Ollaan yli kolmekymppisiä ja seurustelusuhdetta takanapäin reilu kolme vuotta. Suhteessa minua häiritsee miehen puhumattomuus. Hän ei kerro tunteistaan tai toiveistaan. Hän ei myöskään tee juurikaan aloitteita tapaamisille (ei siis asuta yhdessä). Tuntuu että suhteen "hoito" on kokonaan minun harteillani.
Minä kerron paljon tunteistani ja ajatuksistani. Sellaisistakin jotka koskevat miestäni ja hänen käytöksensä minulle aiheuttamia loukkauksia ja mielipahaa. Vastauksia on turha odottaa. Miehen mielestä minä vaan kerron tunteistani ja riittää etä hän kuulee ne. Yleinen vastaus on myös höpö-höpö.
Kun yritän mieheltä kysyä hänen asioistaan (vaikka ihan arkisistakin kuten miten työpäivä meni) niin saan kärttyisän vastauksen. Tuntuu että tämän miehen kanssa rauhassa keskusteleminen on kerrassaan mahdotonta. Silloin kun yritetään keskustella niin se on aikalaila yksipuolista puhumista minun osaltani. Mies lähinnä kumoaa minun ajatuksiani.
Seksistäkin saamme riitaa aikaan. Haluan sitä paljon usemmin kuin mieheni. Seksi tuntuu kyllä hyvälle, mutta menee aina saman kaavan mukaan. Olen kertonut millaisista asioista pitäisin, mutta ei mies sellaisia koskaan tee minulle. Eikä kyse ole mistään erikoisista jutuista vaan ihan esim. hyväilyistä ympäri vartaloa. Kun mieheltä kysyy millaisista asioista hän pitäisi, ei hän vastaa.
Tuntuu kuin minua ei suhteessa arvostettaisi. Minun mielipiteilläni, tunteillani ja toiveillani ei tunnu olevan arvoa. Kun tästä miehelle sanon niin hän vastaa että kyllä hän arvostaa minua ja olen tärkeä hänelle.
Emme pysty tapailemaan kovin usein. Välillä voi mennä viikkokin ettemme tapaa. Tapaamisten välillä haluaisin pitää tekstarein yms. keinoin yhteyttä. Miestä tämä ahdistaa.
Kun olemme yhdessä ja makailemme kainalokkain niin kaikki tuntuu olevan hyvin. En tiedä riittääkö miehelle tosiaan pelkkä fyysinen läheisyys (enkä tarkoita siis seksiä) ja normaalit arkirutiinit. Tuntuu aika pahalta jos suhde on tällainen ennen kuin edes sitä arkea oikein kunnolla jaetaan yhdessä saman katon alla.
Tiedän suhteessa olevan molemminpuolista rakkautta, mutta riittääkö se pelkkä rakkaus? En jaksaisi olla aina se osapuoli joka ymmärtää toista ja tulee vastaan ja tinkii omista ajatuksistaan ja toiveistaan. Mielestäni joustoa pitäisi tapahtua molemminpuolin. Tuntuu kuin tämä mies ajattelisi ettei hänen tarvitse tehdä mitään suhteemme eteen. Että jos ei kelpaa niin antaa olla. Silti suunnittelee kyllä yhteistä tulevaisuutta.
Miten tällainen suhde voi toimia vai voiko toimia ollenkaan pidemmän päälle? Jokin tässä miehessä vetää minua kuitenkin puoleensa kun en vielä ole luovuttanut. Olen yrittänyt saada häntä puhumaan edes hiukan ja ymmärtämään minunkin näkökulmaa asioihin. Nyt vaan alan olemaan lopussa ja toivoton.
Minä kerron paljon tunteistani ja ajatuksistani. Sellaisistakin jotka koskevat miestäni ja hänen käytöksensä minulle aiheuttamia loukkauksia ja mielipahaa. Vastauksia on turha odottaa. Miehen mielestä minä vaan kerron tunteistani ja riittää etä hän kuulee ne. Yleinen vastaus on myös höpö-höpö.
Kun yritän mieheltä kysyä hänen asioistaan (vaikka ihan arkisistakin kuten miten työpäivä meni) niin saan kärttyisän vastauksen. Tuntuu että tämän miehen kanssa rauhassa keskusteleminen on kerrassaan mahdotonta. Silloin kun yritetään keskustella niin se on aikalaila yksipuolista puhumista minun osaltani. Mies lähinnä kumoaa minun ajatuksiani.
