Tämä on nykyajan suosikkisanonta, jota usein tarjoillaan, etenkin vanhemmille naisihmisille. Voisiko sen valita ego-keskeisen vuosisatamme motoksi."En vois vähemmän välittää, miten muilla menee".
Toinen sanonta, joka saa niskakarvat pystyyn, on: "kaikella ystävyydellä". Sen varjolla saa suoltaa mielipiteitään ihan vapaasti.
Toinen sanonta, joka saa niskakarvat pystyyn, on: "kaikella ystävyydellä". Sen varjolla saa suoltaa mielipiteitään ihan vapaasti.
Vastaukset 13
Vanhimmat
sitten on myös ne ns myytit, joita syötetään mm. miniöille. Kyllä tämä maailma on...sanoisinko, no en viitsi
Se vasta toisista välittämistä onkin, kun ei tuppaudu määräilemään toisten elämää eli ts. hankkii oman elämän ettei tarvitse toisten elämiä elää.
Erityisesti vanhemmat naisihmiset tykkäävät sotkeutua muiden elämiin ja perustelevat sen sitten "kaikella ystävyydellä" toisista välittämiseksi.
Toisista välittäminen on muuta kuin, että elää heidän puolestaan. Välittäminen on kuuntelemista ja myötäelämistä, mutta ei tosiaankaan omien neuvojen tuputtamista ja määräilemistä.
nyt itsestäänselvyys.
Trendi on todella enemmänkin olla välittämättä kuin välittää.
Ojeiden tuppuuttaminen voi olla yksi (ei oikea) tapa osoittaa välittämistä, jollei muuta osaa.
Voi aivan hyvin "ojentaa" jollei sotkeutuja muuten usko.
Välittäminen on toisen ja hänen tarpeiden huomiomista ja myös auttamista hädän ja vaikeuksien hetkellä. Olla ns. käytettävissä....
Ei riitä kuunteleminen ja myötäeläminen. Pitää osata auttaa ja tarvittaessa tarttua toimeen.
Anopit ohjeistavat miniöitään osoittaakseen oman ylemmyytensä. Näin sanoo myös brittitutkimus. Ja allekirjoitan väitteen. Ei kukaan neuvo toista ihmistä yhtä auliisti, kun anoppi miniäänsä.
Usein näkee tuon "hanki elämä". Ei vain osata sanoa muuta ja silloin vois jättää senkin sanomatta.
Kun ei sanoja voi tietää onko sitä omaa elämää vai ei ja kaikilla kyllä on.
Myönnän syyllisyyteni,
avioeroni jälkeen olin omastakin mielestäni liian riippuvainen omista lapsistani ja heidän yhteydenpidostaan. Tuntui vaan siltä että kun yli 20 vuotta kestänyt liitto purkautuu (ihan molempien tahdosta), oli pakko pitää kiinni jostain mikä kuului siihen entiseen elämään. Yritin kyllä olla puuttumatta ja neuvomatta, mutta toivoin kuitenkin aina että poika avokkeineen tulisi kyläilemään jne. Kyllä monesti huomasin miniän käytöksestä ettei ollut aina mieluista nuo vierailut ja tietentahtoen sitten aloin skarppaamaan ja vähensin pikkuhiljaa omia yhteydenottojani sinnepäin.
Aikahan tunnetusti tekee tehtävänsä ja tämän melko lyhyeksi jääneen ylimenokauden jälkeen pääsin taas omaan elämään kiinni, harrastin, matkailin ja uppouduin töihin. Olen aina ollut räväkkä ja nuorekas persoona ja halunnut nähdä ja kokea kaikkea uutta ja mukavaa, nythän minulla oli siihen tilaisuus ja ilman huonoa omaatuntoa aloin toteuttaa haaveitani. Luulin että nyt kaikki ovat tyytyväisiä, en roikkunut enää poikieni elämässä kiinni vaan elin omaa elämääni johon myös luonnollisesti he kuuluivat.
Sitten löysin itselleni uuden miesystävän ja uuden onnen. Tottakai vietän paljon aikaani miesystäväni kanssa ja hänen kodissaan, en ole ajatellut yhteisen pesän perustamista vaan tämä sopii minulle ihan mainiosti, molemmilla omat asunnot ja asutaan vähän vuorotellen milloin kummankin luona.
