Luettuani monta viestia tällä palstalla päätinkin kirjoittaa omasta ongelmastani.
Olen 29-vuotias nainen, neljättä vuotta suhteessa 4 vuotta nuoremman miehen kanssa. Meillä on erittäin paljon hyviä asioita suhteessamme ja hän on kaikin puolin hyvä mies. Nyt ollaan kuitenkin jouduttu tilanteeseen, jossa mietitään, että jatketaanko suhdetta vai ei.
Olemme asuneet nyt puolitoista vuotta yhdessä ja arkielämä sujuu todella vaivattomasti. Emme paljon riitele, vähän pientä kinastelua vain välillä. Avomieheni on opinnoissaan alkuvaiheessa ja minä taas loppuvaiheessa. Opiskelemme samalla alalla, ja minä olen myös ollut työelämässä monta vuotta opintojen ohella. Ymmärrystä muusikon työhön on suuri molemmilta puolilta ja se on ihanaa.
Ikäeromme on kuitenkin nyt alkanut näkyä enemmän. Minä haluaisin sitoutua ja pikkuhiljaa suunnitella lapsia, mutta hän haluaa keskittyä uraan. Minulla on jo hieno ura enkä koe että se päättyisi vaikka saisin lapsia. Mies ei ole tähän vaan vielä valmis. Tämä on painanut suhdettamme jo alkuvaiheista, ja koen aina että joudun "odottamaan" miestäni kaikissa asioissa. Olen tyytynyt siihen, koska ymmärrän että hän on mua kuintenkin aika paljon nuorempi.
Suhde on ollu aika tylsä nyt jo ehkä vuoden verran. Hänkin on huomioinut asian, ja viime viikolla puhuttiin (varmaan ensimmäistä kertaa ihan oikeesti hyvin asioista) ja tuli esille että molempien mielestä ollaan ehkä enemmän kavereita kuin rakastavaisia.
Minä olen aina haaveillut suhteesta, jossa kumppani olisi paras ystävä ja juuri tämä ystävyys on ollut minulle elintärkeää. Nyt kuitenkin huomaa, ettei sekään riitä. Haluaisin enemmän intohimoa. Mieheni ei ole mikään romantikko, eikä minunkaan mielestä nyt tarvikaan olla sellainen, mut välillä haluaisin jotain säpinää.
Seksihommat ovat olleet aika lailla kortilla. Minä olen hänen ensimmäinen seksikumppaninsa, ja hän on minun kolmas. Exän kanssa mulla oli tajuttoman hyvää seksiä, paljon ja hyvää. Nykyisen miehen kanssa seksielämä on aina ollut vähän tylsää, mutta ihan jees. Olen ajatellut, että kyllä se paranee kun vaan harrastamme enemmän seksiä ja opimme tuntemaan ja tietämään mitä toinen haluaa. Tästä ollaan tosi huonoja keskustelemaan, ja se on varmaan osasyy tähän. Olen edelleen sitä mieltä että mieheni on uskomattoman hyvän näköinen, mutta mä en vaan syty. Välillä masturboin joka päivä, koska haluan ja tarvitsen seksiä. En tiedä mitä hän asiasta ajattelee.
Viime viikon keskustelussa sanoin, että haluaisin enemmän intohimoa, ja hän vastasi siihen, että oli epävarma voiko intohimoa noin vaan "tilata". Hänen mielestä sitä joko on tai sitten ei. Minä en ole niin varma...
Mä haluaisin niin kovin että hän olisi "se oikea" minulle, mutten ole varma. Toisaalta mietiskelen kaikkia asioita aina todella paljon ja analysoin kaikkea ehkä liikaakin... Tiedän että voisimme saada hienon ja hyvän elämän yhdessä, mutta mietin kuitenkin että voisko saada jotain vielä parempaa?
Vaikka onkin hyvä tietää että hänkin ajattelee vähän samalla tavalla; että onko tää nyt tässä? niin silti olen vähän loukkaantunut siitä että hän ajattelee näin (tyhmää, tiedän...) Mutta riittääkö tämä meille, vai pitäisikö antaa sen toisen mennä ja etsiä jotain vielä enemmän? Vai teemmekö elämämme virheen jos jätämme tämän tähän?
