Olemme avomieheni kanssa pattitilanteessa. Olemme seurustelleet useamman vuoden, ja muuttaneet vuosi sitten yhteen asumaan.
Parisuhteemme on ollut oikein mukava, mutta ongelmaksi on alkanut muodostua avomieheni kaksi lasta. Lapset asuvat äidillään, vierailevat joka toinen viikonloppu isällään, siis meillä. Lapset ovat alakouluikäisiä.
Minulla on yksi, melkein aikuinen lapsi, joka asuu jo omillaan. Muutti reilu vuosi sitten opiskelija-asuntoon. Sain lapseni hyvin nuorena (olin teiniäiti) ja kasvatin hänet yksin, ilman lapsen isän tukea.
Olen alkanut lähes vihaamaan miehen lapsia. Tunnen ärsytystä, verenpaineeni nousee jne. kun lapset tulevat. Älkää, please, syyllistäkö minua (uusperhepalstalla se on jo useaan kertaan tehty). En voi tunteilleni mitään.
En hoida lapsia, tai ota heistä vastuuta, isänsä tekee sen kyllä, mutta en jaksaisi edes lasten läsnäoloa. Avomieheni haluaa kuitenkin olla isä lapsilleen, ja ymmärrän se oikein hyvin. Arvostan myös tuota piirrettä avomiehessäni, kun oman lapseni isä loisti/loistaa vain poissaolollaan.
Meille on alkanut tulla suuria riitoja miehen lapsiin liittyen. Ärsyynnyn lasten tekemisistä, olemisesta meillä yms. enkä jaksa näytellä tykkääväni heistä. Mieheni on surullinen tästä asiasta, vaikka hän yrittääkin minua ymmärtää.
Mutta tuntuu, että tukehtuisin. Tunnen tarvitsevani ilmaa ja omaa tilaa. Olen kuin ahtaaseen selliin suljettu.
Asumme kaksiossa, ja ahdasta siis on, ihan konkreettisestikin. Ei minkäänlaista omaa rauhaa, tilaa ole minulle. Jopa vessan oveen koputetaan, jos siellä majailee liian pitkään...
Onko olemassa muuta ratkaisua kuin ero tai oman asunnon hankkiminen? Avomiestäni rakastan ja hänkin minua (vaikka tietää tunteista hänen lapsiinsa). Emme kumpikaan haluaisi erota.
Auttakaa, hyvät palstalaiset. Älkää tuomitko. Tunteeni eivät ole ilkeyttä, enkä niille voi mitään. Älkää sanotko, että mieheni olisi onnellinen päästessään minusta eroon, koska hän ei itse näin koe. Hän haluaa tehdä minut onnelliseksi ja samalla toimia isänä lapsilleen.
Älkää sanoko, mitäs otit lapsia omaavan miehen: En olisi voinut kuvitellakaan, että tällaiisa tunteita voi minussa herätä. Olen aina tullut hyvin toimeen lasten kanssa. Nyt vaan AHDISTAA heidän jokainen liike, sana tai pelkkä olemassa olo. Onko kohtalotovereita olemassa?
(Mustasukkainen heidän äidistään en ole, eikä minulle ole mitään häntä vastaan. Miehelläni ja hänen exällään on asialliset välit, ei mitään draamaa.)
Mitä voimme/voin tehdä?
Parisuhteemme on ollut oikein mukava, mutta ongelmaksi on alkanut muodostua avomieheni kaksi lasta. Lapset asuvat äidillään, vierailevat joka toinen viikonloppu isällään, siis meillä. Lapset ovat alakouluikäisiä.
Minulla on yksi, melkein aikuinen lapsi, joka asuu jo omillaan. Muutti reilu vuosi sitten opiskelija-asuntoon. Sain lapseni hyvin nuorena (olin teiniäiti) ja kasvatin hänet yksin, ilman lapsen isän tukea.
Olen alkanut lähes vihaamaan miehen lapsia. Tunnen ärsytystä, verenpaineeni nousee jne. kun lapset tulevat. Älkää, please, syyllistäkö minua (uusperhepalstalla se on jo useaan kertaan tehty). En voi tunteilleni mitään.
