Neljä vuotta kulunut. Lääkärillä käyty,sairaslomalla oltu ja lääkkeitä syöty, ystäville puhutta, mutta mikään ei auta. Ikävä on edelleen pohjaton. Töissä ollessa haluaa kotiin ja kotona ollessa töihin. Mikään ei huvita eikä jaksa innostaa.Toki naurankin, mutta välillä sekin tuntuu itsestäni jotenkin "hysteeriseltä". Onko minusta tulossa "varttihullu" vai olenko jo sellainen(?) Jos rakkaus tekee tällaiseksi, en halua enää koskaan rakastaa ketään. Tuskin edes pystyn, kun en ajatuksissani ole päässyt entisestäkään eroon. Toinen pääsi ja muutti saman tien uuden kumppanin luo.Onneksi on lapset, muuten varmaan olisin juoppo ja makaisin vaan sängnpohjalla. Ikävä kyllä joudun viikottain tapaan eksää, kun lapset eivät mene hänen ja sen uuden luokse. Vaikka olen kokeillu ettei x tule kotiimme vaan hakee lapset ulkoa, niin etten näe häntä, niin ikävä tuntuu olevan vielä kovempi ja rintaa puristaa. En tiedä enää mitä tehdä, tunnen olevani niin yksin tämän kanssa.... Rupee pelkkä kirjottaminen tänne,musiikin kuuntelu ja pelkkä tilanteen ajattelu itkettämään. Miten lie paljon ihminen pystyy kantamaan(?, valoa tunnelin päässä en näe.Rakkaus ja viha vuorotellen päätään nostaa huoh...................
miksi masennus
ja ikävä ei helpota??
312546
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
keskusteluapua jostain? Et varmaan kovin pitkään jaksa noiden kanssa taistella yksin.
puhunut puhunut ja puhunut. Jopa ystäväni sanoi jonkun aikaa sitten,ettei enää jaksaisi "jauhaa" näitä ja mun pitää vaan jatkaa eteenpäin. Olenhan jatkanutkin ja kaikki hoitanut kun on ollu pakko. Itselläni vaan on niin paha olo edelleen. Psykiatrikin haukotteli kun aikanaan purin tuntojani. Alko tulla sellanen olo, et enää en tänne tule. Pillereitä vaa sain, joita sitten kokeiltiin eri määrinä mikä olisi sopiva mulle,yksi liian vähän ja kaksi tabua pani vapisemaan ja hikoilemaan niin, että kengätkin vetty sisäpuolelta pilalle.Pelkäsin jo tulevani niistäkin riippuvaiseksi.En tiedä enää todellakaan miten toimisin, haluaisin vaan tästä ikävästä eroon.
Puhuminen auttaa ja helpottaa, mutta pitäisi olla myös tekoja. Sanot, että neljä vuotta on tullut puhuttua jos jollekin taholle. Nyt on siis tekojen aika. Osituspaperit kuntoon, lasten tapaamiselle tolkku, exän tavarat exän haltuun. Koti on sinun ja lasten, exä asuu ja elää elämäänsä muualla; tähän selvät rajat.
Toimintaan kuuluu myös ihan fyysinen aktiivisuus; ala liikkua säännöllisesti, lenkkeillä, kuntoilla hikeen. Tapaa ihmisiä, käy tanssimassa, kahviloissa, konserteissa, kylässä, mene vaikka pikku matkalle. Lähde, kun joku sinua pyytää tai pyydä sinä joku mukaasi; ota vaikka matkajärjestelyt kontollesi. Mieti itsellesi tarkoitus elämääsi - ihan konkreettinen; mikä sinua kiinnostaa, mistä olet aina unelmoinut ja miettinyt "sitten, kun..."; opiskelu, pitsinnypläys, espanjan tai vaikka kiinan kielen oppiminen, pikku keittiöpuutarhan perustaminen, valokuvaus, runojen kirjoittaminen, vaellusreissu Santiago di Compostelaan tai Lappiin...ihan mitä vaan! Elämä on auki ja susta on vaikka mihin, kun vain kaivat sen omimman itsesi sieltä esiin. Avioliitto oli meni, mutta elämäsi jatkuu joka päivä.
