Ihmiselämään kuuluu olennaisena osana luopumisen kuviot: on osattava irrottautua asioista, jotka tulevat joskus väistämättömästi eteen, kuten ihmissuhteiden kariutuminen, terveyden ja/tai työpaikan menettäminen, läheisen/läheisten kuolema, lisäksi omasta elämästään aikanaan luopuminen.
Kykenetkö sinä mahdollisesti luopumaan silloin, kun aika on vai yritätkö pyristellä kynsin ja hampain sitä vastaan?
Kykenetkö sinä mahdollisesti luopumaan silloin, kun aika on vai yritätkö pyristellä kynsin ja hampain sitä vastaan?
Vastaukset 60
Vanhimmat
Mutta silti jonkin tilalle saaminen on vaikeaa. Tyhjyys on paha juttu, tosi paha :-P
välttämättä täytettä? Eikö elämä voi olla tasapainossa ilman, että luovuttuaan jostain, on pakko myös täyttää se jollain?
Alkaa elää haamujen kanssa olisi syytä jotain saada elämään.
Joku sanoi tässä ketjussa jo viisaasti, että:" Vasta sitten voi syntyä jotain uutta, kun entinen on täysin kuollut" ... tai jotain sinnepäin:).
Kylläpäs nyt särkyneen sydämen punaista korttia viuhdotaankin herkästi ;-)
Ei voi kieltää etteikö noitakin olisi - mutta kyllä tuo liittyy aivan kaikkeen. Kysehän voi olla vaikkapa ihan itsestäkin.
mieleen:).
Tietenkin voi olla kyse muustakin/muistakin asioista ... vaikkapa itsestä.
vastaan, koska koen et se mikä joskus on ollut mule tärkeää tulee olemaan sitä aina. En voi ymmärtää, et miks jotain hyvää ihmiselle annetaan, jos se viedään pois. Multa on moni lähtenyt elämästä, isä tehnyt sen tavallaan kaksi kertaa.
Ja meistä häristä sanotaan mm.näin (joka mun mielestä kuvaa tosi hyvin sitä luopumisen vaikeutta)
"Suhteen päättyminen on sinulle äärimmäisen vaikeaa ja yrität kaikin keinoin pitää kiinni kumppanistasi. Arvostat avioliittoa, etkä halua avioeroa silloinkaan kun puolisosi jo nukkuu eri huoneessa ja rakkaus on kuollut väliltänne aikoja sitten."
Tuskimpa pätee kaikkiin härkiin, mut mä näen itseni ainakin tossa (jos vaihdetaan avioliiton tilalle ihan vaan normi parisuhde).
luopua silloin, kun on sen aika. On tavallaan suurinta rakkautta, osata päästää myös irti ...
Niin, kumpa aina osaisikin ymmärtää kaiken. Elämä ei aina näyttäydy kaikille kauniina.
Jostain elämän varrella matkaani on kuitenkin jäänyt lohdutuksen sanat "Ellei vanha ensin kuole,ei uutta voi syntyä".
kanssasi.
tietää, ettei oikeastaan luovu mistään.
Olen kuullut ja lukenut tuon lauseen jostain ennenkin ... en vain muista mistä.
Kuullostaa liian helpolta.
joka sen on oivaltanut.
samoin myös ajattelemaan?
niin.
ajattelevat ainakin tuolla tavoin. Todellisuus sitten ei aina käy yksiin sen kanssa ...
En sillä tavalla.
en osaa riippuu niin asioista. Lapsistani osaan "luopua" siihenhän pyrin etteivät nurkkiini jää kovin vanhoiksi pyörimään.
Mies joka olisi saattanut hyvinkin olla juuri se oikea, mutta molemmat ryssittiin, luopua osaa mutta jollain tavoin utuisesta mielikuvasta tahtois pitää kiinni, kunnes on elämässä jotain konkreettista rakkautta niin johan haihahtukset unohtuvat.
Työpaikasta kyllä, koska toinen tilalla mutta ne muistot siitäkin säilyvät, joihin joskus voi uppoutua.
