Väsynyt

taistelemaan kirjoitti:

Koko viime vuosi meni bulimareksian ohjaamana. Syömishäiriöt ovat lievempänä ilmiönä ollut osa elämää ala-asteajoista (n. 6lk:lta, olen nyt 22w) mutta kaikki kärjistyi viime vuonna, otin "tehtäväkseni" kuihtua olemattomiin. Sairaalloista liikkumista, laksoja, paastoamista, ruuan pikkutarkkaa kontrolloimista. Masennusta, itseinhoa, itsetuhoisia ajatuksia, stressiä, burn outtia jne varmaan tuttua monelle. Olin minikokoinen, normaalisti ollut 36-38, loppuvaiheessa 32 koon housut olivat löysät. Silti vihasin itseäni, en tahtonut olla niin kuiva. Aloin syömään enemmän vuodenvaihteessa, aloin sallia ruoka-aineita joita kauan vältellyt lukiessani "Lupa syödä"-kirjan. Jatkoin urheilua, vähensin toki hieman siitä pakonomaisesta liikkumisesta. Viikot menivät ok, viikonloppuisin aloin saada ahmimiskohtauksia ja siitä se laajeni, jopa töissä rupesin ahmimaan. Liikunta on vähentynyt huomattavasti sillä en enää kehtaa tai jaksa mennä minnekään. Mieluummin valitsen sohvan ja ruuan, vaikka vihaan sitä, en pysty lopettamaan. Olen yrittänyt saada säännöllisen ruokailurytmin, mutta yleensä kotona kaikki riistäytyy ja ahmin ja harrastukseni kärsivät.. Olen neuvoton, olen 38 kokoa tai jopa enemmän. Lihoan ja lihoan. Toisaalta en jaksaisi välittää, mutta toisaalta en halua elää hirviön kanssa jonka olen luonut. En halua kuihduttaa itseäni. En halua ahmia. Haluan vain olla normaali. Tunnen vain pilanneeni täysin kroppani taistellessa nälkää vastaan, eikä paluuta entiseen kai ole? Olisin valmis tekemään mitä tahansa pelastuakseni. Naurettavinta ahmimisessani on se että vihaan syömistä, en nauti siitä, en koe makuelämyksiä (kiitos ana kun muutit asennoitumiseni ruokaan niin negatiiviseksi) silti sullon vaikka ja mitä napaani "tän PITÄIS vissii olla hyvää..." En pidä kekseistä/suklaasta ja silti niitä voi mennä paketillisia, turhia tyhjiä kaloreita, vain siksi että ajattelen niiden auttavan olooni, täyttävän sen tyhjyyden tunteen. Lopulta vain tämä hukuttaa syvemmälle helvettiin. Argh. Oli pakko päästä purkamaan. Miten saa otteen elämästä eikä anna ruuan hallita kaikkea?! En jaksaisi enää taistella, ojasta allikkoon ja takaisin, huoh, tää tappaa sisältä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä