Mahtavaa olla sinkku

Odottele ihan rauhassa, kun se aika tulee, että haluat taas sitoutua. Sekin on ihan hienoa. Olen ollut 27 vuotta avioliitossa ja nyt sinkkuna jo kolme vuotta. Aika ihanaa, mutta haluaisin kuitenkin kumppanin tähän ikääntyvään elämääni. Ei ole enää helppoa löytää kumppania tässä iässä.
Olen siis lähes 60 v.

Asiaa! :)

Tosin en halua kutsua itseäni sinkuksi. Jotenkin omissa korvissani sinkku kuulostaa epätoivoa tihkuvalta miehenkipeältä naiselta.

Olen suosiolla mieluummin esimerkiksi vanhapiika-lokerossa, kissakin on jo.

Harmittaa ainoastaan se, että muille yksinelämiseni tuntuu olevan jonkinlainen uhka (päänsisäisille järjestelmille?).

"Kyllä sä vielä löydät jonkun tosi ihanan miehen, usko pois!"

tai

"Miten noin ihana nainen voi olla yksin?"

tai

"Sä olet vielä nuori, kyllä sä ehdit löytää..."


Mitäpä, jos minulla ei ole oikeasti halua tai tarvetta löytää yhtään ketään. Jos sopiva mies joskus kohdalle osuu, en tietenkään aio juosta karkuun. Mutta elämässäni on juuri nyt kaikki hyvin, enkä kaipaa siihen ylimääräistä dramatiikkaa.

Edellinen suhde oli pitkä ja loppua kohden todella raastava, sen jälkeen elämä todella maistuu yksin ihan uudella tavalla. Olen viimein aidosti onnellinen :)

Seksin ja siihen liittyvän läheisyyden puute vaivaa toisinaan, mutta yhdenillanjutut eivät kiinnosta, joten omiin kätösiin on pakko turvautua. Ehkä olen hiukan romantikkokin, kun haluan säästää itseäni sopivalle kumppanille. Moinen ele on tätä aikaa ja elämänrytmiä vastaan.

Juu, tämmöisiä naisia(kin) on siis oikeasti olemassa ;)

Kuulostaa vain siltä, että sulla on saattanut olla vaan huono akka. Toki syy voi olla kummassa vain. Haluaisin että naapurinikin eroaisivat. Minä heidän jokaviikkoisista riidoistaan eniten kärsin...

Ehkä parisuhteesta vaan kannattaa uskaltaa lähteä pois, jos se on liian vaikeaa ja turhauttavaa jatkuvasti. Hyvästä kannattaa taistella, mutta kannattaakin miettiä tarkkaan, että lieneekökään kovin hyvää. Moni on parisuhteessa vain sen takia, että pelkäävät jäävänsä yksin.

Samat tuntemukset täälläkin. Omasta erosta on jo 7 vuotta, eikä mitään hinkua enää parisuhteeseen! Oma reviiri on muodostunut niin tärkeäksi ja "pyhäksi", että vaikea olisi enää ryhtyä jakamaan sitä kenenkään kanssa. Työn ja harrastusten parissa tapaan ihmisiä ihan tarpeeksi, ettei tässä nyt ihan erakoitumaan pääse. Ja ystävät ovat myös tärkeitä, samoin iäkäs äitini on mulle nykyään paljon läheisempi kuin ollessani naimisissa.
Turha pelätä yksinoloa, elämä voi olla hyvin tyydyttävää ja rentoa niinkin.

että eron jälkeen kannattaa aina olla yksin ensin jokun aikaa ja parannella niitä omia haavoja, eihän ihmisellä ole siinä vaiheessa toiselle mitään annettavaa päin vastoin, hän kykenee vain heittäytymään toisen syliin paijattavaksi.Itsetuntemuksen kannalta myös eron jälkeen kannattaa olla yksin ja käydä läpi ne eron tunteet, kysyä itseltään miksi en onnistunut ja kasvaa itsessään ihmisenä eikä pitää sitä toista syyllisenä. Parisuhteessahan on aina kaksi ja varmasti molemmissa on sitä syytä. Jokainen on ihmisenä erilainen ja kukaan ei varmaan niin täydellinen ole. On ihmisiä varmasti, jotka eivät kykene siihen eron jälkeiseen yksinolemiseen ,vaan etsivät heti uuden tilalle, sekin on vaan itsensä voittamista, jos uskaltaa olla yksin. Kun miettii aikaa ennen sen ihmisen tapaamista, niin osasihan sitä olla yksin, siis miksei osaa olla yksin eron jälkeenkin. Ikävä, totutut tavat, että toinen on lähellä, ne saa tuntemaan sitä eroahdistusta. Mutta jos sulla on hyvä ystäväpiiri, niin sekin korvaa paljon sitä eron jälkeistä tuskaa. Tämmösin ajatuksin 3 kk eron jälkeen.

Eron jälkeen elin viisi vuotta yksin ja siitä kolme vuotta meni kivussa ja eron tuskassa. Yhteiseloa takana oli 15 vuotta joista 7 oli tehty jo eroa.
Luopumisen tuska oli hirveätä vaikka tiesikin että ero oli oikea ratkaisu. Sitten kun olin kuivilla erosta ja pystyin jo nauttimaan yksinolosta tapasin elämäni miehen. Nyt olen elänyt hänen kanssaan kohta 4 vuotta. Täytyy myöntää että työtä tämä vaatii ja halua saada parisuhde toimimaan.
Kompromisseja ja asioiden sovitteluja, omista jutuista luopumista.
Minä olen kuitenkin niin läheisyyden kipeä ihminen että sen läheisyyden vuoksi haluan yrittää.
Nyt toivottavasti olen vähän oppinutkin edllisestä liitostani ja virheistäni.
Tiedän jo että esim seksin pihtaaminen kostomielessä ei ole itselle eduksi eikä edistä parisuhteen toimivuutta ollenkaan.
Jos olisin elänyt sinkkuelämää vuodenkin pitempään luulen että omat jutut olisivat tulleet niin tärkeiksi että en olisi enään ollut valmis jakamaan tai luopumaan niistä. Elämä olisi ollut niin paljon helpompaa.

Toisaalta kun ajattelen yksinelävää 85 vuotiasta isoäitiäni joka todellakin on yksinäinen ja liikuntarajoitteinen toivoisin että oma vanhuus ei olisi niin yksinäinen. Hän on elänyt "sinkkuelämää" sota-ajoista lähtien jolloin isoisäni kaatui ja isoäiti jäi itse leskeksi.
(kolmen pienen lapsen kanssa)
Hän on oollut todella yksinäinen ja siitä asiasta selvästi surullinen.
Meidän lasten ja lastenlasten käymiset ja soittelut on hänelle ainoata sosiaalista elämää tällä hetkellä.

Minä olen sitä mieltä että maailmassa ei ole mitään koulua tai oppiainetta joka olisi niin vaikea kuin parisuhde. Todellinen haaste.

Kuten itsekin sanot: olet päässyt entisestä eroon, viihdyt "nahoissasi", et vaikuta tippaakaan katkeralta ja annat mahdolliselle uudelle suhteelle kuitenkin teoreettisen mahdollisuuden. Onnea, vaikutat tervepäiseltä tapaukselta.