Läheisen kuolemasta rakas säilyy aina mukanani, mutta ei vie paikkaa uusilta.
Ainoa josta en osaa luopua on oma terveyteni ja se fyysinen puoli siitä. Sairastan ms-tautia ja ajoittain tauti muistuttaa olemassa olostaan, niin ei vaikka kuinka tekee vaikeaa niin huulta purren (veri valuen) minähän kävelen omilla jaloin ja ilman keppejä. Mahdollisimman nopeasti pyrin saamaan oireet kuriin ja palauttamaan entisen ja siitä yli yms.lihaskunnon. (sama se oli silloin syöpähoito aikoihin erona vain ms oli jo silloin ja ms ei poistu koskaan), niin terveys ja oma minuus on se josta en osaa luopua ja se saattaa tulla joskus eteen ja silloin olen kovilla jos joudun liikkumisessa turvautumaan toisiin ihmisiin.
vain "lainassa" ja se pitää paikkansa. Jonain päivänä heistä on päästettävä irti, jotta pääsevät kokeilemaan maailmalle omien siipiensä kantavuutta.
Niin, terveydestään on vaikea luopua ja siitä, ettei pärjäisi enää yksin, vaan joutuisi konkreettisesti siinä turvautumaan toisten apuun. Toisaalta taas olemmehan me muutenkin riippuvaisia muista ihmisistä jollain tavoin, mutta oman terveyden kautta riippuvaiseksi tuleminen on niin eri asia. Se menee iholle.
Mä olen miettinyt tänään tuota. Mitään muuta en juuri ole ajatellutkaan.
En pysty.
luopua milloin mistäkin asiasta. Mietin, että sen voi tehdä itselleen joko vaikeaksi tai helpoksi ... ei ole vaikea valita kumman vaihtoehdon käyttää tai ainakin pyrkii siihen:).
Niin. Mä olen niin kauan miettinyt miten sen vois tehdä helpommaksi. Olen yrittänyt ja pyrkinyt. Haluaisin sen helpommaksi. Mutta tämä on mielestäni luonnekysymys. Toiset ovat luonnostaan, näin uskon, kaihomielisempiä. Toiset elävät nykyhetkeä voimakkaasti, toisilla kestää aikaa kypsytellä kokemaansa ja tunne rakentuu viiveellä. Jälkimmäiset ihmiset elävät voimakkaasti muistoissaan. Silloin luopuminen on vaikeaa. Silti en haluaisi antaa periksi, vaan yritän edelleen suuntautua enemmän tulevaan.
on erilaisia ja kykenee käsittelemään asioita eri tavalla. Toiset pääsevät helpommin kiinni luopumisen jälkeen elämästä, toisille se taas vie enemmän aikaa. En väitä sen olevan itsellenikään helppoa, mutta pyrin jokatapauksessa siihen, etten tuhlaa liiaksi aikaa ja energiaa menneiden vatvomiseen, sillä se on turhaa ajanhaaskausta ... mennyttä ei vaan saa mitenkään takaisin, vaikka kuinka haluaisi.
tai ei oo ollut helppoa. Mä en oo enää ajatellu mitään kyllä menettää, ni ei enää tarvi mistään luopuakaan.
kaikkein pahimpaan?:)
ei mun tarvi noin varautua tai ajatella. Mä vaan toimin niin, ettei mun tartte luopua mistään.
Joku filosohvi saattaa olla eri mieltä mun kanssa, mut se on sen päänsärky. Ajattelijoista muutenkaan mihinkään toimintaan koskaan ole ollut.
edes omista mitään. Ainoastaan paperilla.
helppoa, kun siihen varautuu jo etukäteen.
Valmistautuminen auttaa aina.
varautua riittävän ajoissa ... luopumaan saattaa joutua kovin yllättäenkin esim. jostain läheisestä ja rakkaasta ihmisestä.
on hyvinkin viimeaikaista kokemusta.