Erittäin ahdistava tilanne. Onkos hyviä neuvoja?
Olen 29-vuotias nainen, neljättä vuotta suhteessa 4 vuotta nuoremman miehen kanssa. Meillä on erittäin paljon hyviä asioita suhteessamme ja hän on kaikin puolin hyvä mies. Nyt ollaan kuitenkin jouduttu tilanteeseen, jossa mietitään, että jatketaanko suhdetta vai ei.
Olemme asuneet nyt puolitoista vuotta yhdessä ja arkielämä sujuu todella vaivattomasti. Emme paljon riitele, vähän pientä kinastelua vain välillä. Avomieheni on opinnoissaan alkuvaiheessa ja minä taas loppuvaiheessa. Opiskelemme samalla alalla, ja minä olen myös ollut työelämässä monta vuotta opintojen ohella. Ymmärrystä muusikon työhön on suuri molemmilta puolilta ja se on ihanaa.
Ikäeromme on kuitenkin nyt alkanut näkyä enemmän. Minä haluaisin sitoutua ja pikkuhiljaa suunnitella lapsia, mutta hän haluaa keskittyä uraan. Minulla on jo hieno ura enkä koe että se päättyisi vaikka saisin lapsia. Mies ei ole tähän vaan vielä valmis. Tämä on painanut suhdettamme jo alkuvaiheista, ja koen aina että joudun "odottamaan" miestäni kaikissa asioissa. Olen tyytynyt siihen, koska ymmärrän että hän on mua kuintenkin aika paljon nuorempi.
Suhde on ollu aika tylsä nyt jo ehkä vuoden verran. Hänkin on huomioinut asian, ja viime viikolla puhuttiin (varmaan ensimmäistä kertaa ihan oikeesti hyvin asioista) ja tuli esille että molempien mielestä ollaan ehkä enemmän kavereita kuin rakastavaisia.
Minä olen aina haaveillut suhteesta, jossa kumppani olisi paras ystävä ja juuri tämä ystävyys on ollut minulle elintärkeää. Nyt kuitenkin huomaa, ettei sekään riitä. Haluaisin enemmän intohimoa. Mieheni ei ole mikään romantikko, eikä minunkaan mielestä nyt tarvikaan olla sellainen, mut välillä haluaisin jotain säpinää.
Seksihommat ovat olleet aika lailla kortilla. Minä olen hänen ensimmäinen seksikumppaninsa, ja hän on minun kolmas. Exän kanssa mulla oli tajuttoman hyvää seksiä, paljon ja hyvää. Nykyisen miehen kanssa seksielämä on aina ollut vähän tylsää, mutta ihan jees. Olen ajatellut, että kyllä se paranee kun vaan harrastamme enemmän seksiä ja opimme tuntemaan ja tietämään mitä toinen haluaa. Tästä ollaan tosi huonoja keskustelemaan, ja se on varmaan osasyy tähän. Olen edelleen sitä mieltä että mieheni on uskomattoman hyvän näköinen, mutta mä en vaan syty. Välillä masturboin joka päivä, koska haluan ja tarvitsen seksiä. En tiedä mitä hän asiasta ajattelee.
Viime viikon keskustelussa sanoin, että haluaisin enemmän intohimoa, ja hän vastasi siihen, että oli epävarma voiko intohimoa noin vaan "tilata". Hänen mielestä sitä joko on tai sitten ei. Minä en ole niin varma...
Mä haluaisin niin kovin että hän olisi "se oikea" minulle, mutten ole varma. Toisaalta mietiskelen kaikkia asioita aina todella paljon ja analysoin kaikkea ehkä liikaakin... Tiedän että voisimme saada hienon ja hyvän elämän yhdessä, mutta mietin kuitenkin että voisko saada jotain vielä parempaa?
Vaikka onkin hyvä tietää että hänkin ajattelee vähän samalla tavalla; että onko tää nyt tässä? niin silti olen vähän loukkaantunut siitä että hän ajattelee näin (tyhmää, tiedän...) Mutta riittääkö tämä meille, vai pitäisikö antaa sen toisen mennä ja etsiä jotain vielä enemmän? Vai teemmekö elämämme virheen jos jätämme tämän tähän?
