Niin rakkaat kanssasiskot ja -veljet, miten te selviätte? Kun sydäntä raastaa, epätoivon aaltoihin miltein hukkuu ja kyyneleet karvastelee silmissä ja elämänilo on hukassa?
Uniongelmiin ja ahdistukseen lähden itse tänään hakemaan apua, koska töistä selviytyminen alkaa kohta olemaan tuskaa, vaikka tosin tää työnteko on myöskin keino saada ajatukset muualle.
Kuinka kauan tätä pitäisi kestää, kun joka minuuttikin on yhtä helvettiä!!!????
Uniongelmiin ja ahdistukseen lähden itse tänään hakemaan apua, koska töistä selviytyminen alkaa kohta olemaan tuskaa, vaikka tosin tää työnteko on myöskin keino saada ajatukset muualle.
Kuinka kauan tätä pitäisi kestää, kun joka minuuttikin on yhtä helvettiä!!!????
Vastaukset 9
Vanhimmat
Selvisin pahimman vaiheen yli: Kävin lääkärissä ja hain unilääkkeitä/rauhoittavia akuuttiin vaiheeseen. Ensin kävin työpaikkalääkärillä. Siitä ei ollut paljon apua, koska eivät suostuneet antamaan uniläkkeitä. Menin sitten yksityiselle. Sitten soitin hyville naisystäville ja läheisille päivittäin joka ilta. Äidin luona itkin yhden viikonlopun.
Sitten meni monta kuukautta usvassa. Söin samaa ruokaa. En pystynyt ajattelemaan mitään järkevää. Itketti iltaisin, päivisin. Onneksi oli rakas harrastus, joka laajeni jokailtaiseksi. Sain muuta ajateltavaa ja näin uusia mukavia ihmisiä, jotka olivat kilttejä. Tapasin naisen, jonka kanssa ystävystyin. Samanhenkisistä miehistä sain juttuseuraa.
Sitten tuli vihavaihe, "miksi helvetissä sä teit mulle tämän, ketku!". Sitä sitten purettiin liikkumalla ja puhumalla. Onneksi oli töissäkin läheisiä työkavereita, joille puhuin. En enää jaksanut salailla. Oma olo oli niin poissa tolaltaan ajoittain.
Henkisesti en ole vieläkään täysin tasapainossa. Kyllä se vieläkin rassaa. Sellainen suojeleva olotila on. Jos tämä kaveri kävelisi vastaan, niin katsoisin ohi ja menisin pois. Ei ole enää mitään sanottavaa.
Kyllä siinä pahimmassa vaiheessa ainakin puoli vuotta menee, että siihen saat varautua. Sitten alkaa turtumisvaihe.
En jaksa enää vihatakaan.
Voimia kaikille kanssasisaruksille- ja veljille.
..pelkään, että mulla menee ikä ja terveys tän olon kanssa!!
Pelkään myös millaiset ikuiset haavat tästä jää!
On mulla ennenkin sydänsuruja ollut, mutta se, että joudun hakemaan itselleni rauhoittavia lääkkeitä, on mulle täysin uutta. Tällaista oloa en todellakaan toivo kellekään.
jokaisella on kokemuksia samaisesta.
Se sattuu...sattuu...sattuu ja kauan. Mulla ei ainakaan vuosikaan riitä, eikä ehkä kaksikaan. Olo helpottuu kyllä, mutta aina tulee vastaan jotain, mistä hänet taas muistaa. Joku laulu,paikka tms.
Jaksamista.