Nyt ei auta, ku radikaalinen muutos, niin kauan olet rypenyt tuossa suossa.
Käy terapeutilla, vaihda muutaman kerran jälkeen toiseen, jos ei auta tms... vaikuttaa, ettet helpolla pääse irti tosta tilanteestasi. Muuta elämäsi... tavalla tai toisella, positiiviseen suuntaan. tsemppiä!
Onpa sulla mennyt pitkä aika toipumiseen.
Sun täytyy oppia päästämään irti sekä surusta, että exästä. Se on helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa.
Oletko koskaan kirjottanut tyhjälle paperille plussat ja minukset avioliitosta. Mitä kaipaat, mitä et missään tilanteessa halua takaisin.
Minä laitoin miinukselle jopa roiskeet vessassa...
Jos sinulla on jo alkanut tulla vihaa, niin silloin irtiotto on lähellä. Ilman rakkauttta ei ole vihaakaan ja ilman vihaa et pääse tilanteesta pois.
Tee jotain, mitä et ole ennen tehnyt. Jos eksän näkeminen viikottain saa sinut pois tolaltasi, niin voitko ajatella, että olisit poissa kotao silloin ja joku ystävä tai sukulainen olisi silloin paikalla?
Et sinä ole yksin maailmassa ja täällä on paljon kirjoittajia, jotak ovat joko toipuneet tai toipumassa. Tänne kirjoittaminen on mitä parhainta terapiaa.
Koeta jaksaa - oikein iso halaus sulle!
viikottain sopineet tapaamiset? Ja sun luona? Mikä vika, ettei lapset mee sinne? Haluaako eksä jotenkin kontrolloida sinua tulemalla viikottain kotiisi. Onko tuossa enää mitään järkeäkään, kun erosta on sentäs neljä vuotta? Mieti nyt vähän, että tarvitset totaalisen eron siitä exästä, et näe, etkä kuule vähään aikaan. Poissa silmistä, poissa sydämestä...edes vähäksi aikaa. Tuossa joku neuvoi, että hommaa joku ystävä niihin tapaamisiin sijaiseksesi ja tee itse sillä aikaa jotain ihan itsellesi tärkeää (vaikka kävelylle, ellet muuta keksi). Tänne sopii kirjoitella, täällä on paljon kohtalotovereita. Toisilta ero sujunut helpommin, toisilta vaikeammin, tai ero vasta tulossa. Kokeile, kyllä täältä aina joskus hyviäkin neuvoja saa.
itseäni jonkin verran helpotti kun osallistuin avioeroseminaariin.Siellä saa vertaistukea ja jotain tolkkua ajatuksiinsa. Omasta erostani on kolme vuotta ja kyllä minäkin aika ajoin vielä jymähdän miettimään , miksi näin kävi. Vahvana hetkenä ajattelen, että mennyttä elämää en saa takaisin mutta ehkä olen siitä jotain oppinut. Yritän elää tässä päivässä ja kaikesta huolimatta uskoa, että tulevaisuus tuo vielä jotain hyvää elämään.Toivon sinulle uskallusta katsoa eteenpäin ja jatkaa.
