Miksi suomen kieli lasketaan agglutinoivaksi? Agglutinoivassa kielessä jokaista asiaa varten pitäisi käyttää omaa päätettä eikä sananvartalo saisi muuttua (vesi/vedet). Jokaisella päätteellä pitäisi olla vain yksi muoto (partitiivilla on neljä muotoa, ja puhekielessä voidaan käyttää joissakin sanoissa päätteen sijasta vartalon viimeisen vokaalin pidennystä).
Verbeissä esimerkiksi "-n" tarkoittaa yksikön ensimmäistä persoonaa ja "-mme" monikon ensimmäistä persoonaa. Persoonan ja lukumäärän päätettä ei voi erottaa toisistaan. Imperatiivissä ei ole päätettä ollenkaan.
Possessiivisuffikseissa on sama juttu, yksikön/monikon ja omistajan päätettä ei voi erottaa. Lisäksi possessiivisuffiksit fuusioituvat illatiivin kanssa.
Verbeissä esimerkiksi "-n" tarkoittaa yksikön ensimmäistä persoonaa ja "-mme" monikon ensimmäistä persoonaa. Persoonan ja lukumäärän päätettä ei voi erottaa toisistaan. Imperatiivissä ei ole päätettä ollenkaan.
Possessiivisuffikseissa on sama juttu, yksikön/monikon ja omistajan päätettä ei voi erottaa. Lisäksi possessiivisuffiksit fuusioituvat illatiivin kanssa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kyseessä on lähinnä harhaan mennyt perinne, jonka tausta on kielihistoriallinen: suomen kielen halutaan ajatella oleva agglutinatiivinen, koska uskotaan, että sen tästä poikkeavat ilmiöt ovat selitettävissä.
Google-haulla
suomi agglutinatiivinen
löytyy muutamia erilaisia näkemyksiä aiheita, sekä vanhan perättömän väitteen toistamista että muunlaista.
Agglutinatiivisuuden käsitteellä on eritasoisia määritelmiä, ja monet niistä sallivat kyllä päätteiden allomorfian. (Se, ettei päättellä saisi olla eri tehtäviä, ei taida kuulua tiukimpaankaan määritelmään.) Suomen kieli poikkeaa kuitenkin agglutinatiivisuudesta aivan ydinkohdissa: sanojen vartalo vaihtelee runsaasti, esimerkiksi joki : joen, yö : öiden, luvata : lupaan. Agglutinatiivisuutta on yritetty puolustella vielä sillä, että päätteiden yhteensulautumat puuttuisivat, mutta sekään siis ei pidä paikkaansa.
Imperatiivissa on kyllä pääte, mutta sitä ei sovinnaisessa ortografiassa ilmaista. Imperatiivin tavallisimman muodon päätteenä on konsonantti, joka esiintyy aina assimiloituneena seuraavan sanan alkukonsonantin kaltaiseksi, esimerkiksi ”menep pois”, ”menes sinne”, ”menet tuonne”, joissa kaikissa ensimmäinen sana kuitenkin _kirjoitetaan_ ”mene”.
"Imperatiivissa on kyllä pääte, mutta sitä ei sovinnaisessa ortografiassa ilmaista. Imperatiivin tavallisimman muodon päätteenä on konsonantti, joka esiintyy aina assimiloituneena seuraavan sanan alkukonsonantin kaltaiseksi, esimerkiksi ”menep pois”, ”menes sinne”, ”menet tuonne”, joissa kaikissa ensimmäinen sana kuitenkin _kirjoitetaan_ ”mene”."
Tuo, mistä kirjoitat yllä, on suomen kielelle tyypillinen aspiraatio eli loppuhenkonen. Sitä ei edes kaikissa murteissa ilmene. Esimerkiksi laatokankarjalaiset sanoivat lapsilleen surutta "elä mene sinne!" sen sijaan,että olisivat sanoneet "elä menes sinne!". Aspiraatio esiintyy monissa yhteyksissä eikä vain imperatiivissa. (Esimerkiksi: Minnem matka? Kolmekkymmentä, j.n.e.... )
Sorry vaan kielitietilijä, mutta en usko, että aspiraatiolla on minkään valtakunnan tekemistä imperatiivin tunnusmerkkinä.
Suomen kielessä ei esiinny aspiraatiota. ”Aspiraatio”, ”loppuhenkonen” ja monet muut kummalliset nimet ovat johtaneet pahasti harhaan. ”Iso suomen kielioppi” käyttää termiä ”rajageminaatio”, joka on vähän outo ja kömpelö mutta ehdottomasti parempi kuin henkoset ja hönkäset. Ks. ”Consonant assimilation at word boundaries in Finnish”,
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/suomi/cab.html
Imperatiivin (tarkemmin sanoen aktiivin imperatiivin yksikön 2. persoonan) pääte on kuin onkin assimiloituva konsonantti eli ”rajageminaatio”. Tämä suomen yleiskielen sääntö ei mitenkään horju siitä, että kyseinen konsonantti puuttuu joistakin murteista, kuten ei genetiivin n-päätteisyyttä kumoa se, että pääte on joistakin murteista ”kulunut pois”. Eikä genetiivin n-päätteisyyttä kumoa sekään, että n-äänne esiintyy muuallakin (jopa päätteenä, mm. verbin yksikön 1. persoonan päätteenä).
Onko mikään luonnollinen kieli puhtaasti agglutinatiivinen niin, ettei sanavartalo muutu tai päätteet sulaudu yhteen? Ortografia saattaa olla, mutta tuskinpa puhuttu kieli.
Eikö suomea voi pitää agglutinatiivisena, koska taivutus suurelta osin on agglutinatiivista?
"Eikä genetiivin n-päätteisyyttä kumoa sekään..."
"Sanokaa te genetiivi, jos haluatte. Minä sanon genitiivi, koska se on oikein."
- Päivö Oksala :o)
Luepa mitä on kirjoitettu ja ajattele itse suomen taivutusta.
Suomen taivutus on pieneltä osin agglutinatiivista.
Agglutinatiivisuutta esiintyy jossain määrin varmaankin kaikissa taivuttavissa kielissä...
Olisko karjalaiset sanoneet "elä mene"? Eikös se ole savoa? Älä mää sinne, sanoisi karjalainen ainakin Kannaksella.
Onko kieliakia yliherkkyyttä aggluteenille?
Eiköhan suomi kuitenkin ensi/sija/i/se/sti ole agglutinoiva. Meillä ei esimerkiksi esiinny ab-laut-taivutusta, kuten vailla saksassa. werden, wird, wurde, geworden Tuskin mikään kieli on puhtaasti aglutinoiva. Muuten turkissakaan, joka on agglutinoivuuden malliesimerkki, ei ole imperatiivin päätettä.
Turkissakin muuten esiintyy vartalonvaihtelua. Esimerkiksi kirja (nominatiivi): kitap ; kirjaa (akkusatiivi): kitabı