Meille tuli ero noin vuosi sitten ja lapsia on kaksi. 10 vuotta tapeltiin exmiehen äidistä. Ainaista vittuilua, arvostelua, sekaantumista jne. siis täyttä helvettiä. Tulen ihmisten kanssa toimeen näin yleisesti, mutta anopin kanssa ei vain kerta kaikkiaan homma toiminut. Minusta tuli suhteen aikana aivan kuin toinen ihminen, itkin miehelle monet kerrat, huudin ja pyydin, että tee asialle jotain. Hän ei vaan asialle mitään tehnyt, antoi vain äitinsä jatkaa samaa rataa. En koskaan kehdannut oveakaan näyttää, koska pelkäsin, miten mies asiaan suhtautuisi. Mies vain totesi muutamaan otteeseen, että vielä me erotaan ja sanoipa tuo kerran, että naiset vaihtuu mutta äiti ei, näin kävi. Mies otti eron ja muutti minun ja lasten lähelle toiseen perheeseen. No enpä ole yllättynyt anopin kommenteista: kai sitä nyt jo ihastuukin kun on ollut tällaisessa suhteessa ja eipä sillä pojalla ole oikein muutakaan paikkaa missä olla. Kuinka kätevää, taas löytyi yksi ja ainut syllinen tähänkin, minä. Viimeiset 1,5v. jätin anopin luona jo käymättäkin, en kestänyt enää kuunnella ja mies sitä sanoikin, että pysy saatana poissa kun et kerran kestä. Myöhemmin selvisi, että tämä oli sitten kuitenkin viimeinen pisara, ei hyvä näinkään. Ymmärrän joltain osin exmiestänikin, missä kahden tulen välissä hän oikein elikään, mutta en ymmärrä miksi hänestä ei ollut tekemään asialle yhtään mitään muuta kuin vaihtamaan perhettä. Miksi mies ei tee mitään perheensä pelastamiseksi, vai osuiko kohdalleni äitin poika ja kotipesään kusija? Teinkö väärin, että pyydin miehen tekemään asialle jotakin vai olisiko minun itse vain pitänyt sitä ovea näyttää jo aikoja sitten anopille? No meille olisi luultavasti tullut ero jo sitten aikaisemmin siinä tilanteessa. Muutamaan otteeseen kyllä tappelimme ja anoppi tiesi, että minun osaltani hän ei ole tervetullut, mutta syytti tästäkin tilanteesta ainoastaan minua, itsestään ei löytänyt koskaan mitään vikaa. Kiusaisi minua vieläkin, mutta nyt olen niin kuin olen, eikä hänellä ole mitään asiaa enää tulla arvostelemaan. Toivottavasti hänkin on nyt onnellinen poikansa uudesta tai enpä tiedä onko kukaan nainen koskaan parempi missään asiassa kuin hän. Meidän suhteessa oli kolme: minä, mies ja anoppi. Emme kumpikaan exmieheni kanssa sitä kestäneet, elämämme oli yhtä helvettiä, ainaista riitelyä anopista. Kun yksi riita päättyi niin seuraavaan saatiin jo ainekset kun anopin luota lähdettiin tai hän meiltä. Ja sitä puheluiden määrää, meillä ei ollut mitään omaa elämää, ei edes lomamatka tuntunut lomalta. Exmies ei ole edes ainut lapsi ja appiukkokin on, joten ei anoppi tätä yksinäisyyttään tehnyt. Minä en vain hänelle kelvannut, harrastukset, työt, lasten hoidot, ruuat, mitä nyt vain ikinä olikin, kaikesta löytyi aina huonoa, miksi? Jospa minä sitten olen niin huono, olen katsonut monta kertaa peiliin ja löytänyt omat vikani, mutta olen myös hyväksynyt jollain lailla sen, että en minä yksin muuttumalla mieleiseksi olisi perhettä voinut pelastaa, koska ajattelen, että homman toimivuuteen tarvitaan enemmän kuin yhden ihmisen muodon muutos. Joten meille kävi näin, kummaltakaan ei minulta eikä exmieheltä löytynyt tilanteeseen rakentavaa ratkaisua, hän ei puolustanut ja minä en kestänyt naama kiinni.