En hoida lapsia, tai ota heistä vastuuta, isänsä tekee sen kyllä, mutta en jaksaisi edes lasten läsnäoloa. Avomieheni haluaa kuitenkin olla isä lapsilleen, ja ymmärrän se oikein hyvin. Arvostan myös tuota piirrettä avomiehessäni, kun oman lapseni isä loisti/loistaa vain poissaolollaan.
Meille on alkanut tulla suuria riitoja miehen lapsiin liittyen. Ärsyynnyn lasten tekemisistä, olemisesta meillä yms. enkä jaksa näytellä tykkääväni heistä. Mieheni on surullinen tästä asiasta, vaikka hän yrittääkin minua ymmärtää.
Mutta tuntuu, että tukehtuisin. Tunnen tarvitsevani ilmaa ja omaa tilaa. Olen kuin ahtaaseen selliin suljettu.
Asumme kaksiossa, ja ahdasta siis on, ihan konkreettisestikin. Ei minkäänlaista omaa rauhaa, tilaa ole minulle. Jopa vessan oveen koputetaan, jos siellä majailee liian pitkään...
Onko olemassa muuta ratkaisua kuin ero tai oman asunnon hankkiminen? Avomiestäni rakastan ja hänkin minua (vaikka tietää tunteista hänen lapsiinsa). Emme kumpikaan haluaisi erota.
Auttakaa, hyvät palstalaiset. Älkää tuomitko. Tunteeni eivät ole ilkeyttä, enkä niille voi mitään. Älkää sanotko, että mieheni olisi onnellinen päästessään minusta eroon, koska hän ei itse näin koe. Hän haluaa tehdä minut onnelliseksi ja samalla toimia isänä lapsilleen.
Älkää sanoko, mitäs otit lapsia omaavan miehen: En olisi voinut kuvitellakaan, että tällaiisa tunteita voi minussa herätä. Olen aina tullut hyvin toimeen lasten kanssa. Nyt vaan AHDISTAA heidän jokainen liike, sana tai pelkkä olemassa olo. Onko kohtalotovereita olemassa?
(Mustasukkainen heidän äidistään en ole, eikä minulle ole mitään häntä vastaan. Miehelläni ja hänen exällään on asialliset välit, ei mitään draamaa.)
Mitä voimme/voin tehdä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
saattaisin hankkia itselleni mahdollisimman pienen ja edullisen "poikamiesboxin" missä viettäisin ne viikonloput jotka mies on lastensa kanssa. Sen jälkeen aloittaisin pikkuhiljaa uudelleen luomaan lapsiin välejä. Kohta kaikkien välit tulehtuu ja lapset vaistoavat että tilanne johtuu heistä.
Jos vaikka keksisit tekemistä mahdollisimman paljon tuolle ajalle. Joku viikonloppu lähdet ruotsin risteilylle, toinen viikonloppu aloitat suursiivouksen, jolloin miehesi ymmärtää leikkiä pihalla jne. Alat elämään ihan omaa elämää. Lopetat muiden seuraamisen?
Veikkaan, että kyseessä on viha-rakkaus suhde lapsiin? Joka tapauksessa suuria tunteita?
ensinnäkin tuntuu kuin hakisit tunteillesi tukea etkä tilanteeseen ratkaisua?
On aika normia, että vieraat lapset ärsyttää ellei ne ole ihania enkeleitä. Ne vaan kuuluu tuohon pakettiin joten pakko sun on ottaa lusikka kauniiseen käteen ja yrittää rakentaa suhdetta niihin lapsiin jollain lailla. Oko se sitten jotakin tekemistä vai mitä niin se sun on päätettävä itse. Eihän teidän tarvitse olla mikään kiva perhe niinä viikonloppuina, mutta lapset kasvaa ja alkavat reagoida kyllä kohteluunsa aika pian ja vahvasti. Siinä voi jo isäsuhdekin kärsiä sivussa ja paljon. Ja kuka nyt tulisi ehdoin tahdoin sinne katsomaan kun olet naama nurinpäin ja olo on ei-toivottu?
Jos tuntuu että lapset valtaa koko kämpän niin tee niille puitteille jotakin! Hankkikaa isompi asunto siis. Se helpottaa tilannetta kummasti koska silloin jos on yksi huone lisää jossa lapset voi majoittua niin sulla on oma makkari myös pakopaikkana. Muu tila on sitten yhteisaluetta.
Ehkä kannattaa miettiä juttelua jonkun kanssa ihan naamatusten asiasta? Joku ammatti-ihminen joka avaa vähän asioita toisestakin näkökulmasta eikä vain sun. Realiteettihan on että ne lapset on siellä teillä keskimäärin vuorokauden viikossa. Sulle jää näin laskien kuusi päivää omaa rauhaa ja elämää. Se päivästä luopuminen on sun uhraus teidän parisuhteelle, eikö?
neuvoisin näin:(mainittakoon ettei minulla ole samanlaista tilannetta mutta sama fiilis on kun miehen äiti tulee meille)...
Hankkikaa isompi asunto, kolmio, missä lapsilla on oma huone ja sinä voit välillä mennä omaan makkariin vähän hengähtämään, sanot että nyt otan tän kirjan ja menen lukemaan, ÄLKÄÄ TULKO PERÄSSÄ!miehesi kyllä ymmärtää, eikö?
voithan myös sopia sinulle jtn menoa aina niiksi viikonlopuiksi kun lapset tulevat..eiväthän he sinua tule tapaamaan vaan isäänsä!löhdet vaikka ystäviäsi tapaamaan, pidätte tyttöjen illan esimerkiksi? se, ettet pakota itseäsi oleman heidän seurassaan, tekee ihmeitä..voithan lähteä myös lenkille kun pinna alkaa kiristämään..toki ei ehkä kannata AINA lähteä kun lapset tulevat, jotta saisit heihin edes jonkinmoisen suhteen, mutta siis välillä kun tuntuu ettei pinna riitä...
ja se oma huone niille lapsile, lapsilla on siellä omat sängyt ja lelut voi olla siellä ja kun muksut menee nukkumaan, saatte olla rauhassa, eikä tarvitse varoa ääniä jos lapset nukkuu olkkarissa/teidän makkarissa..miehesi koti on myös lastesi koti, joten heistäkin olisi varmasti mukavaa kun heillä olisi teillä oma tila..
olen kyllä huomannut anopin kanssa että kun alkaa pinna pihistä niin parempi kun menen alakertaan lajittelemaan pyykkiä tai käöyn naapurissa "viemässä jtn"...sitten jaksaa taas hetken..
ja sinun tapauksessasi nöin lapsetkin saisivat ihan sitä omaa rauhaa isänsä kanssa...
Meillä oli vähän sama tilanne. Mutta tämä ahdistettu oli mieheni joka oli "kyllästynyt" lapseeni. Tilanne rauhottui kun muutimme isompaan asuntoon jossa oli lapselle oma huone sekä isännälle oma huone. Ja saimme ensimmäisen yhteisen vauvan.
Kyllähän tuossa edellä jo hyvin neuvottiin. Jatkan silti.
Jos mahdollista, niin isompi asunto. Ellei se onnistu, niin järjestä hyvä nainen itsellesi muuta ohjelmaa tai menoa. Jos lapset käyvät joka toinen vkl, niin jos edes joka toinen kerta menet pikku reissuun tai ystävättären kanssa teatteriin tai vanhempia tapaamaan tms. Sehän olisi siin noin kerran kuussa.
Kun et pakota itseäsi olemaan heidän kanssaan ja tykkäämään heistä, niin luultavasti se jo helpottaa ahdistustasi. Tottakai kohtelet heitä nätisti ja kunnioittavasti, mutta sinun ei tarvitse ryhtyä äidiksi eikä kaveriksi.
Jatkossa saatat kestää heitä paremmin tai huonommin kukapa sen tietää. Älä kuitenkaan edellytä itseltäsi sellaista mihin nyt et pysty. Tue kuitenkin miestäsi olemaan hyvä isä. Se on hieno asia.
Anna itsellesi lupa kehitellä ihan omaa ohjelmaa.