Seksistäkin saamme riitaa aikaan. Haluan sitä paljon usemmin kuin mieheni. Seksi tuntuu kyllä hyvälle, mutta menee aina saman kaavan mukaan. Olen kertonut millaisista asioista pitäisin, mutta ei mies sellaisia koskaan tee minulle. Eikä kyse ole mistään erikoisista jutuista vaan ihan esim. hyväilyistä ympäri vartaloa. Kun mieheltä kysyy millaisista asioista hän pitäisi, ei hän vastaa.
Tuntuu kuin minua ei suhteessa arvostettaisi. Minun mielipiteilläni, tunteillani ja toiveillani ei tunnu olevan arvoa. Kun tästä miehelle sanon niin hän vastaa että kyllä hän arvostaa minua ja olen tärkeä hänelle.
Emme pysty tapailemaan kovin usein. Välillä voi mennä viikkokin ettemme tapaa. Tapaamisten välillä haluaisin pitää tekstarein yms. keinoin yhteyttä. Miestä tämä ahdistaa.
Kun olemme yhdessä ja makailemme kainalokkain niin kaikki tuntuu olevan hyvin. En tiedä riittääkö miehelle tosiaan pelkkä fyysinen läheisyys (enkä tarkoita siis seksiä) ja normaalit arkirutiinit. Tuntuu aika pahalta jos suhde on tällainen ennen kuin edes sitä arkea oikein kunnolla jaetaan yhdessä saman katon alla.
Tiedän suhteessa olevan molemminpuolista rakkautta, mutta riittääkö se pelkkä rakkaus? En jaksaisi olla aina se osapuoli joka ymmärtää toista ja tulee vastaan ja tinkii omista ajatuksistaan ja toiveistaan. Mielestäni joustoa pitäisi tapahtua molemminpuolin. Tuntuu kuin tämä mies ajattelisi ettei hänen tarvitse tehdä mitään suhteemme eteen. Että jos ei kelpaa niin antaa olla. Silti suunnittelee kyllä yhteistä tulevaisuutta.
Miten tällainen suhde voi toimia vai voiko toimia ollenkaan pidemmän päälle? Jokin tässä miehessä vetää minua kuitenkin puoleensa kun en vielä ole luovuttanut. Olen yrittänyt saada häntä puhumaan edes hiukan ja ymmärtämään minunkin näkökulmaa asioihin. Nyt vaan alan olemaan lopussa ja toivoton.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sanot: "Tiedän suhteessa olevan molemminpuolista rakkautta, mutta riittääkö se pelkkä rakkaus? En jaksaisi olla aina se osapuoli joka ymmärtää toista ja tulee vastaan ja tinkii omista ajatuksistaan ja toiveistaan."
Tuossa kai se tiivistyy... nykyisellä mallilla suhde ei voi olla pysyvä, se ei toimi sinulle.
Miksi ette asu yhdessä? Miksi ette voi nähdä viikolla? Milloin voitte muuttaa yhteen jos yhdessä jatkatte?
Pyydä miestä kertomaan mistä hän suhteessanne nyt pitää ja mitä muutoksia toivoo. Kerro omat toiveesi hänelle ja kerro että sinulle olisi tärkeää että tiettyjä muutoksia tulisi.
Anna sitten mielessäsi miehelle aikaa vaikka kesän loppuun (älä kerro tätä aikarajaa miehelle, muuten se menee minusta uhkavaatimukseksi) ja kirjoita itsellesi muistiin asiat jotka ovat kynnyskysymyksiä. Esimerkiksi keskustelu, hyväily jne. Kesän lopulla tuumi missä asioissa on edistytty ja missä junnataan paikoillaan tai on jopa menty taaksepäin.
Sitten tiedätkin miten toimit: jos ei edistystä ole tapahtunut niin sinun on joko hyväksyttävä suhteesi sellaisena kuin se on tai erottava.
tuollaista. Olin vastaavassa tilanteessa ja reilun vuoden jaksoin. Ainoa erotus oli se, että mies halusi sitten muuttaa yhteen ja heräsin. Olin tuskaillut noita ihan samoja asioita hänen kanssaan, mutta kun eteen tuli se, että olisi pitänyt elää yhdessä miehen kanssa tajusin, että en vain voi. En halunnut sellaista tulevaisuutta, sellaista suhdetta. Mikään ei ollut kehittynyt suhteen aikana, en usko että olisi kehittynyt sen kummemmaksi yhteen muutettuammekaan. Koin, että itse annan ja annan ja toinen ei anna mitään. Ahdistuin pelkästä yhdessä elämisen ajatuksesta hänen kanssaan.