Se on vaikeaa, mutta siitä pääsee yli. Itselläni meni joitakin kuukausia. Nukuin muutaman tunnin yössä, päivät meni sumussa, ja ilta kun koitti, ahdistus iski kahta kauheempana. Ymmärsin oma-aloitteisesti hakea apua, sain lääkityksen ja kävin psykologilla purkamassa tuntojani. Lääkityksestä oli suuri apu, ja ennenkaikkea puhumisesta. Tein sen virheen, että lopetin lääkityksen aivan liian aikaisin, olettaen että olen jo voimissani.. sotkeennuin kuitenkin kerta kerra jälkeen samaan mieheen.. aina toivoen parempaa tulevaisuutta.-Turhaan. Nyt tuntuu että olen taas aloituspisteessä. Olen sirpaleina, ja jaksanko alkaa keräämään jokaista sirpaletta, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että jos en yksin tästä selviä, auttavia käsiä on, kunhan vain rohkenee pyytää apua. Toivon suunnattomasti voimia sinulle tällä elämän kivisellä tienpuolella... ja sinä selviät.ME selviämme.
tiedä miten selvisin, kaikki samat olot mulla oli kuin teillä muilla...Ja en tosiaankaan ole vieläkään mitenkään ehjä, jokainen päivä yhtä taistelua ja sattumista ja ikävöintiä.Ja jos hetken luulin jo olevani voiton puolella, tulee ihan varmasti joku muistustus jostain ja tuntuu ettei koskaan pääse irti...Tällä tavalla on nyt mennyt kai n.5kk eikä loppua näy.
Mutta uuteen on pakko uskoa, pakko koittaa yrittää kohdata kevät, kesä ,syksy, kaikki ilman Häntä.Koska Hän on mennyt eikä takaisin tule ja hyvä niin, eipähän enää koskaan, koskaan voi mua uudestaan hajottaa.
Tässä on biisi ja kappas, kun tämä soi, ajattelenkin jo jotain aivan toista ja taas olen pikkuisen enemmän irti Hänestä.
Todella paljon voimia Teille kaikille! Jossain on parempi huominen :)Onhan?...
http://www.youtube.com/watch?v=qZ0FhVZce2o
Kiitos paljon tsempeistä!
Sain eilen nukahtamislääkkeet ja todellakin toivon niiden auttavan... Tää sumussa kulkeminen ja töiden tekeminen ei oikein luonnistu yhteen, joten taidan joutua kaikesta huolimatta myös sairikselle jäämään vähäksi aikaa.
Juttelin exän kanssa tänään puhelimitse viimeisen kerran. Halusin vielä selventää tiettyjä asioita ja hän totesi, että parisuhde oli nyt todellakin siinä ja toivoa ei ole, joten nyt alkaa tunteiden kuolettaminen...
Voimia kaikille!!!!
törinää pönttöön, huulipunaa huuliin ja rinta rottingille joku kaunis päivä. Vaikka nyt on siipi maassa, niin no hätä. Parempi huominen koittaa aina. Elämänsuunta menee aina ylöspäin.
ole hyvä kulta pieni :) Kuulin juuri että Hänellä on ollut uusi muru Uudesta Vuodesta lähtien, mun nuorempi kopio... :( Ei ainakaan helpota elämää...Tätä just tarkotan sillä että ei vissiin ikinä tartte yli päästä kun paskaa sataa niskaan koko ajan huoh.
Mutta ei siinä mitään, Onnea heille yhdessä...
Alku on kaikkein vaikeinta.Sitä laahaa päivästä toiseen, nukkuu huonosti, heräilee aamuyöstä. Minä istuin ensimmäisen vuoden öisin parvekkeella polttamassa tupakkaa, jota en ollut polttanut kolmeenkymmeneen vuoteen. Annoin itselleni luvan jatkaa kunnes tunne muuttuu. Sitä kesti kaksi vuotta. Eräänä päivänä tuli ajatus, että kiitos riittää. Sen jälkeen en ole poltttanut kertaakaan. Kyllä sinä jaksat ja selviät. Itke, jos itkettää...kiroile, kun ottaa päähän...vihaa, kun vihan tunne tulee...katsele heräävää luontoa ja ihaile pieniä asioita. Tee jotain sellaista, jota et ole koskaan elämäsi aikana tehnyt. Vähitellen tuska helpottaa ja tunne muuttuu suruksi...vihaksi ja lopulta et enää ajattele asiaa joka päivä. Jonain päivänä huomaat jutun merkityksettömäksi. Silloin olet päässyt asiasta erilleen.