emme ole sopineet tapaamisista, vaan lasten harrastus vaikuttaa tähän asiaan. X haluaa myös tavata lapsia, mutta tietty silloin kun hälle sopii.Lapset eivät HALUA mennä uuden siipan luo. Kerran oli heidän seurassaan ja kotona sanoi että eivät kuunnelleet häntä ollenkaan, puhuivat vaan keskenään.Olen myös lapsille sanonut,että tapaamiset pitäisi olla muualla kun täällä, mutta siitä vasta suru ja itku alkaa. Vika tietysti minun, eivät ymmärrä miksi en halua että x tulisi meille. Asunto on kyllä meidän entinen yhteinen kotimme, jonka edelleen omistamme yhdessä.Ei me olla muutenkaan hoidettu asioita loppuun asti. Ositukset ym. KAIKKI viralliset asiat tekemättä.Itse en vaan jaksa,ehkä jotain jäi sanomatta, kun hän aikanaan aamulla tuli ja ilmoitti muuttavansa toisen luo, yhdessä olivat asian sopineet. Runsas tunti meni ja hän oli poissa. Siihen jäin lasten kanssa suu auki katsomaan. Edelleen hänen tavaransa ovat täällä. Olo ei ole yhtään parempi vaikka olisin näkemättä tai näkisin,kokeiltu on. Tunteet vaan pyrkii pintaan. Välillä pystyn olemaan suht neutraali, mutta sitten jossain vaiheessa taas räjähtää, jonka jälkeen taas tulee paha ja kuristava olo. Samaa rataa pyörii. Vaikka olisin ulkona tai missä vaan, mutta heti kun palaan ja varsinkin jos olen "yksin" ajatukset alkaa lentää omaa rataansa.Enhän voi ystäviä(niitä paria hyvää)koko ajan vaatia olemaan kanssani, onhan heillä omat arjen askareensa ja perheensä. Järki sanoo muuta,mutta sydän vaan rakastaa. Olisinpa löytänyt aikanaan siipan joka olisi vastannut rakkauteen,eikä luovuttanut. Itselläni ei ole tullut mieleenkään luovuttaa missään vaiheessa, vaan olen aina halunnut elää myös ne "huonotkin" hetket(mitä ne sitten ovatkin). En myös ole kuuta taivaalta etsinyt ja ikuista euforista oloa,vaan aivan tavallista läheisyyttä ja yhdessä arjen pyörittämistä.Nyt en pysty edes ajattelemaan,että joskus vielä onni osuisi kohdalleni. Enkä voisi ketään edes lähestyä, koska sydämeni on muualla ja mielessäni varattuna.....
Et ole päässyt eroon exästäsi etkä pääsekään tuolla tavalla. Oma surutyösi ja irrottautumisesi ei ole päässyt alkamaan, vaan olet pahasti juuttunut erotilanteeseen. Olisi toipumisesi kannalta tärkeätä, että tekisitte virallisia toimia ja pian; ositus, lasten tapaamisjärjestelyt jne. Sinun pitää päästä aloittamaa oma, uusi elämäsi ja tässä tilanteessa se estyy tehokkaasti.
Oletko pystynyt edes ilmaisemaan vihaasi ja kiukkuasi tapahtuneesta. Missä tunnetilassa olet, kun exäsi ilmestyy kotiisi lapsia tapaamaan. Yritätkö pitää pokkaa, olla neutraali ja ystävällinen. Toivotko, että kaikki vielä palaisi ennalleen ja exä muuttaisi takaisin. Nämä on kaikki asioita, jotka estää sua pääsemästä erosta yli ja aloittaa loppuelämäsi eläminen.
lapset elättelevät ikuista toivoa, että isä muuttaisi takaisin kotiin ja olisitte taas perhe. Siksi he ilmaisevat kiukkunsa ja vastustuksensa, kun ehdotat tapaamisia muualla. Myös lapsille pitäisi olla rehellinen ja saada tajuamaan, että ero on tosiasia, se ei ole heidän syynsä ja että tästä elämä jatkuu toisenlaisena, muttei välttämättä huonona. Tämä kysyy myös voimiasi, joita sinulla ei ole, ellet ala laittaa eroasioitanne kuntoon.
nyt jäänyt jumiin entiseen todella pahanlaisesti. Sinulla on ollut riippuvuus exästä - sellaisesta on todella vaikeampaa päästä irti kuin normaalista parisuhteesta. En oikein usko, että kaipaatkaan (todellista) exää, vaan jotain unelmakuvaasi hänestä - ja yksinkertaisesti myös seuraa. Pelkäät yksinäisyyttä etkä tiedä mitä oikein elämältäsi haluat, suunta puuttuu. Vähän vaikea siinä on matkata eteenpäin, kun ei tiedä mihin on menossa!