Anopinkieli
Vastarannan kiiski
3300
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ensinnäkin: lämpimät onnittelut sen johdosta, että olet päässyt eroon tuosta "pahanilmanlinnusta". Itsekin olin nuorena pitkässä suhteessa, jossa anoppi puuttui ihan kaikkeen. Minun piti ikäänkuin "ansaita" hänen kultapojunsa (joka muuten ajan kuluessa osoittautui varsinaiseksi aikuiseksi Peter Paniksi ja alkoholiongelmaiseksi). Ero oli valtava helpotus silloin aikoinaan, ihan räjähti energiaa minuun lisää, kun ei tarvinnut jatkuvasti puolustaa itseään ja pitää yllä oikeuttaan elää omaa elämäänsä. Mies ei mitenkään halunnut puuttua tilanteeseen, vaikka kärsi siitä itsekin. Nössöööööö! Meillä ei ollut lapsia, joten siinä mielessä tilanteeni oli varmasti moninkertaisesti helpompi. Vaikka varmasti ahdistaa niin yritä jaksaa muistaa, että lapsillanne on kuitenkin oikeus sekä isäänsä että isoäitiinsä, eli tarkoitan sitä, että älä lähde esim. kostamaan lasten kautta kokemaasi huonoa kohtelua, he ovat omia yksilöitään, eikä sinulla taas ole oikeuttaa elää näitä suhteita heidän puolestaan. He tekevät isompana sitten itse päätöksen siitä, haluavatko nämä ihmiset elämäänsä.
Kyllä itseään saa puolustaa ja varsinkin epäreilulta arvostelulta, et siis tehnyt mitään väärin, vaikka et pitänytkään naamaasi kiinni :) Joillakin naisilla kaiketi on vaan sellainen harhakuva, että he omistavat lapsensa ja jopa vielä aikuisenakin ja sinä et jollakin tavalla sopinut siihen kuvitelmaan, joka ex-anopillasi oli siitä, miten hän "omaisuutensa" hallitsee. Tämähän on kuitenkin ex-anoppisi ongelma, ei sinun. Yritä päästä yli tuosta kokemuksestasi, koska muuten se turhaan myrkyttää elämääsi ja tulevaisuuttasi ja sinua ihmisenä - eli siis SINUN kärsimyksesi jatkuu, ihan turhaan.
Nyt kaikki poikien äidit, jotka luette tätä, herätkää! Jos poikanne valitsee "väärän" elämänkumppanin, se on poikanne asia, ei teidän. Te ette ole poikanne! Asettukaa sen miniänne asemaan edes hetkeksi ja miettikää, miltä tuntuisi, jos tämä tulisi teidän kotiinne arvostelemaan, neuvomaan ja sekaantumaan kaikkeen. Varmaan pistäisitte hanttiin tekin! Ei ole mitään, ei kertakaikkiaan mitään perusteluja sille, että vanhempi puuttuu aikuisen lapsensa elämään tuolla tavalla. Kasvatustyö tehdään lapsuudessa ja nuoruudessa ja sitten pitää osata päästää irti ja antaa toisen elää valitsemaansa elämää, vaikka se toinen kuinka eläisi teidän mielestänne väärällä tavalla. Auttaa voi jos apua pyydetään, mutta se taas lähtee jostakusta muusta kuin teistä.
Vastarannan kiiskelle haluan toivottaa valoisampaa elämää jatkossa ilman "hirviöanoppia" :) Ikävää, että liittosi kariutui, mutta pistä vaakakuppiin tuo kertomasi elämäntilanne ja eläminen ilman sitä. Uskon, että näet myös tilanteen edut. Sille ajatukselle, että "ilman anoppia kaikki olisi ollut hyvin" ei kannata antaa sijaa - homma eteni jo, etene sinäkin! Itse en ole katunut päivääkään, enkä kadu :)
... viimeisestä lauseesta, jonka piti kuulua: Itse en ole katunut eroa päivääkään, enkä kadu :)
kun jaksoit lukea, tarinasta tuli vähän turhan pitkä. Kiitos myös kannustuksesta. Olen aina sanonut, että kukaan meistä ei ole täydellinen, mutta kuka jaksaa siitä aina kuulla, en minä ainakaan.