Nyt kuitenkin tuntuu lähinnä siltä etten saisikaan elää sitä omaa elämääni vaan minun pitäisi ennenmuuta olla aina saatavilla oleva äiti/anoppi/mummi. Valitetaan kun minulla on AINA kiire, en KOSKAAN ole kotona jos haluaisivat tulla käymään, miniän sanojen mukaan ikäiseni (47) ihmisen pitäisi jo elää seesteistä ja rauhallista elämää eikä huitoa pitkin maailmaa, nauttia lapsenlapsesta eikä keskittyä "miesystävän kanssa pelehtimiseen".
En oikein tiedä mitä tuohon olisi voinut sanoa, mutta kerroin etten vielä aio aloittaa kiikkustuolissa istumista ja pelargonioiden hoitoa, eli heidän on nyt tyytyminen siihen että elän sitä omaa elämääni. Olen kyllä kiitollinen siitä että olivat tukenani (vaikkakin tietämättään) kun elämänmuutos ahdisti, mutta en ole niin suuressa kiitollisuudenvelassa että minun pitäisi alkaa elämään heidän (tai siis miniän jota poika myötäilee) saneluidensa mukaan. Voihan aina sovitella aikataulut kaikille sopiviksi ja tokihan minä siitä lapsenlapsesta nautin ja haluan hoitaa mummin roolini, mutta mummi haluaa myös olla jotain muutakin kuin mummi.
Sähän olet nuori vielä! Mikäs sitä miniää vaivaa? Jatka vaan elämääsi, se on sinun ikiomasi. Hyvää kevättä!
Elä vain hyvällä omallatunnolla omaa elämääsi.
Olet nuori vielä.
aidosti välittäminen? Hanki oma elämä, mua ei kiinnosta! Niinpä niin... ketään ei kiinnosta miten toisella menee ja jos joskus "pakosta" joutuu toisen ongelmia kuuntelemaan, tarjotaan pikaparannusta "tee näin ja näin niin kyllä se siitä". Seuraukset on jo nähtävissä ja tulee näkymään enemmän ja enemmän.
Hyvä vaan, että ihmiset alkavat kantamaan vastuun itsestään eivätkä aina odota muiden järjestelevän heidän asiansa ja ongelmansa.
Tässä yhteiskunnassa on vallalla ajatus, että valtion, kirkon ja läheisten kuluu kannatella ihmisten elämiä. Ollaan hakemassa ja vinkumassa avustuksia ja marmattamassa papille kurjaa elämäänsä ja odotetaan jumalalta automaattista ihmepelastusta. Ja itse ei olla valmiita kun valittamaan ja voivottelemaan.
On oikein hyvä neuvo tuo elämän kankkiminen. Jokainen täysi-ikäinen on itse vastuussa elämästään ja kantaa siitä myös vastuun! Jos elämä menee persiilleen ja apua tarvitaan, ei se sulje pois sitä etteikö itse tarvitsisi tehdä oman elämänsä eteen työtä.
nimittäin oikean nautittavan elämän, niin syyllistämistä tulee ainakin miniöiltä. Ei ole tunnin päästä hoitamassa, kun haluaa vähän mennä salille, uskaltaa lähteä etelän aurinkoon, vaikka pitäisi hoitaa perjantaina lapsenlasta, kun ovat päättäneet viettää laatuaikaa. Oman äidin kieltäytymiset ymmärretään, mutta anopin pitäisi olla valmis kuin partiolainen, muuten ei rakasta, välitä lapsenlapsistaan ja toisia kyllä autetaan.
Voisikohan löytyä vähän ymmärrystä tähän, että on hankittu oma elämä ja joskus apua annetaan ihan aikataulun mukaan, mutta kaikki ovat yhtä rakkaita.
Ehkä tunnet itse syyllisyyttä, kun et voi olla lastenlastesi kanssa tarpeeksi omien menojesi takia.
Jos miniä syyllistää, älä syyllisty, jos et tunne siihen tarvetta. Et voi vaikuttaa miniän sanomisiin, mutta omiin tunteisiisi ja ajatuksiisi voit.
Minua raivostuttaa kehotus "tulla rohkeasti mukaan" milloin mihinkin. Keskustelupalstalle, esimerkiksi.
Mitä kumman rohkeutta tässä tarvitaan? Tietenkin suurin osa kirjoittajista haluaa purkaa pahaa oloaan kirjoittamalla, mutta tarvitaanko suurtakaan "rohkeutta" kirjoitella nimimerkillä!
Muutenkin tätä rohkeutta perätään monissa yhteyksissä. Ja sanotaanhan lopulta, että "rohkea rotan syö"