Nyt teet niin, että otat itseäsi niskasta kiinni. Menet mitä omituisempiin uusiin paikkoihin - myös sellaisiin, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa (esim. lähiöbaareihin, jos et ole aiemmin ollut eikä ne kiinnosta!). Sitten käyt kirjastossa ja kehität itseäsi. Lainaat 1. kirjan "miten opin tuntemaan minut" tai jotain sinnepäin. Sen jälkeen käyt kuuntelemassa rokkia. Valitset bändin ja tutustut etukäteen biiseihin, hoilaat sydämesi pohjasta sitten keikalla mukana, joraat sydämesi pohjasta. Tämä auttaa varmasti :D. Ainakin muutaman toiston jälkeen.
mieltä edellisen kanssa,ja lisäksi hoidatte sen osituksen pois päiväjärjestyksestä, että sinä pääset oman elämän alkuun.
Sun ex haluaa hallita ja kontroloida myös sinua, se haluu pitää teidät molemmat.
Ihmeellinen se sen uusi nainenkin miksi se hyväksyy sen, että teillä on kaikki kesken?
Ei tuo lopu koskaan jollette lopeta sitä.
Niitä lapsia exäs voisi tapailla vaikka mummolassa,ei sinun luona.Sinä et eheydy koskaan jos se mies juoksee teillä.
Sinun pitää itsenäistyä ja elää muutenkin kun exäsi kautta.
Ositus ja äkkiä. Miehen tehtävä on järjestää lapsille sellaiset olosuhteet, että haluavat olla iskän kanssa.
Tuosta kontrollista en ole ihan varma, jospa mies vain katsastaa, että äiti ei ole sakoamassa ja pystyy huolehtimaan lapsista. Jos uusi onni on kestänyt jo yli neljä vuotta, niin se ei ole sitä muutaman kuukauden-parin vuoden huumaa.
Alkuperäinen on ilmeisesti alistuvainen, miellyttämisenhaluinen, kiltti ihminen, ei itsetuntoa ja siten tullut todella tylsäksi avioliitossa. Itse olin tuollainen joo, joo ihminen ja nyt kun sanavarastoon on ilmestynyt sana ei, en halua, ei kiinnosta, niin elämänlaatu on todella parantunut. Kannattaa ap:n miettiä, miten saa itselle ryhtiä, kiinnostavuutta, kukaan ei halua "tossukkaa", aluksi se on ihanaa, mutta loppupeleissä erittäin tylsää. Miksihän naiset rakastuu renttuihin?
ne naiset, jotka niin tekevät kerta toisensa jälkeen, eivät rakasta itseään. Nainen, jolla on itsearvostus ja itsetuntemus kohdillaan, ei rakastu renttuun eikä rentut edes tuppaa sellaisen naisen seuraan. Renttu vaistoaa jo kaukaa minkälaisen naisen saa kyykytettyä ja minkälaista ei kannata edes yrittää.
Minunkin mieheni lähti ja jäin lapsen kanssa kahdestaan. Tosin tästä on vasta 3 kk. Mutta sellaisen tuskan ja toivottomuuden olen kokenut (ja koen vieläkin), etten soisi sitä kenellekkään. Mutta sen tuskan kautta rupean pikku hiljaa löytämään itseäni.
Itsetutkiskelu on hyvin tärkeää ja hyödyllistä, jopa välttämätöntä. Tärkeintä on että keskityt itseesi ja yrität olla ajattelematta miestäsi. Vain sinä olet tärkeä ja sinulle itsellesi tärkein ihminen.
Anna itsellesi anteeksi, koska muuten ruoskit itseäsi. Olet jo kärsinyt tarpeeksi nyt sinä tarvitset vain rakkautta. Se on hyvä asia että tunnet rakkautta - käännä se rakkaus itseesi. Sitä ihmistä joka sinä olet kannattaa rakastaa. Sano itsellesi: minä rakastan sinua, enkä hylkää sinua ikinä. Koska siihen rakkauteen voit luottaa.