Rakkautta oli molemmin puolin meilläkin, mutta aina ei rakkaus vain riitä. On tilanteita, missä pitää oikeasti miettiä millaisen elämän haluan, millaisena näen tulevaisuuteni hänen kanssaan jos sen valitsen. Itkin ja surin kovasti kun lopetin suhteen, mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että teen oikein. Nyt muutaman vuoden mentyä voin sanoa, että oli hyvä päätös. On olemassa toisenlaisiakin miehiä, sellaisia joiden kanssa tulevaisuus näyttää iloiselle ja lupaavalle, joiden kanssa kohtaa jutut ja kemiat niin sängyssä kuin sen ulkopuolellakin. Pitää vain uskaltaa luopua vanhasta ja suunnata avoimin mielin tulevaisuuteen, uskaltaa käyttää mahdollisuutensa onneen. Onnea sinulle tiesi etsinnässä ja iloista kevättä!
Itse elin neljä vuotta vastaavanlaisen miehen kanssa.Asuttiin yhdessä ja matkasin joka päivä toistasataa kilometriä päästäkseni lähelle tuota "mykkää" miestä.Lopulta uskoni,toivoni ja voimani loppui ja muutin pois.Rakkautta oli,molemminpuolista,mutta se ei riittänyt.
Nyt aikaa erosta on toista vuotta ja olen varma siitä,että tein oikean ratkaisun.Itse sosiaalisena ja puheliaana,en voisi kuvitella loppuelämääni puhumattoman ihmisen kanssa.
Vaikka mies oli muuten lähes "täydellinen" tämä puhumattomuus teki ylitsepääsemättömän muurin välillemme.Mutta kaikesta huolimatta,hänestä jäi kaunis ja pysyvä muisto elämääni ja tiedän taas vähän enemmän,mitä minä elämältäni haluan.
Ainut "ohje" minkä kokemukseni pohjalta voin sanoa,on se,että kuuntele omaa sisintäsi,vointiasi ja mieltäsi.Tunnetta ja järkeä sopivassa suhteessa.Älä anna muiden ohjata sinua päätöksessäsi.Voi olla,että onnistutte tai särjet sydämesi,mutta tee valinta itse,oman tunnon mukaan.
Katso hetki tai ikuisuus,mutta ota itse vastuu omista valinnoista.Kaikkea hyvää sinulle!
mulla on tällä hetkellä jota kuinkin aivan samalainen tilanne ja palloilen ajatusteni kanssa että mitä pitäisi tehdä.. olemme olleet yhdessä pari vuotta ja siitä ensimmäisen vuoden asuimme yhdessä, nyt ollaan kuitenkin jo melkein vuos asuttu erillään kun homma ei oikeen toiminu yhdessä asuessa (siis meillä oli niin paljon rahallisia vaikeuksia)
mieheni ei yleensä paljoa puhele, vaikka kuinka yritän kysellä niin vastausta ei tunnu saavan.. seksiä meilläkin on aika harvakseltaan ja menee aina suurin piiretein saman kaavan mukaan vaikka olen myös sanonu mitä toivoisin/haluaisin enemmän seksiltä (esim. juuri tuo hyväily ja suutelu)
mieheni kerää kaikki tunteensa sisäänsä ja n. puolen vuoden välein hän avautuu kerta heitolla ja sitten on koko maailma sekaisin kun itketään, huudetaan, jätetään ja palataan takaisin yhteen.. meillä on aika pitkälti ongelmana luottamuspula.. siis kummatkin luotamme kyllä hyvinki paljon toisiimme mutta kummallakin on edelliset suhteet olleet niin hankalia että ne kalvaa nyt meidän suhdetta..
mun mies on kans yhteen muutosta puhellut mutta pelottaa myös että mitä se sitten taas tuo tullessaan, uudet rahavaikeudet, tän hetkistä huteramman suhteen??? rakastamme kyllä toinen toisiamme hyvinkin paljon, emmekä osaa olla ilman toisiamme, pelaamme tosi hyvin yks yhteen ja suhteemme toimii muutenkin hyvin mutta tuo puhumattomuus on todella hankala juttu..