Elämä on kuolemista. Siihen kannattaa varautua koko ajan.
syntymä, kuin kuolemakin. Jokainenhan me joskus kuollaan ja kuolevaisuus pitää hyväksyä. On kuitenkin vaikea ykskaks luopua läheisestä ihmisestä ... se herättää monenlaisia tunteita.
ihminen lähti yllättäen n. 1,5 kk sitten ja asia alkaa olla käsitelty.
Sellasta se on, luopuminen.
Jotkut viisaat sanovat, että myös ero pitkästä liitosta on sama asia, kuin puolison kuolema. Pitää varmastikin paikkansa.
lopullisesti.
niitä hyviä muistoja:). Itse en usko siihen, että todellinen rakkaus häviäisi minnekään ... se jatkuu kuolemankin jälkeen.
Aloituksesi lienee kompa, sillä eihän mistään pidä pystyä luopumaan sellaisesta, mihin liittyy tunteita. Jos välittää toisesta, ei tästä pidäkään pystyä luopumaan. Parempi tavoite on itselle rehellisyys ja kyvyttömyys luopua.
kyetä luopumaan monistakin eri asioista. Et voi esim. pitää kiinni kynsin , hampain omasta asunnostasi (vaikka olisi miten rakas paikka sinulle), jos sinulla ei ole resursseja selviytyä siellä yksinäsi, etc.
kukaan asuntoonsa rakastuu. En usko, että asunnoillani, tai esim. autolla on minkäänlaista merkittävää tunnearvoa. Jotkin terveyteen liittyvät luopumiset eivät myöskään ole kovin merkittäviä... enemmänkin ärsyttäviä asioita ne ovat, mutteivät varsinaisesti merkittäviä tunnetasolla.
eri tavalla. Joillekin on sellaisilla asioilla paljonkin merkitystä, mille ei taas itselle löydy niinkään sijaa. Jos nyt taas puhutaan ihmissuhteista, niin ketäänhän ei voi omistaa ... minusta suurinta rakkautta toista kohtaan olisi se, että kykenee toisesta luopumaan aikanaan. Osata päästää irti toisesta. Hyviä ja kauniita muistojahan voi aina vaalia sydämessään ...
ihminen osaa suhtautua menettämiseen, jos pystyy suhtautumaan siihen tunteellisesti. Monella voi mennä pitkään ennen, kuin pystyy ja kestää kohdata ne tunteet, mutta sehän ei olisi luopumisen osaamista...
Mulle se on itseasiassa kohtuullisen helppoa, olen harjoitellut sitä jo diplomin veroisesti.
Kun joku tulee eteen, teen heti analyysin, käyn surukaaren läpi, nielen (hyväksyn) asian ja jatkan eteenpäin.
Tuo hyväksyminen on varmaan tärkeintä koko touhussa, ja realistina mulla ei ole mitään ongelmaa hyväksyä mitä vaan.
Shit happens ja life is.. Se on vaan hyväksyttävä, eikä saa ajatella muita vaihtoehtoja, niitä kun ei ole. Tulee kuoppainen matka jos jää ongelmiin jumiin, ja elämällä on varastossa vielä paljon lisää ongelmia, joten kannattaa jättää murehtimiset vähemmälle että kestää ne.
näyttäytyy välillä niin julmana, että ymmärrettävistä syistä, eivät pysty nielemättä kaikkea hyväksymään.
Onneksi itselle ei ole tullut sellaista/sellaisia asioita eteen ja toivon mukaan ei koskaan tulisikaan. Toisaalta se on sitten kuitenkin vaan otettava kaikki vastaan sellaisena, kuin tulee.
Tullut eteen kaikkea julmaakin. Mulla on oikeasti ollut aikas vaikea elämä ja vielä tässä potkitaan eteenpäin. Positiivinen asenne ja hyväksyminen on kaiken A ja O. Ei ole muuta mahdollisuutta, jos haluaa elää. Jos jää jumiin johonkin, niin mitä elämää se sitten on. Minä tekisin itsarin siinä vaiheessa, koska on aivan turha kärsiä jos kerran ei osaa poiskaan siitä kulkea. Se on kuitenkin aika paljon omasta tahdostakin kiinni, ja kyvystä sisäistää se tosiasia että kaikkea sattuu eikä sille voi mitään. Ne on vaan hyväksyttävä jotta pääsee pahimman yli. Pahassahan tuskin kauhean moni haluaa elää ellei nyt ole joku masokisti?
