Vika on minussa mutta mitä teen?
Olemme asuneet saman katon alla toistakymmentä vuotta. Alkuhuuma kesti aikanaan viitisen vuotta ja silloin vielä juteltiin ja vaihdettiin keskinäisiä sanallisia kiintymyksen osoituksia.
Esikoisemme kuolema vei meitä erilleen, kumpikin suri tahollaan. Mieheni kanta oli, että mitä siitä puhumaan, minkäs sille voi. Kyllä hän alkuun kuunteli mutta yksi kerta samasta asiasta puhumistä riittää. Niinpä surin yksikseni tahollani omalla tavallani kuten varmaan hänkin. Opettelin ajattelemaan, että niinhän se on, että eihän se puhumalla asiaa muuksi muuta.
Elämä toi eteemme lasten kautta vielä uudestaan elämän ja kuoleman ja elinikäisen sairauden aiheuttamat pulmat mutta yhdessä on pysytty ja yhdessä, joskin ehkä yksin kumpikin ollaan selvitty. Sairastuin vakavaan masennukseen ja onneksi sain käydä 10 kertaa keskustelemassa ammattiauttajan kanssa, joskin silloin puhuin lapsista ja avioliittomme oli jossakin taka-alalla. Mieheni kanta oli, että hän ei ymmärrä, miten ihminen antaa käydä itselleen noin ja miksi antaa periksi, miksi antaa itsensä masentua. Selvisin sairaudesta vaikka pelko sen uusiutumisesta onkin takaraivossa - tosin järki sanoo, että en ole enää niin lopussa kuin tuolloin aiemmin. Häpeän heikkouttani ja sairastumistani, toisaalta näen sen myös pakoreittinä, kun oma pää ei antanut armoa eikä oikeutta hidastaa tahtia, niin kroppa pisti asialle pisteen.
Noista em. asioista on nyt jo vuosia. Arki sujuu hyvin joskin se ei jätä kummallekaan aikaa itselle, etusijalla on lapset, työ ja arjen pyöritys, mikä sinänsä on kummallekin itsestäänselvyys emmekä sitä sure. Ainoa mutka matkassa olen minä tyytymättömänä ja pelokkaana. Odotan vauvaa ja siihen liittyy paljon riskejä eloonjäämisen kannalta. Jotenkin tuntuu vain, että kaipaisin jotakuta, joka kysyisi päivittäin kuinka olen voinut, mikä on ja halata rutistaisi. Jonkun joka sanallisesti osoittaisi, että on kiinnostunut minusta ja vauvasta. Vaikka hoitava sairaala on ihana ja rohkaisee, että päivä kerrallaan niin kaipaisin sitä rohkaisua myös kumppanilta sanallisesti. Tiedän sisimmässäni, että mies välittää ja hän näyttää sen päivittäin hoitamalla arjen. Silti oma ahdistus ja pelko ottaa vallan. Tuntuu, että olemme vain yhtiökumppaneita ja tämä perhe on yritys ilman meidän keskinäistä suhdetta.
Olen vuosien saatossa yrittänyt puhua asiasta. Mies toteaa, että kyllähä minä tiedän ne asiat sanomattakin ja pitäisikö nauhalle laittaa ja monta kertaa replayna esittää. Niin naurettavaa kun se onkin, se ei riitä että tiedän. Sen pitäisi riittää mutta tuntuu, että olen niin yksin oman itseni ja vauvan kanssa.
Ehkä tämä on vain hormoonien syytä, normaalioloissa pärjäisin yksin itsekseni. Ehkä pitäisi vain hyväksyä se, että miehet ei puhu eikä pukahda.
Olemme asuneet saman katon alla toistakymmentä vuotta. Alkuhuuma kesti aikanaan viitisen vuotta ja silloin vielä juteltiin ja vaihdettiin keskinäisiä sanallisia kiintymyksen osoituksia.
Esikoisemme kuolema vei meitä erilleen, kumpikin suri tahollaan. Mieheni kanta oli, että mitä siitä puhumaan, minkäs sille voi. Kyllä hän alkuun kuunteli mutta yksi kerta samasta asiasta puhumistä riittää. Niinpä surin yksikseni tahollani omalla tavallani kuten varmaan hänkin. Opettelin ajattelemaan, että niinhän se on, että eihän se puhumalla asiaa muuksi muuta.
