteen jaktumiseen on yha vahva.

asumme 300 kilometrin päässä toisistamme.

Miesystäväni on minua 10v vanhempi ja jo rauhoittunut elämässään. Minulla olisi vielä vähän menohaluja silloin tällöin...tosin joka päivä vähemmän.

Eniten tässä välimatkassa huolestuttaakin se että luottamus ei kasva niin suureksi että voisimme jatkaa. Olen jo tavallaan rikkonut luottamuksen yksissä bileissä enkä uskalla enää mennä mihinkään etten aiheuta lisää harmia...Kenenkään kanssa en ole sekoillut eikä muutenkaan ole kyse mistään vakavasta luottamuksen rikkomisesta...enemmänkin siitä että meillä on näkemyseroja siinä että mitä sopii tehdä ja mitä ei...
En tahtoisi kuitenkaan mennä sille linjalle että en kerro mitä bileissä tapahtuu...valheella on tunnetusti lyhyet jäljet...ja valhe on aina pahempi kuin totuus.
Nyt kun ehdotin että sovimme suhteen pelisäännöistä, ennen kuin tapahtuu mitään "vakavaa" ...mies ei puhunut mitään sen jälkeen...luulisi että hänkin haluaisi että voisimme elää luottavaisin mielin ja kun molemmat tietää rajat niin se on paljon helpompaa.
Aloitimme seurustelun (ja suhde on vasta alussa) näin eikä loppua ole ihan heti näkyvissä. Opintoni kestävät vielä 5 vuotta.

Rakastan miestä ja molemmat tahdomme viettää loppuelämämme toistemme kanssa, perustaa perheen ja elää onnelisina yhdessä. Tunteet ovat kasvaneet vahvoiksi hyvin nopeasti ja pelkäänkin että tämä kaikki hajoaa joku päivä..

Olen asunut nyt 5kk 200km päässä poikaystävästäni ja meidän suhteemme on ainakin tuon välimatkan kestänyt.
Välimatkan syntyessä olimme seurustelleet vasta 2kk, joten suhteemme ei mielestäni ehkä ollut vielä parhaalla mahdollisella pohjalla, mutta hyvin se on silti kestänyt. Ja sitä ehkä joskus saa ihmetellä.
Tietenkin meillä on ollut omat riitamme, mutta uskon, että niin niitä olisi ollut vaikka olisimme asuneet koko tuon ajan yhdessä.
Itselläni ei tule kyseinen tilanne helpottumaan vasta kuin toukokuussa ja syyskuussa olekin sitten lähdössä ulkomaille opiskelemaan 5-8kk, joten väliimme tulee vieläkin pidempi matka, mutta tarkoituksena on selvitä.
Onnea matkaan, uskon, että selviätte!

Meillä just puoli vuotta meni sellaisissa katkeransuloisissa fiiliksissä, sitten alkoi todellinen ikäväntuska. Harvoin olemme riidelleet koko aikana ja tapaamiset ovat olleet lähes aina pelkkää onnea. Jatkuvasti soiteltu ja tekstailtu.
Etäisyyttä 300 km, aika ja raha rajoittivat tapaamisten määrää liikaakin.

Pian pitäisi puolentoista vuoden jälkeen muuttaa yhteen. Tyttöystäväni tosin meni pettämään. Yhä haluan muuttaa yhteen niinkuin hänkin, mutta pakkaaminen ja muuton valmistelu ei vaan tunnu niin kivalta enää. Mitenhän sitten yhteisen asunnon laittaminen, jonka olisi pitänyt olla mukavaa? Ja kaikki muukin...

Toivottavasti teillä menee paremmin. 100 km on alle kahden tunnin matka, joten voitte tod.näk. tavata toisenne vaikka milloin. Lisäksi kaikenlaisia kommunikaatiolaitteita on keksitty.

meillä oli seurustelu aikana välimatkaa 400km. nyt asuttu yhessä yli kaksvuotta. kyllä se sen kestää. riippuu teistä, kuinka haluatte sen kestävän.

Itsellä on ollut vuoden verran huonosti toimiva 200 kilometrin etäisyydellä toiminut juttu, joka meni poikki, kun muutin samalle paikkakunnalle (oma kotikaupunkini, opiskelin vuoden muualla).
Nyt olen seurustellut muutaman kuukauden 450 kilometrin päässä asuvan miehen kanssa. Nyt menee paremmin, kuin lähisuhteissani aiemmin. Olemme hakeneet yhteistä asuntoa miehen paikkakunnalta, kun pääsen muuttamaan sinne keväällä.
Ikävä on aina kauhea, mutta toisaalta sen sietää kun se johtuu olosuhteista. Varmuus suhteesta ja luottamus toiseen auttavat kestämään eroa. Olemme tapailleet parin viikon välein.

Meillä välimatkaa on 600 km. Asumme siis eri kaupungeissa, mutta Suomessa kuitenkin molemmat. Tämä on molempien hyvien töiden takia. Näin on jatkunut kohta 9kk, talvella menemme naimisiin ja hyvin menee! Häiden jälkeenkin joudumme jatkamaan samaa systeemiä, mutta se ei meitä pahemmin haittaa. Näemme melkein joka viikonloppu, muuten en kyllä jaksaisikaan. Lisäksi auttavat molempien mahdollisuus etätyöskennellä osittain sekä se, että kesällä ja lomilla olemme koko ajan yhdessä. Normaalina työkuukautena (kun ei ole lomia) näemme ehkä siis 9-10 päivää kuukaudesta. Silloin, kun olemme erillämme, teemme paljon töitä ja jonkun verran omia juttuja, sitten kun olemme yhdessä, emme tee omia juttuja oikeastaan ollenkaan.

Riippuu paljon suhteen ja ihmisten luonteesta jne. mutta itselleni tärkeintä on tuo, että näemme riittävän usein!