Näe itsesi hyvänä, kauniina, ainutlaatuisena, koska se sinä olet. Ansaitset vain pelkkää hyvää. Ja sinä suot sen itsellesi. Asetat itsellesi rajat mitä hyväksyt ja mitä et. Rohkeasti puolustat rajojasi niin itsetuntosi kasvaa.
Itsensä rakastaminen on tärkein asia sinun ja lasten kannalta. Näin löydät vahvuutesi joka sinussa aivan varmasti on. Sitä kautta osaat pästää irti menneisyydestä. Tärkeää on päästä paranemisen alkuun.
käynyt "hoilaamassa" ja pitänyt hauskaa. Mutta en ole mikään kapakoissa istuskelija.Kaiken hauskan jälkeen vaan tulee taas se paha mieli oikein vyöryen. Myöskään lapsia ei voi ihan itsekseen jättää. Hoitopaikkojakaan ei ole oikeestaan tarjolla, joten hankalaa se on.En ole koskaan ollut siipan käskettävänä, vaan olen aina tuonut oman mielipiteeni ilmi. Ystävät pitävät minua jopa vahvana. Tässä asiassa se ei vaan tunnu siltä.Meillä ei ollut mitään alkohol. ym. riitoja, joten en vaan pysty tajuamaan asiaa. Ehkä olisin kaivannut jotain järkevää selitystä asialle, mutta kun kaikki jäi kesken eikä mitään puhunut.Ihmeellisä sepustuksia vaan. Milloin laitoin ruokaa liian aikasin, millon siivosin väärän aikaan jne... arki kuulema tylsistytti. Siinäkin ajatetli itseään. MInä koitin ajatella myös lapsia jasäännöllistä ruokailua jne. Tunnin varoajalla olisi ptänyt olla valmis lähtemään vaikka ulos. Ei itse tehnyt mitään hommatakseen lapsille hoitajan, myöhemmin sanoo ettei yhdessä käyty missään. Totta kai haen itsestäni vikoja ja olisin toivonut että toinen olisi puhunut pahasta olostaan. Itsekkin yritin kysellä josko tehtäs sitä ja tätä ym. Mikään ei innostanut, kun mulla kuulema liian tarkat aikataulut.Väittäähän tuo rakastavansa ja haluavansa tulla takaisin, mutta ei ole muuta sen eteen sitten tehnykkään.Järjellä ajatellen en toki puheisiin usko, mutta sydämeen se silti luo aina toivon tunteen ja niiden keskellä sitten kamppailen. Sitten viha nostaa taas päätään,kn tiedän että valehtelee ja keksii satuja koko ajan. En tiedä miksi hän tekee niin. Eihän hänen tosiaan pakko ole tänne tulla.Lapsia en ole kieltänyt ottamasta, mutta ei korvaansa lotkauta asialle.
Älä vain edes unissasi ajattele, että ottaisit miehesi takaisin tässä tilanteessa. Hetken päästä te olisitte taas samassa jamassa, kuin erotessanne. Mikään ei ole muuttunut ja sinä olet henkisesti ihan lopussa. Jos joskus yhteen menette, pitää teidän ensin purkaa vanha suhteenne osiin ja selvittää mikä meni noin pieleen. Sinun pitäisi pystyä antamaan anteeksi miehellesi uskottomuus ja luottaa häneen. Antaa anteeksi itsellesi, että olit niin kelvoton nainen, että miehesi valitsi toisen naisen eli saada itsetuntosi takaisin. Teidän pitäisi pystyä rehellisyyteen, mitä kumpikin suhteeltanne toivotte ja elää sen mukaan. Vasta sitten, jos siltä tuntuu, että aitoa rakkautta edelleen on, on mahdollista palata yhteen ja onnistua.
vaikka mistään muusta ei liiton aikana puhunutkaan. Tiedämme että pitää lähteä puhtaalta pöydältä ja asioiden muututtava, ja molempien yritettävä. Toki liika yrittäminenkään ei lie hyvästä. Tuskin ihmisen perusluone mihinkään muuttuu. Olen jollain tavalla jo anteeksi antanut, mutta nuo toistuvat tyhjät lupaukset syövät kyllä pohjaa uudelta yritykseltä,jos toinen ei tule vastaan kun puheissa. Ilmeisesti hän ei pysty olemaan erossa siitä toisesta(sitäkin hän eron alussa kokeili),palasi hetkeksi takaisin, mutta totesi tehneensä "väärän valinnan"ja kerjäsi paluuta toisen luo, ikävä oli niin kova(ainakin silloin alussa).Nyt muka pystyisi jo sen toisen jättämään. Olisipa toi tullut,jos olisi pystynyt. Siksi en tajua,että vielä haluaisi puheidensa mukaan palata, kun ei kuitenkaan mitään tee. Ihmettelen kyllä välillä sitä toistakin, mutta ei kai ole tietoinen hänkään koko totuudesta.Kai sitä voi sitten kahtakin rakastaa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.
Kai kahta voi rakastaa, mutta mistä kukakin löytää sellaiset kaksi, jotka ovat sen kolmion kärjiksi valmiit?
Olet ollut kolmion omassa kulmassasi, mutta onko se nautinto? Parhaimmillaan suhde on omistamista ja omistettuna olemista, rakastamista ja rakastettuna olemista, ta-sa-pai-noi-ses-ti.
mutta rakkaus ei silti kuole käskettäessä, vaikka toiselta se olisikin kuollut. Ehkä rakastaa sitten molempia eri tavalla. Vai tunteeko hän sitten pelkkää syyllisyyttä siitä kun lähti. Miksi enää näin pitkän aja jälkeen sitten tuntisi, kun itse kuitenkin valintansa teki ja väitti onnensa löytäneen. Minulle kuitenkin sanonut ettei nyt niin kauhean onnellinen ole. "karjuu" se toinenkin siellä,kun hän tulee meille. Mutta sitä siippa tuntuu hyvin jaksavan kuunnella, mutta jos minä puhun meistä niin menee aivan lukkoon ja sanoo ettei jaksa jauhaa tätä samaa taas.Mitäpä siihen enää voin sitten sanoa, minähän olen vaan heti se riidan kylväjä.
Siis minuthan jätettiin toisen vuoksi aivan hiljattain. Ensin vaimoni salaili, sitten petti ja sitten vielä koetti valheella epätoivoisesti peitellä jälkiänsä.
Eihän se enää ole mikään parisuhde, jossa noin menetellään! Luottamus ON, luottamus OFF. Rakastaa voi vaikka järvimaisemaa tai polkupyörää, mutta voiko elää suhteessa, jossa luottamus kumppaniin on mennyttä? Sitä kannattaa sinunkin miettiä, vaikka rakkaus ei olisikaan kuollut.
nytkin pelmahti tänne kun kotiinsa,omilla avaimillaan. Vasta pyysin viestillä,et ilmottaa jos haluaa lapsen harratukseen viedä, niin sillon en itse lähde. Ei mitään vastannu,vaan uli muina miehinä tänne. Asunto on toki puoliksi hänen, joten en kyl voi tavaroita ym. pihalekkaan heittää. Näin se on ettei kunnioita edes sen vertaa mu pyyntöjä ja toiveita. Varmaan taas odottaa et akka rauhottuu ja kaik jatkuu vanhaan tapaan, kahden väliä reissaessa. PRK.........
Ai mies on niin lumoutunut omasta roolistaan, ettei hän kunnioita edes yksityisyyttäsi? Mitäs jos sinulla olisikin poikaystäväehdokas sohvalla telkkaria katselemassa tai kahvikupin ääressä keittiössä? Kuka saisi kohtauksen, ja millainen se olisi?
Näköjään on ihmisiä, jotka mielellään syövät kahdelta lautaselta. Mutta entäs kun kaikki meistä eivät tahdo sitä tuplakattausta ylläpitää?
Asunnon puoliksi omistaminen on eri asia kuin koti ja kotirauha. Mitään nopeita tai yksinkertaisia ratkaisuja minulla ei tilanteeseesi kuitenkaan ole... toivottavasti jostain ne löydät!
x varmasti tietää ajatukseni ja sen etten ketään viereeni ole hommannut, enkä näillä näkymin edes hommakkaan. Yhden illan jutut ei o mulle se mitä haluan. En tiedä muutenkaan voinko ikinä enää luottaa keneenkään.Itse olen kai nykypvän menoa katsoen turhan uskollista sorttia, kun en vieläkään voi edes ajatella toista viereeni, vaikka kainaloon haluaisinkin käpertyä. En voisi ketään samalla tavalla loukata,(varmaan luonnevika)varmaan myös vertailisin uutta ja entistä ja se olisi kyllä väärin toista kohtaan. Kai se on vaan tyydyttävä olemaan yksin,vaikka jo monta vuotta ollutkin ja hoitanut arjen yksin. Yötkin nukun pätkissä,vaikka en mielestäni varsinaisesti näitä asioita vatvo kun herään, mutta ehkä ne alitajunnassa ovat kuitenkin. On tää niin rankkaa, kun ei pääse eteen eikä taakse, umpikuja joka puolella. Toivottavasti saan lapset kunialla kasvatettua ja aikanaan maailmalle,,ehkäpä sitten tulee minun aikani ja tapaan sellaisen kumppanin joka ei arkea pelkää ja arvostaa myös rakkauttani ja niitä pieniä yhteisiä hetkiä ja yhdessä tehtyj' asioita. Ehkä ajatus siitä antaa edes vähän voimaa jaksaa tätä. Yksin en pysty kaikkea muuttamaan, kun kaikki muut ovat vastaan. Lapset kuitenkin ovat tärkeintä elämässäni ja heidät valitettavasti laitan itseni edelle, sille en vaan voi mitään.
Tunne-elämäsi on kaikesta päätellen tervettä. Uskollisuus, luottamus, lasten asema... nehän ne ovat niitä todella tärkeitä asioita ja niistä et tahdo tinkiä.
Vanhan ja uuden vertailu on tietysti juttu, joka kannattaa tehdä vain omassa sisimmässään tai korkeintaan luotettavassa ystäväpiirissä ilman asianosaisia. Vertaaminen voi nimittäin olla aikamoinen isku sen kohteille!
Sinun ei kannata leimata kaikkia (miehiä) epäluotettaviksi sen takia, että yksi on osoittautunut petolliseksi. Kokemus tekee tietysti varovaiseksi, mutta jokainen on omaa sorttiaan, niin miesten kuin naistenkin leirissä!
eikä koskaan voi etukäteen tietää toisesta. Voihan sitä kai palavasti rakastua ja huumassa mennä laput silmillä. Itsestäni en usko,että sellasta huumaa kokisin, että puolisoni ja lapseni jättäisin noin vaan.Toki olen tavatessamme ollut 16 v ja muita ei ole sen jälkeen ollutkaan. Ei edes ole tullut mielen vaihtaa. Tässä nyt sitten yksin 45 v ihmettelen maailman menoa. Tais toiselle tulla se 50 villitys ja halus kokea jotain "järisyttävää". Toivottavasti on nyt järissyt sitten oikein kunnolla. Tekis mieli hypii tasajalkaa nyt kun tänne ittensä taas raahas. Mutta enhän voi lasten aikana ruveta huutamaan ja raivoomaan ja häntä haukkumaankaan, joten nieltävä on tuska. Kun sitä kahden keskistä aikaa ei ole,kun aina joku muu paikalla,niin vaikee se on mistään yrittää saada puhumaan. Jos viestiä laittaa, niin siihen ei hän viitsi vastata, onhan se taas kuulema saman jankkaamista.Onhan se kiva lapsia täällä käydä tapaamassa,eikä omiin nurkkiinsa ottaa kun on pienet tilatkin. Voi panna oven takanaan kiinni ja lähteä lepäämään uuden kainaloon, eikä tartte lasten kiukutteluu ym. kuunnella. Tosi helppoo. Jotkut ne vaan haluu mennä siitä mistä aita matalin. Mulle on sanottu,et onhan mulla kaikki hyvin kun laskut,lainat ym maksetaan edelleen yhdessä. Eli mikään muu ei ole muuttunut kuin se ettei olla saman katon alla. On se varmaan x:n ajatuksetkin sekaisin, mutta ei ole valmis kuitenkaan ulkopuolista apua etsimään ja vastaanottamaan. Itse olen kokeillut vaikka mitä, laihoin tuloksin. Toki en joka pvä raivoo, mutta aina säännöllisen epäsäännöllisesti menee kuppi nurin.
