Mun tarina

se on vaan saanu sut niin uskomaan.
Nyt äkkiä lääkäriin ja sit rikosilmoitukset.
Sori niin on pakko ja sun kannalta paras.
Ajttele itseäsi tai ainakin opettele niin tekemään.

itse olen melko samanlaisessa tilanteessa. mies pahoinpitelee ja ajattelee, että syy on minun. silti haluan olla hänen kanssaan, vaikka tiedän ettei mikään muuksi muutu. omaksi parhaakseni olisi vain lähteä suhteesta, mutta kai rakkaus on sitten sokeaa.

Opettele rakastamaan ja arvostamaan itseäsi. Vasta sitten voit rakastaa muita.

Minulla on samanlainen tarina takanani. Tai ei noin paha kuin sinulla. Minun exäni oli henkisen väkivallan ja alistamisen mestari. Mustelmia en juuri saanut muualle kuin sieluuni.

Minäkin rakastin. Toivoin että asiat korjaantuu ja syytin kaikesta itseäni. Mikä hölmö olinkaan.
Nyt tiedän, että rakkaus oli siitä suhteesta yhtä kaukana kuin itä lännestä. Minä olin alistettu, tahdoton, arka pelkuri enkä uskaltanut koskaan ajatella, millaista elämää MINÄ haluan. Tyydyin siihen mitä sain. Olinhan jostain syystä ansainnut ala-arvoista kohtelua. Vika täytyi olla minussa.

Jossain vaiheessa mitta tuli täyteen ja lähdin. Oli vaikeaa päästä uuden elämän alkuun ja irrottautua hirviöstä jonka kanssa olin elänyt. Palasin takaisin ja lähdin taas. Miten voikin olla niin vaikeaa jättää ihminen, joka kohtelee täysin ala-arvoisesti??

Nyt siitä on jo vuosia kun viimein pääsin irti ja aloin rakentaa omaa elämääni. Enää en antaisi kenenkään satuttaa itseäni. En ymmärrä, miksi koskaan annoin. Kesti pitkään päästä jaloilleen ja oppia arvostamaan itseään. Näkemään, että olen arvokas ihminen ja päätän itse siitä, mitä hyväksyn ja mitä en. Nyt olen vahva ja vapaa. Elämä on taas elämisen arvoista.

Mene lääkäriin ja ota elämäsi ohjat omiin käsiisi! Älä anna enää satuttaa itseäsi.

ollut, mutta koskaan vielä ei aviomieheni ole tarvinnyt minulle sanoa, että "kannattais pikkuhiljaa ruveta olemaan hiljaa"....Olen tajunnut sen aina, että toisellakin on oikeus olla rauhassa jos niin haluaa.

Itse olen tuota kestänyt viimeiset kuus vuotta. Ei koskaan tule lopettamaan. Vaikka on miljoona kertaa niin sanonut. Sen varmaan sydämessäsi tiedät. Itse olin niin masentunut etten tajunnut enää mitään mistään. Viimein kun elämä oli niin pahasti suistunut paikoiltaan ja sain psykiatrista apua ja lääkityksen aloin huomaamaan että mitä helvettiä olen oikein kestänyt. Nyt muuttoa suunnittelemassa :) Lääkärillä kannattaa käydä, heillä on vaitiolovelvollisuus. Näin saat papereihin muistiin lääkärille homman. Jos joskus haluat saada tyypin oikeuteen niin se onnistuu vain todistusaineiston kautta. Sinä taidat elää samassa sumussa kun minä pahimpina aikoina. Olisi hyvä saada keskusteluapua. Itse pystyin kertomaan mikä oikeasti vaivasi vasta puolen vuoden keskustelujen jälkeen. Olin salannut asiat monet vuodet. Olen saanut varmasti pysyviä vammoja, jotka esiintyy erilaisina ruumiillisina ja psyykkisinä vaivoina. Vaikka voit jättää tyypin myöhemminkin, muista, että kaikkia traumoja ei välttämättä voi myöhemmin korjata. Esimerkiksi minulle jäi psyykkisiä ongelmia joiden kanssa joudun vain opetella elämään.