olemme mieheni kanssa tutustuneen toisiimme työpaikalla ja teemme edelleen samassa työpaikassa töitä joten työasiosta tulee paljonkin puhuttua mutta mistään muusta ei sitten juuri tulekkaan puhuttua, siis mieheni osalta.. itse yritän kehittää vähän väliä jotain puhuttavaa ja yritän kysellä mitä hän ajattelee siitä ja tästä mutta vastauskia ei juuri koskaan saa.. mutta jos teen itse niin että en puhu esim pariin päivään juuri mitään niin hän rupeaa heti ihmettelemään että mikä vikana..
eli sitä sunkin kannattaa ehkä kokeilla..
me emme myöskään mieheni kanssa näe kuin pari kertaa viikossa koska kummatkin tekee vuoro työtä ja työvuorot menee useasti niin hankalasti että hyvän kun nähdään kerran viikossa..
kannattaa tehdä niin ettet vain yksinkertaisesti ota yhteyttä häneen tai jos otat niin vain joku hyvän yön toivotus, kyllä miehesi jossain kohtaa aivan varmasti rupeaa ihmettelemään että mikset ota yhteyttä ja ottaa itse yhteyttä, jolloin voit alkaa puhumaan hänelle että missä oikeen mättää..
(tuli vähän pitkä teksi mut sainpahan vähän itsekkin tuntoja purkaa :) Tsemppiä teille sinne ja toivottavasti saat jollain tavalla miehesi puhumaan.. laitat vaan kovaa kovaa vasten niin eiköhän ne kielen kannat löydy :)
....vaimo kyllästyi ja petti. Nyt sitten ollaan eroamassa. Rakastin kyllä aina vaimoani ja rakastan edelleen mutta ei vain voinut puhua jostakin syystä(?). Nyt voin puhua ja kävin ammattiauttajan(Työterveys Psykologin) kanssa asiat läpi ja olen kuin 'uusi' mies. Haluan eron siltikin vaimosta, vaikka rakastan, koska eron ottaminen olisi ollut kummallekkin helpompaa kuin pettäminen. Haluan asua itsekseni ja miettiä mitä haluan ja tarvitsen. Haluan että myös vaimo miettii itsekseen mitä haluaa ja tarvitsee. Lapsia on kolme joten toimeen on kuitenkin tultava.
...etsisi itsellesi "henkisesti tavoittamattomissa" olevia miehiä..? En tarkoita millään pahalla, mutta tuo tekstisi on kuin minun menneisyydestäni. Olen aina seurustellut sellaisten miesten kanssa, jotka ovat minulta jollain tapaa henkisesti tavoittamattomissa. Toisin sanoen kohtelevat huonosti, eivät välitä oikeasti, eivät puhu tunteistaan, eivät halua omalta osaltaan osallistua suhteen ylläpitoon (???) jne. Eivätkä ole halunneet tulevaisuudelta samoja asioita kuin minä. Miksi edes ryhtyä suhteeseen jos ei ole tosissaan siihen sitoutunut, sitä en voi ymmärtää. Tällaisia "lapsimiehiä" tuntuu riittävän pilvin pimein mutta oikeasti tuntevia, puhuvia, välittäviä ja täysillä mukana olevia miehiä on niin pirun vaikea löytää! Onkohan sellasia edes olemassa... Halutaan elää ikuista nuoruutta vielä 35-40-vuotiaana. Miksei voi tunnustaa itselleen ikääntyvänsä ja pohtia asioita syvällisemmin? Tätä minä mietin monien miesten kohdalla.
Myönnän, vika on itsessäni, että kelpuutan aina jonkun "sopimattoman". Tyydyn vähempään mitä haluan ja tarvitsen. Nyt olen kuitenkin tunnistanut tämän vian itsessäni (kuten myös monta muutakin vikaa, joista ei tässä sen enempää) ja todellakin mietin, millaisen miehen kanssa ryhdyn edes tutustumisasteelle. Joistakin kun jo päällepäin vaistoaa, millä asenteella ollaan liikkeellä.
Mutta tällaista oli mulla mielen päällä. En tiedä oliko tästä sinulle mitään apua. Toivottavasti saat miehesi avautumaan sinulle.