vuoksi kykenevät kriiseistä paremmin selviytymään (kuitenkin meitä aikuisistakin osa on heikompia, kuin toiset ja sekin pitää hyväksyä ja ymmärtää). Pienet lapset eivät niinkään. Olen ollut vuosia mukana aktiivisesti PelastakaaLapset ry:n toiminnassa ja sen kautta olen kohdannut todella julmasti kaltoin kohdeltuja lapsia ... mm. insestin uhreja. Tuonkaltaisista asioista on todella vaikea selviytyä koskaan normaali elämään, vaikka saisi riittävää apuakin vuosikausien piinaan.
Mä nyt ajattelen omaa elämää eikä mua lapsuuden mahdolliset jutut enää vaivaa. Mun hyviin puoliin kuuluu se etten mä märehdi vanhoja. Täytyy vaan muistaa muutama perusasia: ne on tapahtunut jo, niille ei voi enää mitään, mikään murhe tms. ei muuta tosiasiaa muuksi, menneisyydessä pyöriminen tuhoaa nykyisyyttä ja tulevaisuutta jne. ja on oikeasti ihan oma valinta mitä aikuisena tekee. Ottaa vastuun omista touhuista eikä etsi syytä jostain muualta. Lapsuusasioihin ei voinut itse vaikuttaa, mutta aikuisenapas voikin. Se on oma valinta mitä tietä lähtee kulkeen.
Noissakin asioissa on parempi tunnustaa että ne on tapahtunut, ja olla onnellinen ettei tarvi sitä enää kestää, ja unohtaa mahdollisimman hyvin koko asia.
Minä olen tavannut sellaisiakin jotka ovat päässeet lapsuudessa tapahtuneiden erittäin pahojen ja traumatisoivien asioiden yli aivan hyvin. Hekin sanovat että se on omasta itsestä kiinni. Ei kannata jäädä vatvoon asioita joita muistelemalla paha olo pysyy aina läsnä, ja joita mikään vatvominen ei poista.
Se on sitä hyväksymistä.. shit happens itse kullekkin, ja itse tässä määrätään antaako sen mennen pahan voittaa, vai voittaako ite sen.
kenenkään kanssa. Olen todennut kuitenkin sen toisenkin puolen kaikessa karuudessaan pienryhmäkodissa/kodeissa vieraillessani mm. Ja kuten sanoin, me olemme ihmisinä niin erilaisia ja henkisesti myös eri tasoilla. Toiset ovat myös hauraampia sisäisesti ja heikompia, kuin toiset. Se, mikä sopii itselle selviytymiskeinona, ei sovi välttämättä muille.
On hienoa, jos/kun olet itse selviytynyt "voittajana" omista ongelmistasi ... nyt minä toivotan sinulle hyvät yöt ja levollisia unia!:)
Kyllä minäkin tiedän, että jotkut on kokenut niin pahoja ettei meinaisi vahvinkaan niistä selvitä. Kylmä tosiasia on kuitenkin se, että moni jää jumiin niihin haluamattakaan pois.
Mulla on 2 sukulaista jotka kaikenpäivää muistelee kuka teki ja mitä 30v sitten, ja oliko jäätelöpalat varmasti tasoissa. Jos ne muistaa ettei ollut tai että äiti sanoi kerran pahasti, niin ne lähtee kaljalle kun niillä on niin hyvä syy. Niin ja itkee terapiassa kun oli niin epäoikeudenmukaista ja siksi täytyy nyt juoda. Oikeasti niillä ei ole mitään muuta ongelmaa kuin tolkuton alkoholismi (jonka ovat ite kehitelleet juomalla) ja halu pakoilla vastuuta asiasta.
Mä olen todellakin jopa kuunnellut suurella mielenkiinnolla vähän aikaa niitä niitten muisteloita, ja ihan rehellisesti sanon että niille naurais päin naamaa jo sitkeimpikin ymmärtäjähyysääjä. On ne naurettavuudessaan ihan omaa luokkaansa. Takana on pelkkä vastuunpakoilu, ei haluta tunnustaa että nykyinen toiminta on ihan omaa syytä.