Impulsiivisuus ja väkivaltaisuus on kaksi täysin eri asiaa. Ei impulsiivisuus luo kellekkään oikeutta käyttää väkivaltaa sinua kohtaan.

Seuraavaksi käytetyimmät tekosyyt oman heikkouden luomaan väkivaltaisuuteen lienee humala ja syyllisyyden siirtäminen. Kai muistat kuulleesi anteeksipyynnöt ja selitykset vahingosta joka johtui humalasta. Seuraava syy on se, että käytöksesi ärsyttää. Suomalaiset vankilathan on syyttömiä täynnä jos sisällä olijoilta kysytään.

Minä pakkasin kamani ammattilaisten valvonnassa ja lähdin. Oli maksamisen arvoista katsoa matelua ja selittelyä lapsuuden traumoista. Teki hyvää kuulla kun sille joku sanoi vihdoin, että pohjimmiltaan se on vaan luuseri ja vielä juoppo sellainen. Ei ollut enää munaa rähjätä kun oli voimaa vastassa.

Päätä pelkäätkö enemmän kuolemaa kuin yksin elämistä ja lähde.

-Onnellinen-

Olimme exäni kanssa olleet yhdessä n.2kk, kun hän ensimmäisen kerran tönäisi ja olisi lyönyt naamaankin, mutta löikin pikkukaupungin kirjaston ikkunan säpäleiksi. Olin niin ihmeissäni etten voinut käsittää häntä, enkä edes tiennyt mistä hänen käytöksensä johtui. Olin häneen todella ihastunut ja kuitenkin jokin takaraivossa sanoi että hänessa on jotain perin outoa. Menimme avioon. 2vuotta hänen elämässään riitti. Valehtelua, hakkaamista josta hänet tuomittiin ehdonalaiseen, myös sen jälkeen hakkaamista, kykenettömyyttä keskustelemaan mistään asiasta, ei julkista koskettelua, en saanut kävellä hänen edessään vaan aina takana, rinnakkain tai käsikädessä ei koskaan. Kaikenlaista sellaista mitä en koskaan eläissäni ollut joutunut kokemaan. Joka asiassa hän kontrolloi elämääni ja tekojani. Lopulta aloin jo uskoa hänen selitykseen että minussa on jotain vikaa kun minua pitää hakata. Lopulta tein lähtöpäätöksen. Itkin kun lähdin, ei ollut helppoa. Tästä kaikesta on aikaa jo neljä vuotta. Luottamusta miehiin ei hänen myötä mennyt, eikä pidäkään. Tutustuin aivan ihanaan mieheen joka kunnioittaa minua minuna ja antaa ja haluaa minun olevan oma ihana itseni, kuten hän sanoo. Olemme olleet yhdessä jo yli 2vuotta joista aviossa puolivuotta, mutta kertaakaan hän ei ole lyönyt, uhkaillut tai kohdellut kuin olisin joku hävettävä olio. Olemme onnellisia. Olen toipunut pahimmista peloistani, niin kyllä niitä jossain syvällä on ja jossain tuleekin esille. Exäni löytää vääränlaisia naisia elämäänsä. Sama valheinen elämä jatkuu, naiset vaihtuu ja aina syy on naisen kun suhde päättyy. No naiset pitää alkoholittomasta, tupakoimattomasta työnarkomaanista, joka ei osaa muutakuin puhua kiireistään työssä ja koulutuksessa ja ensimmäiseksi kertoo mitä hän omistaa ja jne. Naisesta itsestään hän ei henkilökohtaisella tasolla ole millään tavalla kiinnostunut. Olen joskus miettinyt, että arvostaisinko nykyistä miestäni niin paljon kuin nyt, jos en olisi "tutustunut" aiemmin exääni. Ps. Olimme exän kanssa tavatessa molemmat reilusti yli nelikymppisiä.