Tuo kertomasi kuullostaa eroista pahimmalta: Eli "muka erotaan", jäädään roikkumaan menneeseen sillä verukkeella, että "rakkautta on jäljellä". Älä hyvä ihminen viitsi edes odottaa miehen tuosta muuttuvan. Mies käyttää vain hyväuskoisuuttasi hyväksi - on se niin mukava, kun entinen eukko on riippuvainen ja itkee perään. Hän nauttii siitä täysin siemauksin! Voitkin kysyä itseltäsi, miksi mukamas rakastat miestä, joka nauttii sinun kiusaamisesta. Tajua se, että sinulla on paha olla - se johtuu exästäsi. Yritä rimpuilla hänestä eroon kaikin keinoin.
Pitkä ihmissuhde, tosiaan. Ja sitten tuollainen käänne, joka sekoitti elämäsi, ja jätti sen sotkuiseksi!
Jos mikään ei tuossa systeemissä muutu, kakkosvaimon asema näännyttää sinut. Se ei ole ainakaan rakkaiden lastesi etu, eikä kenenkään muunkaan. Olet varmasti oikeassa: miehen ajatukset ovat sekaisin. Muuten hän ei tulisi luoksesi yhä uudelleen. Onnensa perään hän varmaan aikoinaan lähti, mutta lieneekö se sittenkään löytynyt?
"Anna itsellesi anteeksi että olit niin kelvoton nainen, että mies valitsi toisen naisen eli saada itsetuntosi takaisin."
Kaikkea sontaa sitä saa lukeakkin. Itsetuntoa ei kuule sillä takaisin saa. Sen sillä takaisin saa että tuntee itsensä kelvolliseksi, mikä kyseinen henkilö onkin. Hän huolehtii lapsistaan sekä kodistaan. Kelvoton sieltä lähti, se on varma. Sille kelvottomallekin täytyy antaa anteeksi, mutta vain itsesi takia ei hänen.
muutu, olis edes ollu semmonen kun liittomme aikana. Sitähän mä katsoin vuosia. Eilenkin istuttiin tuppisuina sohvalla, puhumatta mitään. En itsekkään sanonut sanaakaan,kun lapset nurkissa.Olipa tosi hilpeetä. Nukahti vielä hyväkäs ja makas kun "kotonaan". Tulee pr tänne lepää ja luulee tehneensä hyvän työn kun nähnyt lapset. Laps. tosin oli jo mennyt nukkumaan. Enhän mä huutaakkaan voi tai niska persotteella uloskaan heittää. En tajuu itteeni,mut en kyl toisenkaan ajatuksenjuoksua. Mitä hel... se oikeen musta haluu. Tai sit vaan todelle lasten takii käy, mut ei haluu niitä omiin nurkkiinsa. No taas yksi valvottu yö ja väsynyt työpvä takana, huomenna sama uudelleen ja torstaina se taas antaa itelleen luvan raahautuu tänne....
Kannattaisi keksiä pikemmiten jokin muu kuin kotisi lasten tapaamispaikaksi. Käyttää vaan hyväkseen; tulee viihdyttämään lapsia "valmiiseen pöytään", säästyy monelta käytännön vaivalta. Paha vaan, että tuosta on jo tullut tapa: Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa on tönäistä hyväkästä hereille...