Luin joskus oikein jonkun psykiatrin tms. (korkeassa virassa) sanovan, että niitä joilla on se lapsuus ihan oikeasti ollut todella paha että aikuisenakin vaikuttaa, on yllättävän vähän. Nykyään, tänä vastuunpakoilijoiden kultakaudella, on muotia vältellä omaa vastuuta asioista, niin porukka käy terapioissa kaivelemassa josko jotain löytyisi, mitä voisi syyttää.
Puhun sitten aikuisista enkä lapsista joilla tervehtymisprosessit on kesken.
Mutta ihan varmasti suurinosa ilman kunnon psykiatrista hoitoa olevista, pääsisi hommasta yli ihan oman asenteen muutoksella.
Hyvää yötä vaan sullekkin :D
Järkiasioiden kannalta voin sanoa, että kykenen luopumaan. - Jos kohdalleni on tullut vaikeita tilanteita kuten ihmissuhteiden kariutuminen, terveyden ja/tai työpaikan menettäminen sekä läheisen/läheisten kuolema, kykenen toimimaan tilanteessa järkevästi ja hoitamaan tilanteeseen liittyvät asiat / muodollisuudet. - Uskon myös, että jos minun aikanaan on mahdollista valmistautua lähtööni tästä maailmasta, pystyn järjestelemään asiani mahdollisimman helpoiksi jälkeenijäävien hoitaa.
Tunnepuolella en ole kuitenkaan yhtä valmis luopumiseen, joka aiheuttaa arvottomuuden kokemista tai jopa lohduttomuutta. - Jossain vaiheessa kuitenkin järki vie voiton ajatuksistanikin.
määrin, että parasta mennä nukkumaan:) ...
Hyvää yötä !
........................................
omasta mielestäni joskus jopa yllättävän helposti mutta totta kai tunnepuolelta jos jostaki on välittänykki tai välittää niin ei se välttämättä aina niinkään helppoa sitte enää ookkaan vaikka "loppu" oliski eessä jo selvästi häämöttäny.. vaan jos siihenki tilanteeseen joutuu niin se saaki olla sitte lopullista.
Jostakin asiasta nopeammin kuin toisesta. Joissakin asioissa sitä on vaan luovuttanu sovinnolla.
Et sinä ainkaan osaa hylätä miesten logiikka palstaa...
Olen pikaliimalla kiinni. Ei pääse irti.
niin?
Persona huu haa non graatta
...
Nuoruudestani olen pystynyt luopumaan suhteellisen helposti, koska minulta ei ole jäänyt tekemättä mitään mitä olen tahtonut tehdä. Tämä asia voisi olla minulle kova pala, jos en olisi pystynyt tekemään haluamiani valintoja.
Lapsestani minulla voi tulla vieroitusoireita hänen aikuistuttuaan ja hänen lapsuudestaan luopuminen on välillä hieman melankolista, mutta samalla tajuaa, että näin sen kuitenkin pitää edetä. Onneksi meillä on hyvä suhde ja pystymme keskustelemään avoimesti.
Vanhemmistani luopuminen heidän kuoltuaan tulee olemaan jonkin aikaa helvettiä. Ne on vaan mulle niin tärkeät ja hyvät ihmiset.
Miehistä luopuminen on ollut lyhyt prosessi, koska yksi heistä, se ensirakkaus, on ollut tähän asti ainoa merkittävä ja sen luopumisprosessin rinnalla mikään ei ole tuntunut miltään parin päivän jälkeen. Onneksi olen vihdoin viimein kymmenien vuosien päästä päässyt eroon tästä ensirakaudestani ja löytänyt tilalle häntä tärkeämmän miessuhteen..
Olipas siinä taas äärimmäisen pinnallinen ja keksitty feikiltä toiselle vuodatus.
Ps: Missä käsivarsinimmarikuva luuraa?
He-hee! :-)