Erittäin ahdistava tilanne. Onkos hyviä neuvoja?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Samassa tilanteessa mäkin olen,suhteessa ei ole vaan oikeen yhtään kemiaa/kipinää,ainoastaan kun olen umpitunnelissa,ja mieskin haluaa niin harvoin n.3kertaa viikossa. Oon miettiny kuukauden koe eroa,tapailtais toisia,ja jos kummatkin kaipaa entiseen niin sit palattais.
Miksi se ex sitten jätti sut? Ja muutenkin, mitä se intohimo sulle sitten on?
koko stoory mun exän kanssa on monimutkainen ja pitkä, mut hän oli psyykkisesti erittäin sairas, eikä hänen kanssa pystynyt seurustelemaan. mut intohimo on mulle kun tuntee että "on pakko saada olla toisen kanssa". kun tuntee että jotain palaa sisälläni. (tätä koin exän kaa, joten tiedän tunteen)
Mieheni ei usko breikkiin, joko asiat selvitellään tai sitten ei. oon vähän samaa mieltä.
tunne tule aika pitkälti siitä että on saamassa jotain ehkä saavuttamatonta, jotain josta on epävarma? Sitten kun toisen on saanut "kiikkiin" niin intohimo vähenee. Normaali yhteiselo on aika vaikeaa jos ei voi luottaa toisen pysymiseen rinnalla ja sitoutumiseen.
Kun on aikansa päätään lyönyt seinään intohimon kiemuroissa niin sen jälkeen pystyy arvostamaan tasaista parisuhdetta eikä kaipaa enää toissijaisia juttuja.
En osaa antaa sulle vastauksia, mutta olen itse vähän samassa tilanteessa. Me ollaan asuttu yhdessä jo kohta neljä vuotta, seurusteltu kuusi. Ensimmäisen parin vuoden jälkeen suhde alkoi muuttua enemmän kaverisuhteeksi, huomasin itsessäni vähitellen, että nukkumaanmenoaikaan halusin todella nukkua seksin sijaan. Seksiä meillä on edelleen muutaman kerran viikossa, mutta harvoin haluan sitä todella.
Rakastan miestäni, joka on maailman herkin ja hyväntahtoisin ihminen. Ollaan oltu yhdessä 18-vuotiaasta, ja jo alusta asti olemme suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta: lapsia ja omaa kotia. Nyt, kun molemmilla on vihdoin hyvät ammatit ja hyvä toimeentulo, koko unelma tuntuu tyhjältä. Jokin puuttuu.
Olen aina ajatellut, etten ole niitä ihmisiä, jotka häipyvät silloin, kun parisuhde alkaa tuntua enemmän arjelta. Jossain vaiheessa se tulee vastaan kuitenkin: alun intohimo katoaa. Juuri sen vuoksi olen ehkä jäänyt tähän saakka. En kuitenkaan usko, että intohimo olisi se asia, jota kaipaamme. En ole vielä varma asiasta, mutta ehkä me pohjimmiltaan haluamme kuitenkin eri asioita. Pitäisi elää yhteistä elämää ja yhteisiä unelmia. Yhdessä pitäisi olla hauskaa. Itse en ole aivan varma vielä edes, mitä itse haluan. Mieheni puolestaan tuntuu varmalta: kaksi lasta, omakotitalo ja volvo. Siinä se, valmiiksi eletty elämä. Johonkin jäi se yhteinen hauskuus.
En tosiaan voi tietää, mitä rakkaus on, ja miten paljon intohimon puutetta kenenkin tulisi sietää. Mutta teidän kohdallanne tuntuu olevan hyvää se, että pystytte puhumaan toisillenne myös negatiivisista asioista. Sellainen on todella harvinaista ja säilyttämisen arvoista. Toisen puolesta tulee voida tinkiä omista mielihaluistaan, mutta ei liikaa. Kunkin itsensä päätettäväksi sitten jää, mikä on se liikaa.
Huokaus, tämän parempia neuvoja en osaa sulle antaa. Toivottavasti kaikki sujuu teillä vielä parhain päin!