Elämä toi eteemme lasten kautta vielä uudestaan elämän ja kuoleman ja elinikäisen sairauden aiheuttamat pulmat mutta yhdessä on pysytty ja yhdessä, joskin ehkä yksin kumpikin ollaan selvitty. Sairastuin vakavaan masennukseen ja onneksi sain käydä 10 kertaa keskustelemassa ammattiauttajan kanssa, joskin silloin puhuin lapsista ja avioliittomme oli jossakin taka-alalla. Mieheni kanta oli, että hän ei ymmärrä, miten ihminen antaa käydä itselleen noin ja miksi antaa periksi, miksi antaa itsensä masentua. Selvisin sairaudesta vaikka pelko sen uusiutumisesta onkin takaraivossa - tosin järki sanoo, että en ole enää niin lopussa kuin tuolloin aiemmin. Häpeän heikkouttani ja sairastumistani, toisaalta näen sen myös pakoreittinä, kun oma pää ei antanut armoa eikä oikeutta hidastaa tahtia, niin kroppa pisti asialle pisteen.
Noista em. asioista on nyt jo vuosia. Arki sujuu hyvin joskin se ei jätä kummallekaan aikaa itselle, etusijalla on lapset, työ ja arjen pyöritys, mikä sinänsä on kummallekin itsestäänselvyys emmekä sitä sure. Ainoa mutka matkassa olen minä tyytymättömänä ja pelokkaana. Odotan vauvaa ja siihen liittyy paljon riskejä eloonjäämisen kannalta. Jotenkin tuntuu vain, että kaipaisin jotakuta, joka kysyisi päivittäin kuinka olen voinut, mikä on ja halata rutistaisi. Jonkun joka sanallisesti osoittaisi, että on kiinnostunut minusta ja vauvasta. Vaikka hoitava sairaala on ihana ja rohkaisee, että päivä kerrallaan niin kaipaisin sitä rohkaisua myös kumppanilta sanallisesti. Tiedän sisimmässäni, että mies välittää ja hän näyttää sen päivittäin hoitamalla arjen. Silti oma ahdistus ja pelko ottaa vallan. Tuntuu, että olemme vain yhtiökumppaneita ja tämä perhe on yritys ilman meidän keskinäistä suhdetta.
Olen vuosien saatossa yrittänyt puhua asiasta. Mies toteaa, että kyllähä minä tiedän ne asiat sanomattakin ja pitäisikö nauhalle laittaa ja monta kertaa replayna esittää. Niin naurettavaa kun se onkin, se ei riitä että tiedän. Sen pitäisi riittää mutta tuntuu, että olen niin yksin oman itseni ja vauvan kanssa.
Ehkä tämä on vain hormoonien syytä, normaalioloissa pärjäisin yksin itsekseni. Ehkä pitäisi vain hyväksyä se, että miehet ei puhu eikä pukahda.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ymmärrän Sinua!Raskaana ollessamme mielemme on hyvin
herkkä reagoimaan sekä iloon että suruun.Kaipaus
rakkaudelliseen hellyyteen on varmasti myös valmis-
tautumista äitiyteen.Miesten jotka itse eivät ole
tottuneet tunteiden ilmaisemiseen,vaistoavat eli lu-
kevat huonommin puolison tunnetiloja.Toivon elämääsi
kauniita hetkiä musiikin,ja kirjojen ystävien kautta
Kyllä se miehen karheampi ja töksäyttelevä tunteiden
ilmaus on kuitenkin aito ja "hänelle tyypillinen."
Kuitenkin kerro hänelle mitä toivot,kyllä hän pian
alkaa ilmaista itseään toisin.Paljon iloa elämääsi!
Tekstistäsi käy kyllä selville (rivien välistä), että olet järki-ihminen, ihan normaali nainen. Luota vain itseesi, et nimittäin ole ollenkaan yksin nykyisessä tilanteessasi, meitä on paljon. Hemmottele ja rakasta itseäsi, mene kylpylään tai kynsihoitoon :-) Ja aloita vaikka jooga tai mietiskely, niin saat jotakin uutta elämääsi, ihan oikeesti! Ja auttais se syntymätöntä lastasikin, kun olet rauhallinen ja voit hyvin. Ei se onnellisuus tule muilta, se on jo meissä: perusluonteeltamme ollaan kaikki hienoja ja onnellisia ihmisiä, pahat ajatukset vain peittää sen. Pitää siis järjestää pahoille ja surullisille ajatuksille kevätsiivous, eli heittää ne menemään, - useita kertoja päivässä. Pian ne alkavat vähentyä ja on paljon parempi olo. Kokeile!